Ongelmakäytöstä, kenellä?

Minulta usein kysytään, kuten varmasti kaikilta useamman koiran omistajilta, miten pärjään koirieni kanssa. Miten ne toimivat laumassa ja miten koirien ongelmallinen käytös voitaisiin korjata. Kuten kaikilla koirien omistajilla, minullakin on asiohin omat mielipiteeni. Ja kuten me kaikki, myös minä olen näissä asioissa opintiellä. Olen viime vuosina oppinut hirmuisesti eivätkä omat koirani ole mitenkään täydellisiä. Tai varsinkaan minä. Pyrin olemaan nöyrä tätä asiaa kohtaan. Se miten ajattelen tänään, ei välttämättä ole sama kuin viiden vuoden päästä. Tiede ja ajatukset kehittyvät, onneksi.

Minusta on kuitenkin ihanaa keskustella ystävieni kanssa koiran kasvatuksesta, nimenomaan siitä – koulutus on mielestäni eri asia. Koiran kasvatus alkaa jo pentuna ja sillä on tarkoitus tehdä koirasta mukava kansalainen. Koulutus on mielestäni sitä, mitä agility-, toko- tai pk-kentillä tehdään. Temputkin ovat koulutusta, mutta kasvatukseen sopii monin paikoin samat pelisäännöt kuin koulutukseenkin. Minä arvostan hurjasti amerikkalaista Cesar Millania ja hänen koiranlukutaitojaan. Lisäksi toivoisin osaavani selittää ihmisille koiran käytöstä edes puoliksi yhtä hyvin kuin hän. Ja ennen kuin kukaan heittää ylleni kirouksen, niin toivon ihmisten lukevan Millanin kirjoja sen sijaan, että katselee puolen minuutin pätkän youtubessa tai 15min sarjan televisiosta.

Arvostan myös sellaisia ihmisiä kuin Tommy Wiren, joka tekee hienoa työtä ja on opettanut minulle paljon vaihtoehtoisesta tavasta kouluttaa koiraa. En ole koskaan ymmärtänyt miksi ihmisillä on tapana muodostaa outoja “leirejä” on kyse sitten koiraharrastuksesta, hevosurheilusta tai vaikkapa muodista. Aivan kuin leirit olisivat sodassa keskenään, aivan kuin toisessa ei olisi mitään hyvää. Miksi ei voisi kuulua molempiin leireihin? Miksei voisi kerrankin muodostaa omaa mielipidettään asioista, sen sijaan että menee muiden mukana? Pahastun myös kun luen artikkeleja susista ja koirista. Olen sitä mieltä, että nykytietämyksen mukaan näillä kahdella on yhtä paljon yhteistä käytöksessään kuin afrikan leijonalla ja kotikissalla. Emmehän me tarvitse leijonia kertomaan miten kissa käyttäytyy.

Koira ja ihminen ovat eläneet yhdessä jo tuhansia vuosia. Tuo yhteiselo on muokannut molempia, varsinkin koiraa. Lajille on ollut eduksi selviytymisen kannalta hengailla ihmisen seurassa ja pohjimmiltaan olenkin sitä mieltä, että koira pyrkii tasapainoon ihmisen kanssa, myös ongelmatilanteissa. Koiran käytös on monesti niin samanlaista kuin omamme, meidän kykymme omaksua uutta ja oppia ovat erittäin samankaltaisia. Siksi onkin hienoa, että tutkijat tänä päivänä ovat erottaneet koirat susista ja tutkivat tätä ihanaa lajia omana itsenään ja yleensä paikoissa, joissa koiratkin elävät: siis ihmisten keskellä. Kammoksun myös kaikenlaisia ongelmakoirakouluttajia, jotka ovat kenties onnistuneet kouluttamaan pari koiraa tottelevaisuusvalioiksi. Tällaisia kouluttajia kasvaa kuin sieniä sateella. Mielestäni kouluttajaksi pitäisi olla vaativammat perustelut. Näillä ihmisillä voi olla mahtava tietämys koulutuksesta, jota rehellisyyden nimissä esim. minulla saisi olla enemmän, mutta koiran käytös koostuu niin monesta muustakin seikasta. Lisäksi eri rotujen erot käytöksen tulkinnassa on ensisijaisen tärkeää!! Oma periaatteeni on, että tunnen vain yhden rodun: sileäkarvaisen collien.

Eleiden tulkinta ja koiranlukutaito vaatii käytännön kokemusta monien eri rotujen kanssa, ei kirjaviisautta. Nykyään ihmisillä on hirmuinen tarve saada koira tottelemaan, kun taas mielestäni ensisijaisen tärkeää olisi saada ihmiset lukemaan koiraa. Minulla on vuosien aikana ollut paljon koiria, kodin vaihtajia syystä tai toisesta, kotiin jäänneitä kasvatteja ja niin ees päin. Tiedän, että sekin herättää ihmisissä mielipiteitä, koiran jalostusarvoistani voin kirjoitella sitten taas joskus, mutta kaikki meillä asuneet koirat ovat muokanneet minua ja opettaneet minua. Ihan jokaikinen on ollut oma persoonansa, omilla hermoillaan ja kyvyillään. Uskon minulla olevan tähän rotuun suhteellisen hyvä tuntemus, kuten on kenellä tahansa, joka on elänyt useamman rodun edustajan kanssa. Se antaa perspektiiviä. Jos minulta kysytään esim. suomen ajokoiran ongelmakäytöksestä, on vaikeaa sanoa mitään. Varsinkaan näkemättä koiraa. Minulla ei ole rodusta mitään kokemusta. Ihmettelen, miten ongelmakoirakouluttajat pystyvät siihen. Tiedän, että heitä on, mutta liian usein kuulen kauhutarinoita siitä, miten samoja oppeja, jotka ehkä toimivat jollekin kovemmalle koiralle, käytetään herkille ja nöyrille, yleensä epävarmoille collieille.

On kuitenkin asioita, jotka ovat mielestäni kaikille koirille yhteisiä. Yhtä varmaa kuin kasvatuksen ja koulutuksen ero on mielestäni koiran ja ihmisen ero. Omasta mielestäni koira kyllä tietää meidän olevan ihmisiä. Minusta on kummallista, että tällaista edes mietitään. Luuleeko kissa meidän olevan kissoja? Tai hevonen? Eiväthän eläimet voi niin tyhmiä olla! 😀 Kyllä minun koirani tietävät milloin leikkivät minun kanssani ja milloin toisen koiran kanssa. Ikävä kyllä, omat leikkitaitoni (nopeuteni ja voimani) on täysin vailinainen neljällä jalalla kulkeviin kavereihin. Siis minäkö muka koira? Naurettavaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö koira tarvitsisi ihmistä ja muodostaisi meihin ainutlaatuisen suhteen. Koira _tarvitsee_ meitä, jo evoluutionsa puolesta. Se tarvitsee meitä ohjaamaan, opastamaan ja – jos haluatte – johtamaan.

Vaikka omat koirani mellestävät pihamaalla keskenään ja ovat melkoinen hunnilauma, niistä jokaisella on kuitenkin oma erilainen suhteensa minuun. Jos laumassa olevalla pennulle ei suoda mahdollisuutta olla ihmisen kanssa se laumottuu. Koiran ja ihmisen välinen suhde ei ole automaattinen – sen eteen tulee tehdä töitä. Yleensä aivan pikkupennuille tämä on luontaista, mutta noin puolen vuoden iässä huomaan omissa koirissani tietyn kapinavaiheen. Ne saattavat koulutustilanteissa käyttäytyä varovaisesti ja kadottavat iloisen ja reippaan asenteensa hetkeksi jonnekin. Jos jättäisin pennun tuossa vaiheessa laumaan, yhteytemme katkeaisi ja siitä tulisi enemmän lauman koira kuin minun koirani. Sen sijaan en vaadi pennulta paljon, mutta jatkan puuhailua ja koulutusta pennun ehdoilla. Siten kiinnostus minuun säilyy eikä auktoriteettini myöskään sammuta pennun leikkihaluja.

Olen pitkään kokenut huonoa omaa tuntoa siitä, että asun maalla, eikä täällä totisesti ole koirille niin paljon häiriötä kuin kaupungissa. Jutellessani asiasta Tommy Wirenin kanssa näin asian äkkiä aivan uudesta näkökulmasta. Kun meillä luovutusikäinen pentu elelee keittiössä, sen kanssa touhutaan luonnollisesti kaikenlaista. Ensimmäisiä asioita, joita pennulle opetan on rauhoittuminen ja odottaminen omaa vuoroa. Vaadin pennulta istumista ja katsekontaktia ennen namia. Tämä on omille pennuilleni tärkein asia minkä ne alle puolen vuoden iässä oppivat. Toki opetan muitakin asioita, kuten hihnassa kävelyä, seuraamista, maahanmenoa.. kaikkea, mitä pennun kanssa nyt yleensä touhutaan. Mutta tärkeintä on rauhoittumisen taito. Koiran tulee osata pyynnöstä rauhoittua ja pyytää lupaa. Se on meidän lauman perussääntö. Nyt moni naurahtaa: meillä rynnitään ovista ja melutaan pihalla 😀 Kyllä, mutta koirilta on osattava vaatia haluttua käytöstä. Minulle nämä eläimet ovat koiria, ne saavat remuta ja leikkiä täysillä, mutta toisaalta kun tahdon niiden rauhoittuvan tai odottavan vuoroaan sen on tapahduttava saman tien. Se on yhteiselomme kirjoittamaton sääntö. Minä päätän.

Tommy muistutti minua sitä, että meillä pieni pentu oppii tämän rauhoittumisen ensin keittiössä, ilman häiriötekijöitä. Sitten pihalla, missä edelleen häiriönä saattaa olla jokunen kissa, tuulen vire tai ohi ajava auto. Kun homma toimii näin, voi joukkoon lisätä pari osaavaa vanhempaa koiraa. Kun sitten tulee päivä, jolloin koiran kanssa mennään “ihmisten ilmoille” ja jokin koiraa pelottava tilanne kehittyy, sille on helppo tarjota käytösmallia, jonka se osaa selkäytimessään. Rauhoittumista ja katsekontaktia. Tämän opettaminen vilkkaassa kaupunkimiljöössä on lähes mahdotonta, varsinkin jos kyseessä on vähänkään vilkkaampi pentu.

Koiralle maailma on energiaa. Se ei näe ammattiasi, vaatteitasi tai taloasi siten kuin vaikka arvioiva naapuri. Siksi me rakastammekin niitä niin paljon. Koira näkee sinut sellaisena kuin olet, mutta myös energiana. Se vaistoaa oletko ahdistunut, väsynyt, peloissasi, itsevarma tai hyökkäävä. Näen omissa koirissani selvästi tämän energian eron ja toivoisin ihmisten ymmärtävän tämän paremmin. Koira elää hetkessä ja tässäkin ihminen menee monasti harhaan. Olen sitä mieltä, että suurin osa koirien ja ihmisten välisistä ongelmista ovat väärin tulkinnat ja ihmisen ennakointi. Tiedän itse miten vaikeaa näistä on päästä eroon.

Suurimpia ongelmia koirien kanssa on varmaankin remmirähjäys. Syitä siihen on monia ja on aina tilannekohtaista, miten käytös saadaan purettua. Tommy Wirenillä oli tähänkin mainio mielikuva. Kun pentu kulkee kanssasi kadulla, sillä on ns. pentulisenssi. Vastaantulevat koirat pitävät sitä pentuna ja antavat sen tulla luokseen, nuolla suupieliä ja liehitellä. Pentu saa tästä mukavan kohtaamisen aikuisen koiran kanssa. Pentu oppii (ja myös sitä ulkoiluttava ihminen), että vastaantulevat koirat ovat avoimia. Mutta pentulisenssi loppuu ajallaan ja ennen pitkää (jos ihminen antaa) pentu vetää sellaisen koiran luo joka kokee pennun lisenssin loppuneen. Tässä vaiheessa pentu on yleensä vähän yli puoli vuotias, murrosikää lähentelevä koiranpenikka. Kun vastaantulija murahtaa sille, tai jopa rähisee, pentu säikähtää. Siitä tulee epäluuloinen. Se alkaa pelätä. Ennen pitkää pennusta saattaa itsestään tulle rähjääjä, koska se pelkää. Omat pentuni eivät tervehdi hihnassa. Niillä on omat turvalliset leikkikaverit, hihnassa kuljemme vain koirien ohi. Nuorten urosten kanssa kuljemme myös minun tahtiani, koira ei koskaan ole se, joka päättää suunnasta tai vauhdista. En anna urosteni myöskään merkkailla joka puskaan, vaan ne saavat ansaita sellaisen käytöksen. Jos koira vetää, pidän remmin suht lyhyellä ja annan koiralle erityisiä pissataukoja. Kun vetäminen hiipuu, niin myös remmin mitta pitenee ja mahdollisuus merkkailuun kasvaa. Tällä vahvistan omaa asemaani ja luon turvallisemmat puitteet nuorelle koiralle.

Olen huomannut, että omien ja kasvattieni ongelmat käytöksessä johtuvat lähes aina epävarmuudesta, joten koiran turvallisen olotilan vahvistamista ei voi liikaa painottaa. Koira on eläin, joka kokee rajat turvaksi. Jos toisit karitsan olohuoneeseesi ja kasvattaisit siitä oman citylampaan, kuvittelisitko sen ymmärtävän eleitäsi, puhettasi, kaupungin tilanteita syntyjään? Vaatisitko siltä mitä me vaadimme koiriltamme? Olen monasti huomannnut, miten eri lailla koiraa yhteiskunnassa kohdellaan. Kuin se olisi kone, jotakin joka kuuluu olla. Auta armias jos koira osoittautuukin eläimeksi, oudoksi ja pelottavaksi, luonnon osaseksi kodissamme.

Koira kuitenkin ON eläin, halusimme tai emme. Koiralle luo turvaa sen, että ohjaamme sitä tässä kaaottisessa paikassa. Se nauttii siitä, että se voi turvata sinuun pelottavissakin tilanteissa. En enää usko perinteiseen näkemykseen johtajasta, ihmisen ylivertaisesta ylemmyydestä koiraan nähden. Uskon, että koira ja ihminen voivat todella olla tasavertaisia, mutta vain jos ihminen osaa tulkita koiran käytöstä oikein ja tajuaa sen olevan KOIRA. Sillä koirana oleminen on seuraamista. Koira haluaa miellyttää ja olla ihmisen apuna. Jos koiralla on ristiriitainen olo siitä mikä on sallittua ja mikä ei, tai jos sen omistaja henkii epävarmaa energiaa, koirakin ahdistuu ja muuttuu epävarmaksi. Kaksi epävarmaa energiaa ruokkivat toisiaan. Kun koira rähisee vastaantulevalle, alkaa se kytätä kaikkia vastaantulijoita. Tietty piha, jossa melkein joka kerta on pihaa puolustavia pelottavia koiria, on koiran mielessä aina kun käännytte siitä tietystä kulmasta. Niin myös ihmisen mielessä. Ihminen ennakoi tilanteita yleensä pahemmin kuin koira itse, ja toimii ukkosen johtimena valmiiksi epävarmalle koiralle.

Jos ihminen osaisi suhtautua rähinään väliinpitämättömästi, suorastaan ylenkatsoen, se huokuisi hänen olemuksestaan itsevarmuutena, josta koira saisi tukea omaan epävarmuuteensa. Joissakin tilanteissa tämä toimii. Tästä syystä moni koira käyttäytyy hienosti uuden ihmisen kanssa, tai vieraassa ympäristössä. Ikävä tosiasia on kuitenkin, että jokainen käytöshäiriö ja koira on yksilö. Koira elää hetkessä ja se on taitava muodostamaan tiettyjä käytösmalleja tiettyihin tilanteisiin. Tuttu näky on esim. ovikelloa haukkuva koira. Se tietää, että sisään on tulossa ihmisiä. Jos koira on avoin ja pitää ihmisistä, ongelmaksi voi kehittyä ylenpalttinen tervehtimisrituaali, jossa ihmiset ja vaatteet ovat pian täynnä kuolaa ja tassunjälkiä. Jos taas koira on epävarma ja pidättyväinen vieraita kohtaan, voi haukku muuttua murinaksi. Molemmissa tilanteissa omistajan tulisi kyetä ohjaamaan koiraa ja näyttämään sille (meille) toimivampi käyttäytymismalli. Molemmille koirille on syytä näyttää oma paikka, jossa se odottaa: iloiselle rauhoittuakseen ja epävarmalle, jotta sen ei tarvitse tilanteessa ottaa vastuullista roolia ja se tuntisi itsensä siten itsevarmemmaksi.

Olen sitä mieltä, ettei hyvin kasvatetun koiran tarvitse osata temppuja, mutta sen tulee omata nöyrä asenne. Sängyssä omistajalle muriseva tai karkkipussista jatkuvasti näpistelevä koira ei ole mitään muuta kuin fiksu otus, joka on ymmärtänyt miten saa jotakin hyvää itselleen. Koira oppii ihan kuin ihminen: teemme yleensä asioita, joista hyödymme.Tämä on hyvä pitää mielessä kun halutaan rikkoa koiran jo muodostuneita käytösmalleja. Lisäksi koira myös kerran toimivan käytösmallin opittuaan kokeilee sitä monissa muissakin tilanteissa. Sängyssä muriseva koira murisee myös ruoka kupilla. Hyppivä koira hyppii myös odottaessaan ulospääsyä. Rauhoittumaan, odottamaan opetettu koira tarjoaa odottamista autosta hypätessään, ulos pääsyä odottaessaan jne.

Jokaisen koiran omistajan tulisi olla tietoinen myös siitä miten koira oppii ja omaksuu uusia asioita. Oikealla namilla (vahviste), sen antamisvauhdilla (vahvistetiheys) ja sillä, että varmasti palkkaa halutusta suorituksesta (kriteeri) ovat ensisijaisen tärkeitä. Monta käytösongelmaa on ehkäistävissä kun koiralle annetaan muuta tekemistä ja tarpeeksi houkutteleva palkkio. Kun koiria on saman talon alla monta, tulee väkisinkin tilanteita, joissa lauma ei toimikaan kuten haluaisin. Juoksujen aikaan meillä saattaa pojat ottaa yhteen ja myös tytöillä tuolloin on ns. pallo kireällä. Suhtaudun siihen kuin mihin tahansa perheen välisiin kiistoihin. Ei meillä ihmisilläkään ole aina hyvä päivä.

Ongelmatilanteissa on syytä muistaa myös terveydellinen tilanne, mutta ihan oikeasti koirillakin on hormonaalinen elämä. Niitäkin ottaa päähän. 😀 Jos esim. komennan yhtä koiraa hyppimästä minua vasten, saattaa se purkaa omaa turhautumistaan seuraavaan.. Aivan kuin ihmislapset ikään. Lisäksi koirat ovat mustasukkaisia. Toiset niistä seisovat aina jaloissa valmiina kärkkymään liian lähelle tulevia. Tästä syystä en itse seiso koskaan paikallani, varsinkaan jos paikalla on myös vieraita koiria. En anna niille mahdollisuuta “fiksaantua” vain minuun tai toisaalta hakea minusta itsevarmuutta omalle epävarmuudelle koirien keskellä. Tästä saattaa seurata jalan takaa tapahtuva äkillinen näykkäisy tai kahden mustasukkaisen koiran yhteenotto. Kun itse liikun, pakotan koirat kohtaamaan toisensa ja luonnolliset erot tulevat paremmin esiin. Kukaan ei saa omia minua lauman ollessa paikalla, mutta jokainen koira viettää toki kahdestaan aikaa kanssani. Lopuksi muutama mielestäni tärkeä pointti. On kenelle tahansa koiranomistajalle tärkeää seurata koirien välisiä suhteita. Nykymaailmassa koiran tapa seurustella lajikumppaniensa kanssa on suhteellisen luonnoton. Koirilla ei ole pitkäkestoisia ns. terapeuttisia kavereita. Näitä tilanteita seuraamalla ihmiset kykenisivät oppimaan paljon. Koirapuistot ovat teennäisiä alueita ja tietyllä tavalla yhteiskuntamme karikatyyrejä siihen, millaista koiran elämä lajikumppanin kanssa voisi saman katon alla olla.

Tietty tilannetaju koirien keskisissä suhteissa on äärimmäisen tärkeää. Ihmisen tulisi kyetä seuraamaan koirien välistä käytöstä puuttumatta itse siihen liikaa, vaikkakin se vaikuttaa välillä julmalta. Se antaisi kuitenkin tärkeää tietoa siitä, miten koirat kohtelevat toisiaan, niiden eleistä ja arvomaailmasta. Siten ihminenkin kykenisi luomaan koiralle turvallisemman ympäristön. Tänä päivänä ihmiset eivät tunnu sallivan joustoa koirien luonteisiin. Kuin kaikki tulisi olla samasta muotista. Itse tiedän, että jo saman rodun sisällä eroja on valtavasti. Alkukantaisten esim. laumanvartijakoirien, omistajat tuntuvat helpommin hyväksyvän tosiseikan, että koirilla on oma tahto ja niillä voi olla erillaisia persoonia. Se, joka opettelee elämään koiran kanssa on ihminen, ei pelkästään niin, että koiran tulee oppia elämään meidän yhteiskunnassamme.

Tällä asialla ei suoranaisesti ole mitään tekemistä jalostuksen kanssa, mutta joskus tuntuu, että kohtelemme väärin ns. huippuunsa jalostettuja rotujamme. Ainakin omissa koirissani on kaikissa niin negatiivisia kuin rakastettaviakin luonteenpiirteitä. Olemmehan me ihmisetkin erilaisia. Kuinka monella tavalla stressi voi purkautua? Joku saa siivousvimman, joku raivoaa, joku pysyy hiljaa ja masentuu. Pidämme ihan luonnollisena sitä, että reagoimme eri tavoin elämän muuttuviin tilanteisiin. Miksei samaa sallita koirille? Kissasta sanotaan, että se on niin itsenäinen, miksi koirat pitää väkisin saada tungettua samaan käyttäytymismalliin? Asetamme koiralle vaativia tavoitteita. Toivomme saavamme siitä kaverin agilityyn, tokoon, lasten vahdiksi jne. Kun koiran vireystila vaihtelee, aivan kuin meilläkin, se saattaa reagoida joskus yllättävästi. Sillä voi olla vatsakipuja tai se voi olla ärtynyt. Miksei koiralle tuolloin suoda huonoa päivää? Sen jälkeen koiran käytöstä aletaan ruokkia omalla ennakoimisella. Myös harrastuspiireissä tällaista vaatimustasoa toisinaan näkee. Toinen ääripää on betonimöhkäleessä yksin perheensä kanssa elävät koirat, joiden kanssa käydään 15min pissalenkki kolme kertaa päivässä. Sekö on sitten koiranelämää? Asenteemme koiriin on tänä päivänä aivan vääristynyt ja välillä tuntuukin, ettei kodeissamme elelekään enää eläin (ei, ei susi, kun se _koira_), vaan posliinimaljakko.