Eläimetkin oppivat oivaltaen

TEKSTI:Helena Telkänranta 

Vaistonvaraisia automaatteja? Kaikkea muuta. Nykyisin tiedetään,
että eläimet oppivat paljon luultua enemmän. Jotkin kyvyt pohjautuvat
perittyyn taipumukseen, mutta monet taitonsa eläimet hankkivat
ihmisen tavoin kokeilemalla ja hoksaamalla.Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2005

Lumi tupruaa, kun kettu syöksähtää umpihankeen kohti näkymätöntä saalista. Silmänräpäyksessä sillä on hampaissaan myyrä. Ateria on taas varmistettu.Mistä kettu tietää, mistä myyriä löytää ja millä manöövereillä niitä saa kiinni? Vaistojenko varassa? Eikö eläimillä olekin geeneihin ohjelmoitunutta käyttäytymistä, joka periytyy sellaisenaan sukupolvelta toiselle? Ajatus on tuttu jo koulunpenkiltä, eikä siinä ole kuin yksi vika: se ei joitakin erityistapauksia lukuun ottamatta pidä paikkaansa.

Eläinten aivojen, hermoston ja geenien tutkimus on edennyt harppauksin, ja samaan aikaan eläinten käyttäytymisen tutkimus on avannut uusia näkymiä. Yksi mullistavimmista löydöistä on ollut se, että omakohtainen oppiminen vaikuttaa eläinten elämään paljon enemmän kuin ennen uskottiin.

Aiemmin ajateltiin, että eläimet reagoivat tiettyihin tilanteisiin vaistomaisesti eli automaattisesti. Ny-kyään monet biologit eivät enää edes käytä vaisto-sanaa, koska todellisuus on osoittautunut paljon vivahteikkaammaksi. Monissa tilanteissa eläinten käyttäytymiseen vaikuttavat sekä perinnöllinen taipumus että eläimen oppimat asiat. Siksi saman lajin eri yksilöt voivat toimia myös eri tavoin.

Geenit antavat oppimiskyvyn

– Eläimillä on monessa tapauksessa pikemminkin geneettisesti määräytyneitä taipumuksia ja oppimiskykyjä kuin geenien suoraan sanelemaa käyttäytymistä, sanoo Jussi Viitala, eläintieteen dosentti Jyväskylän yliopistosta ja Konneveden tutkimusaseman johtaja. – Niin kutsutut vaistotkin ovat useimmiten vain käyttäytymistaipumuksia.

Geenit eivät silti ole joutuneet tässä yhteydessä virattomiksi. – Juuri geenit tekevät oppimisen mahdolliseksi, Viitala korostaa. – Ympäristön ja geenien välistä vaikutusta on myös toisin päin: monet geenit pääsevät ilmenemään vasta tietynlaisessa ympäristössä.

Jos peippokoiras ei nuorena kuule lajitoverien laulua, se lurittelee aikuisena vain lyhyttä ja valjua säettä. Amerikkalainen valkopäävarpunen on vielä riippuvaisempi opettajistaan. Jos se ei saa nuorena laulun mallia, se yltää aikuisena vain epämääräisiin äännähdyksiin.

Entä se kettu? Sen menestyksen salaisuus on petoeläimille ominainen, geeneissä peritty mielenkiinto liikkuvien kohteiden kiinni ottamiseen. Sama into on helppo nähdä niin ketunpentujen kuin kissan- ja koiranpentujenkin leikeissä. Viehtymys hioutuu varsinaisiksi saalistajantaidoiksi vasta harjoittelun, yritysten ja erehdysten kautta.

Geenit myös rajoittavat oppimista

Oppimista on useita muotoja yksinkertaisesta tottumisesta oivaltavaan oppimiseen, joka on alan kuninkuuslaji. Viimeksimainittukin on osoittautunut eläinkunnassa luultua yleisemmäksi; vielä takavuo-sien koulukirjoissa se rajattiin apinoiden yksinoikeudeksi.

Kokeissa majavia on pantu huoneeseen, jossa on tavaraa hujan hajan ja lisäksi ruokaa niin korkean tolpan nokassa, että eläin ei ylety siihen. Tuossa tuokiossa majava rakentaa tavaroista keon, jota pitkin se pääsee kapuamaan himoitsemansa ruoan kimppuun.

Oppivaisinkaan eläin ei silti oivalla mitä tahansa. Geenit määräävät haarukan, jonka sisällä eläin voi kasvattaa keinovalikoimaansa. Majavat rakentavat luonnossa patoja ja pesäkumpuja. Niillä on voimakas geneettinen taipumus oppia asioita, jotka liittyvät tavaroiden kuljettamiseen ja rakennelmien tekemiseen. Siksi harppaus saman teeman oudompaankin sovellukseen on majavan aivoille helppo. Sama oivallus olisi koiralle mahdoton.

Ruoka-asioissa oppi palkitaan

– Geenit jättävät toisissa asioissa vähemmän ja toisissa enemmän vapautta sille, millaiseksi toiminta kullakin yksilöllä kehittyy, sanoo eläinfysiologian professori Kristian Donner Helsingin yliopistosta. – Erityisen paljon tilaa oppimiselle on ruokaan liittyvissä asioissa. Eläimillä on niin paljon voitettavanaan, jos ne oppivat käyttämään uusia, arvokkaita ravinnonlähteitä. Toisaalta niillä on paljon menetettävääkin, jos ne sattuvat syömään myrkkyä.

– Ruokaan liittyvä oppiminen voi alkaa jo sikiökaudella: kaninpoikaset syövät mielellään samoja kasveja, joita emo on sattunut syömään raskauden aikana, Donner kertoo.

– Tässä kohden kulttuurievoluutio tulee mukaan. Kun opitut asiat siirtyvät sukupolvesta toiseen, jokaisen yksilön ei tarvitse oppia kantapään kautta.

Jussi Viitala kertoo esimerkin rottien maailmasta. – Samaan koloniaan kuuluvat rotat haistelevat toistensa kuonoja, jolloin ne saavat tietää, mitä toinen on syönyt. Rotta syö vain sellaisia uusia ruokia, joita se haistaa toisen rotan syöneen.

Viitalan oman tutkimusryhmän tulokset Konneveden tutkimusasemalla viittaavat siihen, että nuoret tuulihaukat oppivat vanhempiensa esimerkistä seuraamaan myy-rien hajujälkiä. Tässä käytetään nenän sijasta silmiä, sillä myyrien virtsa heijastaa ultraviolettia valoa, jonka tuulihaukka näkee. Myyräkatovuonna syntyneitä haukanpoikasia hajujäljet eivät kiinnosta, koska ne eivät ole nähneet vanhempiensa seuraavan niitä.

Vampyyrisirkku oppii verenoton

Monet muutkin eläimet oppivat ruokailutapansa emoiltaan. Yksi niistä on meriharakka, Suomenkin merenrannikoilla yleinen mustavalkoinen kahlaajalintu.

Englannissa on havaittu, että sikäläiset meriharakat avaavat simpukoita kahdella eri tavalla. Jotkut valitsevat veden alla kököttävistä simpukoista sellaisen, jolla on kuori raollaan, työntävät nokkansa sisään ja katkaisevat kuorensulkijalihaksen. Toiset odottavat laskuvettä, kantavat kuiville jääneitä simpukoita sopivalle alustalle ja takovat kuoret hajalle nokallaan. Jokainen lintu käyttää vain jompaakumpaa tapaa: sitä, jota se nähnyt emonsa käyttävän ja jonka sen poikaset taas aikanaan kopioivat siltä.

Hurjempiakin ruokailutottumuksia on maailmalla opittu. Galápagossaariston Wolfsaaren vampyyrisirkut hakeutuvat suulien, kookkaiden merilintujen, hartioille, nokkivat niiden ihoa sulkien juurelta ja juovat esiin tihkuvan veren. Suulat koettavat karistaa vainolaiset päältään, mutta yleensä sinnikkäät sirkut saavat ateriansa.

Sen sijaan muilla saarilla vampyyrisirkut antavat omien suulanaapureidensa olla rauhassa. Wolfsaaren vampyyrisirkut myös rikkovat merilintujen munia vierittämällä niitä kiviä vasten ja syövät sisällön, mikä sekään ei näytä juolahtaneen muilla saarilla asuvien lajikumppanien mieleen.

Todennäköisesti Wolfin sirkkujen hitchcockmaiset mieltymykset johtuvat yksittäisten lintujen aikanaan keksimistä tavoista, jotka ovat oppimisen kautta levinneet koko saareen.

Darwinin käsitykset vahvistuvat

Onko tiede nyt siis ottanut uuden suuren edistysaskeleen havaitessaan, miten tärkeää oppi on eläimille? Varsinaisesti ei.

Evoluutiobiologian isä Charles Darwin sekä hänen aikalaisensa ja kollegansa Thomas Henry Huxley olivat jo 1800-luvulla sitä mieltä, että eläimillä on perinnöllinen, evoluution muovaama oppimiskyky.

Eräitä eläinten oppimisen osa-alueita on kuitenkin alettu vakavasti tutkia vasta viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi luonnonvaraisten eläinten sukupolvesta toiseen opittuina siirtyvien tapojen ja “kulttuurien“ tutkimus on lähtenyt kunnolla käyntiin aivan äskettäin. Lähivuosikymmeninä tältä alalta uskotaan paljastuvan runsaasti uusia löytöjä.

Valaiden kulttuureissa paljon tutkimista

Valtamerien syvyyksissä elävien valaiden ja delfiinien käyttäytymisestä tiedetään toistaiseksi vasta vähän. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä useat luonnonvaraisia valaita ja delfiinejä tutkivat laajat hankkeet alkavat tuottaa tuloksia jo tämän vuosikymmenen aikana.

Kanadalainen valastutkija Luke Rendell kirjoittaa Behavioral and Brain Sciences -lehdessä, että sekä pullokuonodelfiineillä että miekkavalailla on jo havaittu matkimiseen perustuvaa oppimista ja ainakin miekkavalailla myös tarkoituksellista opettamista.

Kummallakin lajilla on rikas viestiäänten valikoima, jota opetellaan poikasesta alkaen. Lisäksi eri miekkavalaslaumoilla on aivan erilaiset repertoaarit. Rendell huomauttaa, että näin erillisiä “kieliä” ei miekkavalaiden lisäksi tunneta miltään muulta lajilta kuin ihmiseltä.

Ihmisen juuria haetaan simpansseista

Ihmisen omassa käyttäytymisessä on poikkeuksellisen paljon tilaa oppimiselle. Monien taipumustemme juuret ovat silti olemassa samanlaisina kaikissa kulttuureissa kautta maailman. Osa niistä löytyy myös sukulaislajeiltamme.

– Kättely, suudelma ja syleily ovat yhteisiä paitsi ihmisille myös simpansseille, Jussi Viitala kertoo. Taipumus niiden oppimiseen on siis ilmeisesti ollut jo meidän ja simpanssien yhteisen kantamuodon perimässä.

– Myös sosiaalisen statuksen kaipuuta esiintyy sekä ihmisillä että simpansseilla, Viitala sanoo. – Samoin esimerkiksi seksi on perinnöllisesti ohjautunut halu, mutta se, millaisia muotoja se saa, riippuu oppimisesta ja kulttuurista.

Tieto ihmisen ja muiden eläinten välisistä yhtäläisyyksistä ei aina ole kaikille helppoa sulattaa. Muun muassa Yhdysvalloissa on voimakkaita poliittisia ryhmiä, jotka uskonnollisin perustein taittavat peistä siitä, saako evoluutiota opettaa kouluissa ensinkään.

– Poliittiset ja uskonnolliset ryhmät ovat itsessään ihmisen geneettisen taipumuksen ilmenemismuoto, Viitala huomauttaa. – Meillä on perinnöllinen halu samastua johonkin ryhmään.

– Kautta aikojen ihmisellä on myös ilmennyt taipumusta asettaa itsensä erityisasemaan. Galileo Galilei joutui inkvisition eteen, ja Darwinkin kohtasi kovaa vastustusta, Viitala pohtii. – Itse en ymmärrä, miten ihmisen merkitystä vähentää se, jos näemme yhtäläisyydet muun luonnon kanssa.

Seuraavat yllätykset kalojen maailmasta

Yksi eläinten käyttäytymistieteen uusimmista aloista on kalojen oppimiskyvyn tutkimus, joka on versonut kymmenen viime vuoden aikana.

Kaloja on totuttu ajattelemaan aivottomasti säntäilevinä, anonyymeinä laumasieluina. Eläinten kognition tutkija Culum Brown Edinburghin yliopistosta Britanniasta kertoo kuitenkin New Scientist -lehdessä, että kalaparvilla on usein selvä sosiaalinen rakenne. Parven jäsenet oppivat tuntemaan toisensa ja ovat selvillä arvoasemistaan. Koeoloissa kalaparvi oppii välttämään liikkuvaa verkkoa sitä nopeammin mitä useampia yksilöitä siihen on tarttunut, koska kalat oppivat verkon sijainnin ja liikkeet seuraamalla toistensa reaktioita.

Kalojen oppimiskykyä tutkitaan paraikaa Suomessakin. Myös Brown tekee yhteistyötä Helsingin yliopiston biotieteellisen tiedekunnan tutkijoiden kanssa.

Suomessa on selvitetty etenkin sitä, miten kalanpoikaset oppivat varomaan petokaloja. Tutkimukselta odotetaan tuketta erääseen kankkulan kaivoon, johon uppoaa vuosittain miljoonia euroja. Useimmat järviin ja meriin istutetut kalanpoikaset nimittäin kuolevat melkein heti, koska kalanviljelylaitoksissa kasvaneina ne eivät osaa varoa saalistajia. Jos poikasille annetaan tilaisuus vaarattomaan opetteluun, niiden selviytyminen luonnossa paranee huomattavasti. (Ks. Sinttikoulussa reputtaneet syödään, Tiede 4/2003, s. 40-41.)

Maailmalla monista kalalajeista on havaittu, että niinkin erilaisissa asioissa kuin ruoan etsimisessä, parven muodostumisessa ja lepo- ja pesäpaikkojen valinnassa esiintyy tapoja, jotka siirtyvät oppimalla sukupolvelta toiselle. Biologit ounastelevatkin, että seuraavina vuosikymmeninä eniten mullistuvat juuri kaloja koskevat käsityksemme.

Mehiläiset ötökkäkunnan einsteineja

Koska oppimisen mekanismit ovat olemassa kautta eläinkunnan, hyvinkin yksinkertaiset hermostot pystyvät muuttamaan toimintatapaansa kokemusten perusteella, professori Kristian Donner kertoo.

Jo kauan on tiedetty, että oppimiseen kykenevät muun muassa lattanat, muutaman sentin mittaiset värysmadot, jotka ovat yleisiä Suomenkin matalissa rantavesissä. Sokkeloon pantu lattana oppii ajan mittaan kääntymään vasemmalle, jos oikeanpuoleisesta käytävästä on riittävän monta kertaa tullut heikko sähköisku.

Selkärangattomien eläinten oppimissaavutukset yltävät harvoin samalle tasolle kuin selkärankaisten, kuten nisäkkäiden, lintujen tai kalojen. Ötököilläkin on silti einsteininsa. – Mehiläiset ja muut yhteiskuntahyönteiset ovat erityisen oppimiskykyisiä, Donner kertoo. – Mehiläiselle voidaan opettaa oikea reitti sokkelon läpi käyttämällä tiettyjä merkkejä esimerkiksi niin, että rasti tarkoittaa “käänny vasemmalle“ ja ympyrä “käänny oikealle“. Merkkeinä voidaan käyttää myös hajuja, vaikkapa mangoa vasemman käännöksen merkkinä ja banaania oikealle käännyttäessä.

Kun mehiläinen siirretään uuteen sokkeloon, jossa on ris-teyksissä rasteja ja ympyröitä, se osaa käyttää niitä tienviittoina. Mutta tämä oli vasta alakoulu. – Mehiläiselle voidaan opettaa myös, että kaksi samaa hajua peräkkäin tarkoittaa kääntymistä vasemmalle ja kaksi erilaista hajua kääntymistä oikealle, Donner kertoo. – Ilman enempää opettamista se osaa myös yleistää oppimansa. Jos risteyksessä on vaikkapa kaksi rastia, mehiläinen kääntyy vasemmalle. Jos siinä on kaksi erilaista merkkiä, mehiläinen kääntyy oikealle.

Suojeltavat linnut koulunpenkille

Eläinten oppimiskykyä on hiljattain alettu hyödyntää myös uhanalaisten lajien suojelussa.

Talveksi etelään muuttavat hanhet, joutsenet ja kurjet oppivat muuttoreitin elämänsä ensimmäisenä syksynä vanhemmiltaan. Tätä ominaisuutta on hyödynnetty pelastettaessa sellaisia lintulajeja, joiden metsästys niiden perinteisillä talvialueilla ja muuttoreiteillä uhkaa sysätä lajit sukupuuttoon.

Yhdysvalloissa ja Kanadassa uhanalaisten trumpettikurkien ja trumpettijoutsenten poikasia on opetettu lentämään pienten, ultrakevyiden lentokoneiden perässä turvallisille talvialueille. Linnut ovat oppineet nämä uudet, tuhansien kilometrien mittaiset muuttoreitit ja taivaltaneet seuraavina vuosina saman reitin omin nokin.

Ruotsissa on samalla tavoin autettu uhanalaisia kiljuhanhia.

Pesänrakennus periytyy

Vaisto ei sentään ole aivan viraton käsite, sillä esimerkiksi lintujen pesänrakennusliikkeet

periytyvät. Nuori lintu ei tarvitse mallipesiä tai punonta-konkareita opettajiksi.

Oppimisvalmiuksien ohella eläimet saavat synnyinlahjanaan myös joitakin valmiita taitoja. Perinnöllisen käyttäytymisen eli “vaistojen“ ansiota on esimerkiksi useimpien lintujen kyky rakentaa täydellinen pesä heti aikuiselämänsä ensimmäisenä keväänä ilman esimerkkiä tai mallia.

Kyvyn perusta on kypsynyt sikiönkehityksen, kasvun ja aikuistumisen aikana. Geenit ovat ohjanneet linnun aivojen hermosolut järjestymään esimerkiksi sellaiseksi yhdistelmäksi, joka on etukäteen virittynyt reagoimaan näköhavaintoon puun sopivasta oksanhangasta.

Lisävaatimuksena on se, että päivien piteneminen keväällä on lisännyt pesänrakennukseen liittyvien hormonien tuotantoa linnun elimistössä.

Näiden hormonien ansiosta oikeanlaisen oksanhangan näkeminen aktivoi aivojen etukäteen virittyneen hermosolujärjestelmän. Tällöin tietyt geenit alkavat tuottaa viestiproteiineja, ja nämä puolestaan aktivoivat ne aivoalueet, jotka toimivat etsimisen ja esineiden kantamisen aikana. Lintu alkaa tuntea halua pesäainesten etsimiseen.

Arkkitehtonisesti nerokkaankin pesän rakentaminen onnistuu ilman kokemuksen tuomaa oppia, kun tehtävä jakautuu tarpeeksi pieniin osiin.

Kun lintu näkee sopivanlaisen korren, tämä näky käynnistää halun ottaa korsi nokkaan ja kantaa se pesäpaikkaan. Kun pesäpaikkaan on kertynyt monta kortta, näky onkin jo toinen kuin alussa ollut tyhjä oksanhanka. Tämä uusi näky käynnistää toisen ennalta virittyneen järjestelmän. Se synnyttää linnussa halun rakennella korsista tietynlainen malja ja aktivoi samalla ne aivoalueet, joita tarvitaan tällaiseen hienomekaaniseen nokkatyöskentelyyn. Näin pesä syntyy vaihe vaiheelta.

Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tietyt näköaistimukset ovat eräänlaisia lajin “kollektiivisia muistoja“. Kyse ei kuitenkaan ole minkään lintuyksilön eläessään kokeman muiston periytymisestä jälkeläisille, sillä tällaiset hankitut ominaisuudet eivät periydy.

Kyse on siitä, että jonkin muinaisen linnun sukusoluissa on sattunut hyödyllinen mutaatio niissä geeneissä, jotka vaikuttavat aivojen hermoverkon kehitykseen. Mutaation ansiosta jälkeläisen aivot ovat synnynnäisesti virittyneet esimerkiksi kiinnostumaan oksanhangan näkemisestä. Koska tällainen mutaatio on tehostanut pesäntekoa ja sitä kautta jälkeläisten tuottoa, se on yleistynyt tuossa lintulajissa nopeasti ja tullut lajin pysyväksi ominaisuudeksi. Vastaavasti pesänrakennuksen muihin vaiheisiin liittyvät valmiiksi virittyneet hermoyhdistelmät ovat syntyneet eri lintulajeissa tai niiden yhteisissä kantamuodoissa evoluution aikana.

Oppiminen perustuu muistijälkeen

Tapahtuma jättää muistijäljen, jos hermosolujen kytkökset muuttuvat pysyvästi.

Oppimisessa tarvittavat hermoston mekanismit alkoivat kehittyä jo monisoluisten eläinten evoluution aamuhämärissä 1000-500 miljoonaa vuotta sitten. Siksi ne ovat kaikkien nykyään elävien eläinten yhteinen ominaisuus.

Oppimista ja muuta aivojen muovautumista tapahtuu läpi elämän. Mutta miten oppi käytännössä jää aivoihin? Todennäköisimpänä selityksenä pidetään nykyään sitä, että hermosolujen välisten kytkösten, kemiallisten synapsien, voimakkuudessa tapahtuu pysyviä muutoksia. Näitä muutoksia sanotaan muistijäljiksi.

Hermostossa on kahdenlaisia synapseja, sähköisiä ja kemiallisia. Sähköiset ovat vastuussa muun muassa reflekseistä, eivätkä ne muutu. Kemialliset synapsit ovat hitaampia, mutta niiden valtti on muovautuvuus. Niiden avulla toimiviin hermoverkkoihin varastoituu uutta informaatiota.

Molemmat synapsityypit – sähköiset ja kemialliset – ovat käytössä kautta eläinkunnan. Synapsien toimintaa on tutkittu muun muassa Aplysia-suvun merietanoilla. Nämä kirjavat hyytelömöykyt hallitsevat kaikki yksinkertaisimmat oppimisen lajit. Ne tottuvat toistuvaan harmittomaan ärsykkeeseen, ehdollistuvat väistämään epämiellyttäväksi osoittautunutta ärsykettä ja herkistyvät eli alkavat reagoida voimakkaammin joutuessaan kokemaan epämiellyttävän asian toistuvasti.

Oppiminen on sitä, että ulkomaailman tapahtuma aktivoi aivoissa niitä hermosolujärjestelmiä, jotka ovat geenien ohjaamina valmiiksi virittyneet ottamaan vastaan juuri kyseisenlaista informaatiota. Näiden hermosolujen geenien ilmentyminen eli proteiinien tuotanto muuttuu, jolloin myös niiden välisten synapsien toiminta muuttuu. Synapsit voivat esimerkiksi herkistyä tai turtua. Voi myös syntyä aivan uusia yhteyksiä toisenlaisia tapahtumia edustaviin hermosoluihin. Kaikkia näitä muutoksia sanotaan muistijäljiksi.

– Geenien ja hermoston toiminnasta on opittu uskomattoman paljon kymmenen viime vuoden aikana, sanoo eläinfysiologian professori Kristian Donner.

Tutkimatonta maastoa riittää silti yhä. – Vaikka tiedetään, miten jokin synapsi tai reseptori toimii, todellinen suuri kysymys on aivojen toiminta ja kehitys kokonaisuutena: miten geenit ohjaavat sitä ja miten koko motivaatiojärjestelmä toimii, Donner kuvailee. – Esimerkiksi aivojen toiminnan ajallinen synkronointi on nyt kuuma tutkimusaihe.

Helena Telkänranta on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Artikkelia varten on haastateltu myös dosentti Kari Vepsäläistä Helsingin yliopiston biotieteellisestä tiedekunnasta.

Published by

Hanna

Elämästä unelman reunalla kirjoittelee vihreällä ja positiivisella mielellä käyvä eukko. Valokuvauksen ja lemmikkien lisäksi harrastan pitkänmatkan kävelyä, kiipeilyä, melontaa, sukellusta, maastoratsastusta ja retkeilyä. Tavoitteena mm. Mont Blanc (4810m) 2019. Arjen seikkailuja, maailman ihmeitä ja luonnossa samoamista. Niistä on pienen tytön unelmat tehty!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s