Uskonhyppy Aneriojoella

”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” – Presidentti Mauno Koivisto

Vähäjoen seikkailujen jälkeen olen sen verran hullu, että lähdin uudelleen Henrin kanssa melontaretkelle 😀 Tarkoituksena oli tällä kertaa meloa Aneriojoki, joka laskee Aneriojärvestä noin 12km ennen kuin yhtyy Kurkelanjokeen, vain 100 metrin päässä oman mökin pihasta. Henrille tämä oli useamman vuoden haave ja minulle joki on tuttuakin tutumpi, sillä työmatkani kulkee sen kanssa ristiin useamman kertaa. Olikin todella hauskaa päästä tutustumaan kotiseutuun kajakista käsin, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, ettei Henrin kanssa reissuun lähtemisestä taida selvitä ilman jännittäviä tilanteita!! Viisi tuntia kestäneen reitin varrella oli useita kaatuneita puita, kaislikkoviidakkoa sekä pari koskeakin.

Tutustuin jokeen jo etukäteen ja niihin siltoihin sekä osuuksiin, joita pystyin autoni kanssa lähestymään. Sen pohjalta saatoin todeta, että jokiosuus järveltä aina Lemulan risteykseen näytti selvältä, mutta valitettavasti loput noin 6km olivatkin minulta täysin hämärän peitossa ja siellä odotti useampi koskiosuus. Urheasti kuitenkin lähdin Henrin matkaan, koska eihän kosket mitään isoja kuulemma olleet ja Henrin motto ”Trust me, I know what I’ m doing!” oli varsin vakuuttava – jälleen. (Todellisuudessa olen hieman yllytyshullu).

Sunnuntaina 5.11 ajoimme Aneriojärvelle, mistä löysimme hyvän rantautumispaikan läheltä joen uomaa. Kaislikkoa oli vähän ja pääsimme hyvin liikkeelle, mutta kun pääsimme kohtaan, josta joen olisi pitänyt alkaa emme nähneet kuin loputonta kaislikkoa! Hetken sadattelimme ja sitten Henrin päätti vain puskea väkisin läpi. Itse joki oli toki melottavissa, sen tiesimme, mutta kumpikaan ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei varsinainen joen suu ollutkaan löydettävissä. Sain tehdä ihan tosissaani hartioilla ja käsivarsilla töitä, että pääsin eteenpäin kaislikkoviidakossa ja huojennus oli suuri kun noin 200metrin jälkeen vesi aukeni ja joen uoma löytyi. Hommaan suttaantui kuitenkin melkein tunti.

Lemulan risteykseen melominen oli melko helppoa ja rentouttavaa. Joutsenia kaakatti pelloilla ja joki mutkitteli peltojen keskellä. Tällaista mukava ja turvallinen jokimelonta onkin, joten voin hyvin suositella kaikille! Virta kuitenkin koveni kaiken aikaa, eikä melaa tarvinnut oikeastaan kuin uoman mutkia myötäilemiseen. Päästyämme Lemulan ohi alkoi minua jo hieman jännittää, sillä nyt alkoi noin kuuden kilometrin matka, josta ei ollut muuta etukäteistietoa kuin se, että osuudella olisi upeampi koskikohta.

Ensimmäinen koskiosuus tuli vastaan Kuohalankoskella, jossa rantauduimme tutkimaan tilannetta. Jokeen oli rakennettu jonkinlainen betoniporras ja puusilta ja koskessa oli isoja kiviä. Päätimme kantaa kajakit rantaa myötäillen. Idea oli hyvä ja lähes ainoa tapa päästä eteenpäin, mutta pahaksi onneksi alue oli vasta kynnettyä mutapeltoa ja liukastelimme kilpaa kajakkien painon alla. Yksi kajakki painaa noin 25kiloa, joten niiden kanssa käsivarret huusivat nopeasti hoosiannaa. Onneksi olin päättänyt ottaa jalkaan kumisaappaat, sillä muta tarttui kenkiin kiinni ja pari kertaa upposin mutaan melkein polvea myöten! 😀

Noin 200 metrin jälkeen pääsimme jälleen melomaan. Tällä kertaa joki oli kaventunut ja virta oli melko voimakas. Saimme väistellä sen yli katuneiden puiden oksia ja jännnitin kajakin pysymistä pystyssä tässä menossa. Kerran oksa tempaisi pipon päästäni, mutta onneksi sain sen kiinni virrasta. Päässä se tuntui vain vähän kostealta. Näissä melontaseikkailuissa saa kyllä olla koko ajan kieli keskellä suuta. Toisaalta ne valmentavat minua vielä rankempiin koitoksiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Henri on sen verran kokenut meloja, että uskalsi meloa sellaisiakin virtaosuuksia, joissa oma usko kykyihin loppui.

Ilta alkoi hämärtyä ja odottelimme saapuvamme Holstenin koskelle, jonka luota on enää noin kilometrin matka kotiin. Joki pauhasi kun nousimme jälleen kajakeista katsastamaan joen alajuoksua. Tällä kertaa totesimme rantatörmien nousevan pystysuorina ja virran kuohun joukossa olevan useita isoja kiviä. Meistä kumpaakaan ei houkuttanut koskenlasku, joten ei auttanut kuin liu’uttaa kajakit törmälle ja kantaa ne turvallisempaan paikkaan. Matkaa myllylle oli noin 300 metriä, jonka aikana sain kyllä lepuutta käsivarsia aika monta kertaa. Ilta hämärtyi ja pohdin edessä olevaa viimeistä kilometrin melontamatkaa pimeydessä. Alkoi Vähäjoen tunnelmat olla tuoreena mielessä 😀

Päästyämme myllylle lähdin kartoittamaan joenuomaa alajuoksulle ja pohdin huolestuneena, ettei mutkan taakse nähnyt lainkaan ja joen virta oli kosken jälkeen kova. Sytytin otsalamppuni ja sitten näin Henrin seikkailevan vanhassa myllyssä! Kyseessä on täysin laho rakennus, jonne kulkeminen on kielletty kyltein. Pimeydessä Henrilta oli varmaan menneet ne ohi, sillä hän kipusi jo toisessa kerrroksessa. Tohkeissaan jännittävästä ”kummitustalosta” hän kapusi aina kolmanteen kerrrokseen asti ja seurasin kauhulla hänen menoaan luhistuneen etuseinän aukosta.

Kun Henri lopulta tuli pois myllystä selitin hänelle, että joessa oli mielestäni hurjan kova virta, eikä meillä ollut mitään tietoa viimeisen osuuden sisällöstä. Mielestäni oli todella pelottavaa ja ehkä vähän edesvastuutontakin lähteä pimeässä kokeilemaan onneaan. Ehdotin, että voisin kävellä parin kilometrin matkan kotiin ja hakea auton. Katsoimme googlesta matkan mittaa ja Henri puhui minua ympäri. Lopulta myönnyin – koska mitä olisin voinut tehdä?! 😀 – ja kannoimme kajakit rantaan. Henri lähti ensin minun viisimetrisellä lainakajakilla matkaan, mutta virran pyörre käänsi kajakin melkein heti ympäri ja hän joutui laskettelemaan takaperin hetken aikaa. Tämä ei juuri rohkaissut minua, mutta istuin silti kajakkiin ja työnsin itseni matkaan. Valitettavasti kamerastani oli tässä vaiheessa jo loppunut akku, joten koskiosuutta en saanut videolle. Toisaalta oli jo pimeää, joten ei siitä olisi ollut hirveästi hyötyäkään. Purhjehdin Henrin ohi ja väistelin oksia joen uoman yllä.

Onneksi Henri sai kajakin käännettyä ja meloi ohitseni. Myöhemmin naureskelimme yhdessä, että molemmat olimme oikeassa: viimeisellä 600 metrillä oli kolme kaatunutta puuta, joiden ylitse jouduimme kajakit melomaan = työntämään (sinällään varsin työlästä hommaa), mutta toisaalta pääsimme kuin pääsimmekin meloen perille siinä kuuden jälkeen. Viimeisillä sadoilla metreillä Henriltä sammui otsalamppu ja Aneriojoen yhdityessä Kurkelanjokeen myös virta kasvoi ja vaihtoi suuntaa: nyt saimme meloa kaislikossa ihan tosissamme vastavirtaan. Kun vihdoinkin sitten rantauduimme, olin aivan poikki niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta toisaalta reissu oli helpompi kuin muutaman viikon takainen Vähäjoen keikka. Auttoi varmasti, että tiesin jo vähän mitä odottaa ja suurin osa reissusta tehtiin tällä kertaa päiväsaikaan. Voittajaolo oli kuitenkin jälleen!

Henrille suuri kiitos näistä hieman erilaisista melontakeikoista 😉 On hauskaa päästä kokemaan jotakin sellaista, mitä normaalisti ei kyllä tulisi mieleenkään tehdä ja silti pitää hauskaa. Opin valtavasti paitsi melonnasta, myös sietämään fyysistä ja henkistä rasitusta pitkiäkin aikoja kun virta vie. Meloessa ei ole turvaverkkoa, ei köyttä. Jos kaadun, se on siinä ja vaikka toki osaan poistua kajakista niin kastuminen on pieni ongelma virtaavassa kylmässä vedessä, missä vaarana on myös kiviin iskeytyminen.

Silti, edelleen mukana menossa kun seuraavan kerran saadaan retkikunta liikkeelle 😀

Katso myös tekemäni video päivästä: