Vuonna 1994 löydettiin Ranskasta lähes 25 000 vuotta koskemattomana säilynyt luolasto, jonka lattiassa havaittiin yllättävä löytö: aivan perimmäisestä kammiosta löytyi kymmenien metrien matkalta ihmisen jalanjälkiä, jotka on koon ja muodon mukaan pystytty kartoittamaan kuuluneen noin 130-150 senttiselle, arvioiden kahdeksan vuotiaalle pojalle. Poika oli piirrellyt kulkiessaan luolastossa sen seiniin ja samalla pidellyt soihtua, sillä luolassa oli pimeää. Soihdun jäännöksistä on pystytty määrittelemään niiden iäksi noin 26 000 vuotta. Se mikä tästä saveen painuneesta löydöstä tekee merkityksellisen ainakin meille koiraihmisille on se, että pojan jalanjälkien vieressä kulkevat toisetkin jäljet. Eläimen varpaiden pituuden perusteella sitä ei voi luokitella sudeksi tai muuksi tunnetuksi luonnossa eläväksi koiraeläimeksi. Luolaston jäljet ovat ensimmäisiä Cro-Magnonin ihmisen, eli Euroopassa aikoinaan eläneen Homo sapiensin jalanjälkiä ja arvatkaa mitä? Ne toiset ovat ensimmäiset merkit koirasta.

Hiukan yllättäen koira on suhteellisen vähän arkeologisessa, biologisessa ja kulttuurillisessakin tutkimuksessa merkille pantava eläin, vaikka yhteinen historiamme kantaa kymmeniä vuosituhansia. Nykytieteen avulla on kyetty rikkomaan monia vanhoja uskomuksia koiran alkuperästä, jopa käyttäytymisestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Koiran esi-isänä pidetään yleisesti harmaasutta ja se onkin ihmisen ensimmäinen kesyyntynyt eläin. Myös sen levinneisyys on ollut suuri: esihistoriallisia merkkejä koirasta löydetään kaikkialta maailmasta Antarktista lukuun ottamatta.

Arkeologisesti pitkään vanhimmat löydetyt todisteet koirasta olivat leukaluun jäännökset Saksasta, joiden iäksi on määritelty 12 000-14 000 vuotta. Tämän vuoksi koiran alkuperän on kuviteltu ajoittuvan noin 14 000 vuoden päähän, mutta uusia löytöjä tehdään jatkuvasti ja ne koettelevat käsityksiämme. Näiden joukossa on mm. vuonna 2008 julkaistu tieto Belgiasta löydetystä koiran pääkallosta, jonka iäksi on määritelty jopa 32 000 vuotta! Kyseessä oli jo vuonna 1860 löytynyt luunkappale, jota aikaisemmin oli pidetty osana suden kalloa. Maailmalla on paljon fossiileja, jotka on ilman suurempia tutkimuksia automaattisesti oletettu olevan susia, mutta nykyisten vertailevien tutkimusmenetelmien avulla moni fossiili osoittautuukin kallonmittasuhteita tarkastellessa koiraksi. Näin kävi myös Belgiasta löydetylle kallolle, joka on löytöpaikkansa mukaan nimetty Goyet’n koiraksi. Se on tällä hetkellä maailman vanhin löytynyt koira.

Koiran ja ihmisen yhteiselo

Koiran ilmestyminen osaksi ihmisen kulttuuria on molempien lajien historiassa ainutlaatuinen tapahtuma. Jotta voisimme ymmärtää siihen johtaneita syitä, meidän tulee ymmärtää myös omaa menneisyyttämme. 10 000-15 000 vuotta sitten ihmisten kulttuuriin ilmestyi ensin pysyvä kylämainen asutus ja pian sen jälkeen maanviljelyn alku. Tuolloin nykyihminen oli levittäytynyt jo kaikille asuinkelpoisille mantereille. Pysyvien asumusten liepeille syntyi pysyviä kaatopaikkoja, jotka olivat luonnonvaraisten eläinten näkökulmasta uusi ekologinen lokero.

Susille tällainen oli hyvä ruuan hankintapaikka, mutta myös hyvä nuorten susien turvapaikka siksi aikaa, kun aikuiset lähtivät metsästämään. Kaatopaikalla oli nuorisolle ruokaa ja myös vähemmän vaaroja, koska monesti pedot eivät uskaltautuneet niin lähelle ihmistä. Kaatopaikkojen lisäksi toinen pysyvä ihmisasuntojen lähellä oleva ravinnonlähde oli käymälät: sekä susi että koira kykenee käyttämään myös ihmisen ulosteita ravinnokseen. On myös mahdollista, että yksilöt, jotka uskalsivat hiipiä ihmisten perässä heidän metsästysretkilleen, saivat osansa paikalle jääneistä raadoista.

Uusi elinympäristö alkoi vähitellen muokata siihen erikoistuneiden susien perinnöllisiä ominaisuuksia, koska luonnonvalinta suosi nyt eri ominaisuuksia kuin pelkkään metsästyksen varassa elävissä susissa. Parhaiten saivat ravintoa – ja siten myös eloonjääviä jälkeläisiä – ne yksilöt, jotka eivät säikkyneet ihmistä kovin helposti eli saivat myös käytettyä ravinnonlähteen tehokkaasti hyödykseen käyttämättä energiaa jatkuvaan pakenemiseen. Ihmisten lähellä ruokailevilta vaadittiin lujaa luontoa kestää potentiaalisen vihollisen läsnäoloa, sillä syödessään eläin on haavoittuvaisimmillaan eikä kykene pakenemaan nopeasti tai tarkkailemaan ympäristöään täydellä panostuksella. Kenties nämä ”ihmisen katsetta kestävät” sudet muodostivat oman pienen laumansa ja menestyivät paremmin kuin metsässä majailevat sukulaisensa.

Ihmiset luultavasti suosivat koirien läsnäoloa ja niiden oleskelua kylissäkin eikä vain kaatopaikalla kahdesta syystä. Ensinnäkin koiran hyvien vahtiominaisuuksien vuoksi: vastaava ominaisuus on valmiiksi susilla, lyhyt varoitushaukku vaaran lähestyessä. Kivikauden yhteisöissä tällainen valppaus ja ilmoitus on saattanut pelastaa monien hengen, oli lähtymässä sitten peto tai vieras ihminen. Tätä olettamusta puoltaa myös se, että koirien käyttö vahteina tunnetaan kaikissa kulttureissa, vaikka niitä ei muuhun käytettäisikään. Myös susien ja koirien suurin ero synnynnäisessä viestinnässä on juuri haukunnassa. Toinen syy kaatopaikkasusien läheisyyden suosimiseen lienee ollut se, että maanviljykseen siirtymisen myötä myös nälänhätä ajoittain uhkasi ihmisiä. Katovuodet ja kulkutaudit saattoivat ajaa ihmiset tilanteeseen, joissa koiria käytettiin vararavintona. Näin tapahtuu vieläkin joissakin kulttureissa ympäri maailmaa.

Susi lienee siis itse asettunut ihmisasutusten liepeille, mutta siinä vaiheesa kun niitä alettiin päästää ja tarkoituksellakin houkutella aivan asumusten lomaan, yksi ihmisen harjoittama jalostusvalinnan periaate oli välttämätön. Jotta tällaisia susia oli turvallista pitää kylässä, missä pikkulapset leikkivät pihoilla, kannatti suosia mahdollisimman kesyjä susia. Tästä syystä valittiin susia, jotka eivät koskaan aikuistu, eli joiden käyttäytyminen ei kehity sille asteelle, että ne organisoituisivat keskeään ja alkaisivat metsästää järjestelmällisesti omien päätöstensä mukaan. Muutenhan nämä alkukoirat olisivat metsästäneet myös ihmisiä, koska niitä ei käsinkasvatettu pennusta pitäen, eli ne edelleen saivat pentunsa poissa kylästä.

Varsinainen syy pieniaivoisen koiran kehittymiselle lienee siis ollut turvallisuus ihmiselle, mutta sivutuotteena syntyi ominaisuuksia, jotka myöhemmin tekivät koirista suosittuja sekä monenlaisissa palvelustehtävissä, että lemmikkinä: helppo ohjattavuus (nuori susi ei ole kovin oma-aloitteinen, vaan odottaa emohahmoltaan ohjeita) sekä leikkisyyden säilyminen aikuisikään asti.

Sudesta koiraksi

Fyysisiä eroja

Nykyisen DNA-tutkimuksella on pystytty selvittämään, että sudella ja koiralla on samat geenit, mutta koiralla eri geenit ovat aktiivisia.

Suden väritys vaihtelee harmaan eri sävyissä, mutta niissä ei esiiny kirjavuutta. Koirissa puolestaan hyvinkin yleinen vaaleanruskea sävy ei esiinny lainkaan susissa.

Suden ja koiran kallot poikkeavat merkittävästi toisistaan. Koiran kallo on pienempi, jopa suurien rotujen kallot ovat samanpainoiseen suteen verrattuna viidenneksen pienemmät. Koirien aivot ovatkin 10% pienemmät kuin suden. Merkille pantavaa on, että molempien lajien aivot kehittyvät saman aikaisesti, mutta koirien aivojen kehitys pysähtyy ennen susia. Tämä selittää monia käyttäytymiseroja lajien välillä.

Kallon lisäksi myös hampaat on koirilla susia pienemmät, mutta niitä on silti yhtä paljon.

Kuono-osa on koiralla lyhyempi ja paksumpi.

Myös korvat ovat koirilla pystyt, lurpat tai siltä väliltä kun taas suden ovat aina pystyt.

Koiralla on sutta paksumpi iho.

Koiran ja suden ruuansulatus eroaa toisistaan. Koira kykenee käyttämään hyväkseen paremmin viljoja ja muita ihmisen tähteitä.

Venäjällä on tehty ainutlaatuinen tutkimus hopeaketuilla. (Dimitri K. Belyaev 1917-1985) Turkistarhauksessa käytettyjä kettuja alettiin jalostaa pelkästään kesyjä ominaisuuksia silmälläpitäen. Muutamassa sukupolvessa ketuista tuli erilaisia niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään: haukkuminen, heiluva häntä, ei ujo, lurpat korvat, lyhyt häntä, kirjava turkki, pienet aivot, lyhyempi kallo, narttujen juoksu 2 krt vuodessa ja uroksen lisääntymiskyky läpivuoden olivat kaikki ominaisuuksia, jotka tulivat pelkän kesyyntymisen myötä!

Käyttäytymiseroja

Luonnonvaraiset eläimet eivät ole kesyjä, eikä se ole niille toivottu ominaisuus eloonjäämisen kannalta. Käyttäytymistä tutkittaessa tämä on hyvä asia ottaa huomioon. Yhteiset vuosituhannet ihmisen kanssa ovat vaikuttaneet oleellisesti koirien tapaan kohdata ihminen ja elää yhdessä kanssamme.

Susi ei koskaan, vaikka olisi ikänsä elänyt ihmisen kanssa, hae samalla tavalla ihmisen kontaktia ongelmaratkaisutilanteissa kuin koira.  Koira seuraa ihmisen katsetta, susi ei (Hare & Tomasello 2005, Miklôsi 2003 osoitus- ja katsekokeet). Molempien lajien käyttäytymiselle on oleellista aikuisten lajikumppanien sosiaalistaminen pentuaikana. Molempien elekieli muodostuu synnynnäisistä sekä opituista käytöksistä ja on hyvinkin samanlainen. Pentujen herkkyysikä vaihtelee susien kolmesta viikosta koirien seitsemään, mikä selittää monia eroja käyttäytymisessä.

Eroavaisuuksia löytyy myös mm. metsästyskäyttäytymisessä ja ääntelyssä. Molemmilla lajeilla on voimakas sisäinen tarve sosiaalisuuteen. Koirien kouluttaminen on helpompaa kuin susien, koska ne synnynnäisesti hakevat enemmän huomiotamme. Ne kestävät myös erilaisia ympäristöjä paremmin ja sopeutuvat myös aikuisina. Tämä johtuu siitä, että vähäinen reagointi mahdollistaa koiran säilymisen ihmislajin kumppanina. Sudella on kuitenkin enemmän käyttäytymismalleja kuin koiralla ja niillä ilemee myös sellaisia käyttäytymisketjuja, joita ei ilmene ainakaan täydessä määrin koirassa.

Koiran katsotaan olevan kehityksessä noin 4kk ikäisen sudenpennun tasolla. Tämä selittää monia käyttäytymiseen liittyviä eroja. Koiraurokset ovat sukukypsiä läpi vuoden, kun taas susiuroksista vain lauman alfauros  jatkaa sukua. Lisääntymiskäyttäytyminen on jo ympäristöoloista johtuen varsin erilaista: susi elää laumassa, jonka muodostaa alfapari ja näiden lapset, koiran on täytynyt sopeutua eloon ihmisen kanssa ja me olemme pitkälle päättäneet millainen sen laumasta muodostuu, millaisia yksilöitä ja mitä sukupuolta ne laumassa ovat. Koiranartut saavat juoksun 2krt vuodessa, siinä missä susi vain kerran vuodessa ja tuolloinkin se kelpuuttaa vain alfauroksen. Koiranarttu voi taas antaa useammankin uroksen astua, mikä tarkoittaa sitä, että pentueessa voi olla useampi isä. Tämä vaikuttaa perustavanlaisesti eläinten käyttäytymiseen.

Koira ovat leikkisempiä kuin sudet ja myös metsästyskäyttäytyminen on harvoin täydellinen. Susien elekieli on hienovaraisempaa ja sitä myös tulkitaan tarkasti. Tappelut susien kesken ovat harvinaisempia kuin koirien, sillä sudet tulkitsee viestejä tarkasti. Alistuvaa sutta ei yleensä purra. Sen sijaan koirien välisiä käyttäytymismuotoja on useita, monet johtuvat jo huonosta sosiaalistamisesta pentu aikana. Koirat hakevat meiltä ohjastusta, vähän kuin sudenpennut emoiltaan.

Susien kommunikointieleitä on tutkittu ja listattu. Eri rotuja tarkastellessa on havaittu, että joissakin roduissa nuo eleet ovat vähentyneet tai kokonaan kadonneet! Erot rotujen välillä olivat suuria. Koirien kykyyn esittää susien elekieltä vaikuttaa niiden jalostettu ulkonäkö: töppöjalat, lyhyt häntä, pieni koko, tylppä kuono jne. Saksanpaimenkoirilta löytyi eniten susien kanssa vastaavia eleitä, huskyt olivat listassa toisena. Jumbosijan, siis vähiten suden eleitä esittävä rotu, oli Cavalier. (Goodwin et al. 1997)

Tämä selittää myös miksi jotkut koirat eivät tule toistensa kanssa toimeen – ulkonäölliset erot estävät niitä lukemasta tai ymmärtämästä toisiaan.

Haluatko lukea aiheesta lisää? Intohimoni elämässä on eläinten käyttäytyminen. Koirankasvatuksen myötä kiinnostuin koiran evoluutiosta ja sisäisestä maailmasta ja lajiemme yhteiselo onkin kenties minulle se kaikkein rakkain aihe. Olenkin luonnut aiheesta oman sivuston, jolle pääset tästä linkistä.

LUE LISÄÄ LUOMALTANI SIVUSTOLTA -> https://kesykoira.wordpress.com/