Pitkästä aikaa tänne hieman kuulumisia. Sain sovittua töissä vuosiloman 18-22 päivä ja odotin sitä innolla. Lomaa ei juurikaan ole 1,5vuoden aikana ollut koska vaihdoin lokakuussa 2011 työpaikkaa eikä lomia ole vielä ehtinyt kertymään.
Vanhin narttuni ja kantanarttuni Mette oli viime viikolla hieman väsyneen oloinen ja söi huonosti. Olin viikolla joutunut vaihtamaan ruokaa, joten arvelin sen johtuvan siitä. Mette täyttää toukokuussa 10 vuotta, mutta vielä syyskuussa se voitti viralliset agilitykisat, joihin osallistuimme.
Lauantaina Turun näyttelyn jälkeen huolestuin Metestä tosissani, sillä se oksensi kaikki ruokansa ja oli muutenkin väsynyt. Sen silmistä näki, että se on kipeä. Mittasin lämmön, se oli 39,2. Annoin sille kotoa löytynyttä antibioottia ja toivon, että kyseessä olisi join ohimenevä mahavaiva, jota on kuulemma ollut liikkeellä.
Sunnuntai aamulla Meten lämpö olikin jo 39,8 mikä oli huolestuttavaa. Se kuitenkin söi hyvin ja antibiooteista tuntui piristyvän iltaa kohden. Päätin, etten lähde sen kanssa päivystykseen, mutta maanantaina olisi soitettava heti aamusta eläinlääkärille. Annoin sille antibioottia, jota kotona oli ja keskustelin puhelimessa sekä Meten kasvattajan että eläinlääkäriystäväni kanssa.
Luojan kittos minulla oli vapaata! Maanantaina Mette ei noussut aamu pissan jälkeen ylös sängystä. Sain sille Salon eläinläääriasemalle ajan klo 11.15. Odottaminen oli yhtä tuskaa. Arvelimme sillä olevan joko kohtutulehduksen, vatsataudin tai jonkun sisäelintaudin tai epämääräisen vatsaa painavan massan. Kuitenkin tunti ennen lekurille lähtöä Mette alkoi viimein vuotaa römpsästään vaaleanpunaista ja tiesin diagnoosin olevan kohtutulehdus. Soitin uudelleen lekuriin ja tehtiin toimintasuunnitelma.
Kannoin Meten autoon, koska se ei pystynyt kävelemään ja sisälle lekuriin. Pirteä se kumminkin oli, heilutteli kovin häntää ja kun Juuso tuli paikalle nousi istumaan ja kovin halusi pussailla Kepon kanssa. Lääkäri oli sitä mieltä, että leikkaamaan olisi lähdettävä. Ennustus oli kuitenkin hänen mukaansa hyvä, koska Mette oli niin pirteä. Sydän raastaen jätin Meten lääkäriin ja menin Juuson kanssa Halikkoon odottamaan leikkauksen loppumista.
Kesken leikkauksen lääkäri soitti minulle ja kertoi tilanteen olevan paljon pahempi: Metelle oli kehittynyt märkäkohtu, joka oli puhjennut vatsaonteloon tulehduttaen vatsakalvon. Hän kysyi suoraan haluanko jatkaa leikkausta. Koska Mette oli jo pöydällä ja koska lääkäri oli sitä mieltä, että toivoa aina olisi päätimme jatkaa leikkausta.
Huoli on ollut sanoinkuvaamaton. Mette selvisi leikkauksesta, mutta kovin kummoisia ennustuksia emme saanneet. Maanantai tiistai välisenä yönä Mette nukkui yön ihan ok ja annoin sille sovitusti lääkkeet aamusella. Se kävi itse omin jaloin pissalla ja heilutteli mulle häntää, mutta nukkui myös tosi paljon. Mitään en saanut sitä juomaan, mutta annoin ruiskulla päivän aikana 40ml. Sen lämpö oli 36, joten tosi alhainen.
Päätin viedä sen uudelleen lekurille tippaan, kun se tuntui olevan kovin kipeä ja jotenkin levoton. Lämpöä en saanut nousemaan, vaikka lepäsi viiden peiton alla sängyssä makkarissa, jossa erikseen patteri. Salossa hämmästelin kun Mette nousi istumaan autossa kun tultiin keskustaan, heilutteli kaikille häntää ja oli kovin kiinnostunut odotusaulan väestä. Se jäi sinne koko illaksi, tuli Juuson mukana kotiin seitsemän aikaan. Eläinlääkäri oli optimistinen, että se on noinkin pirteä eikä mikään mitä sain sen syömään (siis myös lääkkeet) ole tullut ylös. Sanoi että leikkaus oli iso ja vatsakalvo sen verran tulehtunut, että ei ihme jos yököttää.
Keskiviikkona ja torstaina jouduin töihin, mutta onneksi Juuso tuli meille vahtimaan Metteä, jonka olimme saaneet syömään koiranmakkaraa ja erilaisia tölkkiruokia. Tällä hetkellä, lauantaina, Meten lämpö on 37,7 eli lähes normaali. Se ei edelleenkään juo vettä, mutta saan sille nesteitä ruuan mukana tarpeeksi alas. Sille menee kaksi eri antibioottia sekä kipulääke. Lääkäri sanoi, että myöhemminkin voi takapakkia tulla, koska vatsakalvo paranee kuulemma huonosti.
Juuri nyt kuitenkin vaikuttaa lupaavalta ja voin viimein ehkä huokaista helpotuksesta. Lähes viikon olen joka yö pelännyt löytäväni kyljestäni ikiuneen menehtyneen koiran, mutta nyt voin jo nukkua yöni turvallisin mielin. Tapahtuma muistuttaa, ettei koskaan voi tietää milloin on viimeinen hetki näiden ihanien otusten parissa. Kyseessä oli ensimmäinen kohtutulehdus omassa koirahistoriassa, mutta jatkossa olen varmasti asian suhteen paljon hysteerisempi, vaikka eläinlääkäri sanoikin, etten olisi voinut tehdä mitään toisin.
Kiitos Salon Eläinlääkäriaseman väelle Meten hienosta hoidosta!!!
Lifedream Colliet 