Kuulumisia

Olisiko aika päivitellä taas tilan kuulumisia. Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet henkisesti minulle todella rankkoja johtuen jatkuvista vastoinkäymisistä ja stressistä. Väsymys muuttuu ahdistukseksi ja on hirmuisen vaikeaa yrittää ylläpitää sitä minulle ominaista asennetta, että käy miten käy – se on lopulta hyvin.

toukokuu2015

Huhtikuun lopussa meillä tapeltiin pitkästä aikaa moneen vuoteen. 3-vuotias Ronja ja 5-vuotias Lyyli ottivat rajusti yhteen pihalla aamupissatusten aikaan ja saatuani koirat erilleen totesin Lyylin tarvitsevan eläinlääkärin hoitoa. Sille laitettiin viiteen haavaan tikit ja muut reiät, toista kymmentä, puhdistettiin ja karvat ajeltiin. Lyyli on täysin syytön kohtaukseen, sillä Ronja on kevään edetessä useamman kerran testannut sitä pistämällä pään sään päälle ja seisten jäykin jaloin. Olen nähnyt tilanteet, mutta Lyyli on hoitanut ne väistämällä ja poistumalla tilanteesta. Se yrittää viimeiseen asti vältellä yhteenottoa, tuo rautahermoinen rouvani. Tällä kertaa sen mitta täyttyi ja se sanoi viimein takaisin – sohaisten siten Ronjan egoa. Nartuilla on paljon tilaa ja minäkään en ollut mukana kiistassa, joten uskon tappelun syntyneen lähinnä erilaisten luonteiden ja laumadynamiikan vuoksi, en niinkään yksittäisen tilanteen, jollaisia myös keskenään asuvilla koirilla helposti syntyy kun kuljetaan ovista, taistellaan leluista tai ruuasta. Tästä syystä päätin jo eläinlääkärissä, etteivät nämä kaksi narttua enää ulkoile koskaan yhtä aikaa pihalla. Lyyli sai sen verran pahasti köniinsä, etten halua saattaa sitä vastaavanlaisiin tilanteisiin ja sille löytyykin muita kavereita: terrieri Missy, Jukka ja Miina ovat sen bestiksiä.

IMG_5512

Tappelun jälkeen elämä ei ehtinyt edes asettua uomiinsa kun Lyyliä ja Missyä puri viikon päästä metsässä kyy, josta täälläkin jo aiemmin kirjoitin. Siitä alkoi kuukauden toipumisprosessi, josta vasta nyt uskon olevamme selvillä vesillä. Missy sai vasta-aineita ja jo muutamassa päivässä se oli oma itsensä. Lyylillä sen sijaan paraneminen on kestänyt huomattavasti pidempään. Se on ollut vaisu, kivulias ja väsynyt. Parisen viikkoa sitten tilanne äityi pahaksi kun se lakkasi syömästä ja löysin sen veriset paskat keittiöstä. Kävimme jälleen eläinlääkärissä ja otimme verikokeet, joiden mukaan Lyylin elimistö kamppaili kyyn myrkkyjä vastaan täydellä teholla: mm. valkosolut olivat korkealla. Munuaisarvot olivat puhtaat, mutta veren hyytymistekijät ja maksa-arvot häiritsevät. Eläinlääkäri uskalsi olla kuitenkin varovaisen positiivinen. Vasta eilen aamulla näin Lyylin ensimmäisen kerran juoksevan pihalla vapautuneesti ja kierähtävän selälleen ruohikkoon piehtaroimaan. Siitä tiesin, että se on vihdoin sinut kroppansa kanssa eikä siis tunne kipua. Kuluneiden viikkojen aikana olen monta kertaa ollut varautunut sen lopettamiseen ja ajatuksen kanssa on ollut vaikeaa elää. Joka toinen päivä on ollut aurinkoinen ja joka toinen täynnä ahdistusta ja murhetta. Kun sairauden lisäksi olen joutunut pohtimaan Lyylin tulevaisuutta tilalla ja omia voimavarojani – olen ollut joskus melkoisessa suossa pääni sisällä. Tiedän jo kokemuksesta miten rankkaa koiria on useammassa erässä ulkoiluttaa, joten toisinaan olen tuntenut itseni melko yksinäiseksi näiden raskaiden ratkaisujen äärellä.

IMG_5468

Eläinlääkärikustannukset ovat nousseet noin 1500e mikä on suurin koiriin pistämäni summa 15 vuoteen. Tästä syystä monet laskut ovat maksamatta ja taloudellinen tilanteeni on ollut viime kuukaudet huonompi kuin koskaan. Ystäväni tietävät, että jos joku asia rassaa minua – se on raha. Tai lähinnä sen puute. Onneksi minulla on ihania ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat lainanneet tarvittaessa ja auttaneet muillakin keinoin.

IMG_5419 (1280x847)

Vaikka eläimistä on suuri vastuu ja välillä tuntuu, ettei elämä täällä ole kuin yhtä suurta vastoinkäymistä, niin siltikään en vaihtaisi kokemaani mihinkään. On ihanaa tulla töistä kotiin, katsella koirien iloista leikkiä ja aseista riisuvaa rakkautta. Puuhailla niiden kanssa ja tehdä pitkiä kävelylenkkejä. Gerbiilit touhuavat omassa mökissään ja seuraan niitä joka aamu sohvan nurkasta samalla kun syön aamupalaa. Viiriäiset ulkoilevat olohuoneessa ja tarjoavat jännitystä jokaiseen päivään kun tarkistan onko tullut munia. 🙂 Kissat viihdyttävät minua terassilla ilta-auringossa… Jos joku haaveilee suuresta eläinlaumasta ja tämän kaltaisesta elämästä… Se vaatii myös paljon raakaa työtä. Tähän elämään mahtuu runsaasti ylä- ja alamäkiä, mutta  juuri se tasaisuus – sehän se tappavinta olisikin! Kahta samanlaista päivää ei meillä olekaan 😉

IMG_5430 (1280x853)

Kävely on viimeiset pari kuukautta ollut taka-alalla, mutta enköhän minä taas tästä innostu reippailemaan pidempiä kuin 15 kilsan matkoja. Eräänlainen etappi saavutettiin viime lauantaina kun kävelin ensimmäistä kertaa 15km yhdessä Wilyan ja Ronjan sekä Puuman kanssa. Kilometrejä on kertynyt vuoden alusta 533, ei siis kokonaistavoitteen toteutumisen (1157km) kannalta mikään mahdoton määrä. Kuitenkin asettamani haaste itselleni – kävellä Kiskosta Vihtiin 56km – on ollut melkein mahdottomuus kaikkien murheiden keskellä. Kenties nyt pääsen tässäkin asiassa taas treenaamaan!

IMG_4583 (1280x854) IMG_4643 (1280x854) IMG_5232 (1280x853)

Toinen minulle voimaa antava harrastus on valokuvaus. Pääsin kuvaamaan Teijon talorallia pari viikkoa sitten lauantaina ja kokemus oli hyvin opettava. Uskon saaneeni aikaan eräitä parhaita kuviani. Valokuvauskurssi Muurlassa jatkuu kesän yli ja seuraava lähiopetusviikonloppu on elokuussa. Sitä ennen saimme tehtäväksi kokeilla katukuvausta ja yleisötapahtumiin osallistumista. Kameran kanssa keikkuminen saa minussa aikaan jännä efektin: aivoni tyhjentyvät kaikista ajatuksista ja keskityn täysillä väreihin, kuvakulmiin, valotukseen ja sen sellaisiin teknisiin juttuihin. Mitä enemmän opin käyttämään kameraa, sen parempi fiilis siitä tulee. Rallipäivänä sain pyynnön toimittaa kuvia Poliisilehteen tehtävää juttua varten. Se antoi tunteen, ettei koskaan tiedä mitä tulee vastaan kun vaan lähtee ensin kotoa liikenteeseen. Pitäisikin keksiä erilaisia tapahtumia ja tilanteita, joita lähteä kuvaamaan.

tehtava1.1aamunkajo

IMG_2901 – kopio (899x1280)

Valokuvauskurssilla tulee myös harjoiteltua kuvaustekniikoita, joita ei tulisi muuten edes ajateltua. On myös mukavaa joutua ulos mukavuusalueelta tässäkin asiassa. Ihmisten kuvaaminen ei ole koskaan ollut minulle ominaista. Kenties siihen liittyy mielestäni liikaa piilomerkityksiä, kauneusihanteita ja sen sellaista. Kuvista tulee väkisinkin joku tunnelma esiin kun kohteena on ihminen, johon voimme samaistua. Eläimet ja luonto sen sijaan vain on mitä on.

IMG_2722 (1280x853)

Eilen oli syntymäpäiväni. Täytin 34. Synttäripäivä on minulle aina haikea, sillä äitini kuolinpäivä on 31.5. Hän menehtyi 31-vuotiaana juuri kun täytin 8. Olen viimeisen 1,5 vuoden aikana pohtinut paljon sitä kuka olen, miksi olen sellainen kuin olen ja mitä asialle voisi tehdä. Minulla ei ole koskaan ollut tapana jossitella tai juuri haaveillakaan tulevasta – olen oppinut, että elämä tulee sellaisena kuin se tulee ja loppujen lopuksi on vain vähän asioita, joihin voimme todella vaikuttaa. Isäni on kertonut minulle, miten suuri oli äitini toive saada nähdä ensimmäinen kouluvuoteni, ettei pikkuisen Hanna-Marin olisi tarvinnut kokea sitä ilman äidin tukea. Ja kuin armon oikusta äiti saikin elää nähdäkseen minun siirtyvän tokalle luokalle.

Meikäläinen noin vuoden vanhana.
Meikäläinen noin vuoden vanhana.

Äitini menehtyi aivokasvaimeen, joka todettiin hänen ollessaan 23-vuotias. Olin itse tuolloin vain vuoden vanha. Hän siis joutui elämään sairauden kanssa monta vuotta. Kasvain oli hyvälaatuinen, mutta paikassa, josta sitä ei pystytty leikkaamaan. Isäni on kertonut, miten oudolta uutinen nuoren parikymppisen vasta naimisiin menneen pariskunnan korviin oli: mitään oireita ei kasvaimesta ollut tuolloin – ja hyvin vähän myöhemminkään. Siitä riitti lääkäreille ihmettelemistä, ensin elinajaksi annettiin puoli vuotta, mutta äiti vain porskutti eteenpäin ja he päättivät ottaa isäni kanssa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Ja jännä juttu, he saivat tuona aikana kaikki ne toiveet, mistä uskalsivat haaveilla – kuten tuo minun ensimmäinen kouluvuoteni.

IMG_5826 (1280x853)
Seitifile, uuniperunaa lohikastikkeella, höyrytettyä tankoparsaa, kukkakaalia, papuja ja tuore fetasalaatti.

Elämällä on tapana järjestyä. Sama asenne elää minussakin vahvana. Uskon olevani oikealla polulla suhteessa tulevaisuuteen ja tekeväni töitä toiveikkaan ja merkityksellisen huomisen puolesta. En kykene näkemään millainen se varsinaisesti olisi, mutta pienet, toisinaan ihan mikroskooppiset muutokset ovat käynnissä. On hirmuisen tärkeää tavoitella omia unelmiaan ja haastaa itsensä. Joskus, kun ahdistus ja väsymys painaa, koen itseni yksinäiseksi tai vähän masentuneeksi.. tuolloin muistutan itseäni, ettei tapahtunut elämä määritä sitä kuka olen – sen teen ihan itse. Ja jokaisessa aamussa alkaa uusi elämä. Se on vain asenteesta kiinni.

Hyvää kesää lukijoille!

Oman terassin ilta-auringossa
Oman terassin ilta-auringossa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s