Tämä juttu jatkaa Koiran kasvattajan kronikat- sarjaa, jossa muistelen alkuvuosien kasvatusvuosia sekä entisiä koiriani. Seuraa myös kuvagalleriaani instagramissa, linkki oikealla. Tässä jutussa kerron kantanartustani Metestä, Dalimattas Action Mettestä.
Eilen keskiviikkona 2.5 tuli kuluneeksi jo viisi vuotta siitä kun menetin rakkaan Metteni. Miten aika onkaan juossut!! Se nukkui ikiuneen juuri 10-vuotis syntymäpäivänsä alla ja vaikka ikävä on jo haalistunut niin toisinaan edelleen kaipaan sitä niin, että silmissä kostuu. Tosiasia kuitenkin on, että kaikista koirista joutuu ennen pitkää yleensä luopumaan. Onneksi Meten leima näkyy kotona asuvissa sen lapsen lapsen lapsissa Puumassa ja Ronjassa.
Mette eli Mette Maarit Mannonen tai Mömmis Memmu Möttönen (se tunsi jokaisen nimensä) oli vasta 3kk ikäinen kun se muutti kesällä 2003 luokseni Nummelaan Porvoosta Hanssonin Birgitalta. Tuohon aikaan olin juuri saanut kasvatuspureman ja halusin tutustua rodun historiaan syvällisemmin. Olin tutustunut Birgittaan Dalimattas-kennelistä jo pari vuotta aikaisemmin, mutta vuonna 2003 suurin piirtein asuin hänen luonaan ahmimassa vanhoja kuvia ja tietoa rodusta. Olen aina halunnut kunnioittaa vanhoja rodun konkareita siitä työstä mitä he ovat tehneet rodun eteen ja tästä syystä myös nöyrästi suhtaudun omaan rooliini rotuni vaalijana. Birgitan luona kului kaikki mahdollinen ylimääräinen aika samalla kun opiskelin lähihoitajaksi. 
Mette oli jäänyt Birgitalle ikäänkuin parempaa kotia odottamaan, sillä Birgitta ei halunnut myydä sitä täysin kotikoiraksi. Ei mennytkään kauaa kun Mette kiipesi syliini ja samalla sydämeeni. Olen aina sanonut, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä enkä suostu uskomaan, että kyseessä oli vain tavallista pennun rakkautta puolin ja toisin. Ei, Memmu valitsi minut ja minä sen ja siitä hetkestä välillämme oli side, joka on muodostunut vain muutamien koirien kanssa. Jos koiran historian ja evoluution tarkoituksena on ollut muodostaa koirasta ihmiselle kumppani, niin Mette oli varmasti evoluution huipentuma: en usko sen todella koskaan tajunneen, että se oli – itse asiassa – koira ja niin ollen erillinen olento minusta. Mömmis kuvittelin vain olevansa jokin jatke minusta. Kuin karvainen jalka tai käsivarsi 😀 ❤ Siis koira kuin ajatus.
Mette oli matalaraajainen, mutta vankkarunkoinen narttu. Se rakasti ihmisiä ja muita koiria, eikä koskaan pelännyt mitään – varsinkaan silloin kun sai olla kanssani. Ainoa koira, jonka kanssa sillä oli ongelmia oli vanha narttuni Wanja. Tytöt ottivat toistuvasti yhteen jouksujen aikaan. Mette oli kovin herkkähaukkuinen, mikä kenties kumposi sen sisäisestä epävarmuudesta; sillä olisi saanut olla enemmän rohkeutta ja toimintakykyä myös itsenäiseen työskentelyyn. Innostuin agilitysta vuonna 2006 ja Mette oli täydellinen koira siihen. Koulutin sen itse kentällä ja kisasin sen kanssa vaihtelevasti ykkösissä. Toisinaan se kisasi myös lainaohjaajan kanssa. Myös agsassa se haukkui juostessaan ja nautti vauhdin hurmasta. Mette oli todella helppo koulutettava, sitä motivoi sekä lelu, että namit ja oli aina valmis hommiin. Sitä saattoi myös pitää vapaana ihan kaikkialla, koska se totteli toisinaan pelkästä ajatuksesta. Meten myötä varsinainen kiinnostus koiran kouluttamiseen ja harrastamiseen alkoi. Agility on jäänyt elämään ja edelleen hieman vaihdellen koulutan koiriani kisamielessä.
Metellä on kaksi 7 pennun pentuetta Lifedream-kennelille. Ensimmäiseen sinisen uroksen Peikon kanssa syntyi vain yksi sininen narttu, Rosie (L. Lady Freyja 2005-2017), jonka pidin kotona. Sen siskoa Rölliä (L. Lady Fortuna) olen myös käyttänyt jalostukseen. Sisaruksista on tulossa oma kronikka-kirjoituksensa myöhemmin. Bilbon pentueesta meni soopeli narttu Fatikon kenneliin, missä Elsa on jatkanut sukua. Elsa (Lifedream Eleanor The Fair) nukkui pois viime viikolla 11 vuoden iässä. Meten pennut ovatkin olleet varsin pitkäikäisiä. Mette synnytti hyvin itse ja hoiti taidolla pentujaan. Sen pennut ovat perineet äitinsä olemusta: ne ovat iloisia ja ystävällisiä perhekoiria. Jännä juttu Meten pennuissa on se, että sen kaikki pitkäkarvaiset urokset ovat kivesvikaisia lyhytkarvaisten ollessa terveitä.
Tammikuussa 2013 Mette sairastui vakavaan märkäkohtuun, josta se kuitenkin leikkauksen jälkeen parani hyvin. Valitettavasti toukokuussa, juuri ennen sen 10v syntymäpäivää, se sai äkkiä epileptisen kohtauksen (siltä lähti näkö ja se kouristeli lievästi). Kiidätin sen ensiapuun, missä todettiin haima-arvojen olevan korkeuksissa ja kohtausten johtuvan sokeritasapainon heikkenemisestä (vrt. diabetes). Eläinlääkäri totesi Metellä olevan haimakasvain. Mette nukutettiin ikiuneen 2.5.2013.
Metestä luopuminen oli yksi vaikeimpia kohtaamiani asioita. Se oli ensimmäinen kerta kun jouduin lopettamaan oman koirani ja suru oli aluksi musertava. Onneksi sen tytär Rosie kotona muistutti äidistään päivittäin ja nyttemmin sen olemus näkyy edelleen monissa kasvateissani. Valitettavasti sen jälkeläisiä ei enää ole suoraan omassa jalostuskäytössä ja jo valmiiksi ikävöin aikaa kun joudun luopumaan sen kotona asuvista lapsen lapsesta Ronjasta (Lifedream Yes I Am RN’B Design) ja lapsen lapsen lapsesta Puumasta (L. Stop The Lievstock), molemmat nyt 6- vuotiaita.
Mömmis. Koira kuin ajatus. ❤
Kunnes nähdään taas, kulta.
Lifedream Colliet 