Kesäkuu on alkanut kiipeilyn osalta mukavasti. Keväällä saavutettu itsenäisempi asenne on säilynyt ja olen saanut kivan viikkorytmin treeneihin. Uutena lajina minua on alkanut yhä enemmän kiinnostaa juoksu, ja siis nimenomaan kestävyysjuoksu. Olen jopa tehnyt juoksulenkkejä! 😂 Kukapa olisi KOSKAAN uskonut!!!?? 🤓 En minä ainakaan. Ennen en halunnut juosta edes sähkötolpan väliä, nyt tein ensimmäisen 12km lenkin ja se tuntui todella hyvälle.

Mutta takaisin kiipeilyyn: kaverin puutteessa köysittely on ollut erityistä herkkua ja köyden päässä vietetyt kerrat on luettavissa yhden käden sormilla. Takana on muutama helppo liidi ja yläriprojektointia Nuuksiossa ja Kauhalassa. Sen sijaan olen hommannut itselleni kesädiilin BK:lle ja varsinkin Espoon Boulderkeskuksessa on tullut käytyä boulderoimassa 2-3krt viikossa. Yksin treenaaminen vaati minulta aluksi hieman totuttelua, olenhan yleensä aina sopinut kiipeilytreffit kavereiden kanssa. Tuntui jotenkin hölmöltä mennä treenaamaan yksin, ikäänkuin vain toisten ihmisten kanssa kiipeily tekisi hommasta merkityksellisempää ja todempaa.

Sosiaalinen puoli kiipeilyssä onkin mietityttänyt minua jo kahden vuoden ajan: harrastuksiini on aina liittynyt voimakas sosiaalinen tarpeeni ja kiipeilyssä on ollut rankkaa huomata miten vaikeaa on löytää paitsi kiipeilykavereita, myös ihan aitoja ystävyyssuhteita. Yksi syy nykyisille harrastuksilleni on uusien ystävien löytäminen, mutta köysittelypiireissä se on yllättävän vaikeaa. Väsyin jo viime vuonna siihen ajatukseen, että päästäkseni treenaamaan, joudun kyselemään tuon tuosta köysiseuraa palstoilla ja foorumeilla. Samalla totesin, ettei ihmisiä kiinnostanut aito ystävyys vaan vain se, että hekin saavat treeninsä. Sinällään molemmin puolin toimiva ratkaisu, mutta silti minusta nurinkurinen ja haiskahti helposti jopa hyväksikäytölle.

Boulderoidessa olen tyytyväinen siihen, ettei minun tarvitse vain treenin takia käyttää ihmisiä hyödykseni, vaan ystävät lajin parissa ovatkin sitten ihan aitoja isolla Alla. Kyllä se laatu korvaa monenkertaisesti määrän! Treenit ovat myös tehokkaita: parissa tunnissa olen jo aivan pumpussa ja kotona olen aikaisin. Minulla on matkaa bklle 100km suunta, joten sillä on merkitystä.

Yksin treenaaminen on tehnyt myös henkisesti hyvää. Se on pakottanut kohdentamaan ajatuksia siitä, mitä todella haluan. Mihin haluan keskittyä kun kukaan ei ole katsomassa tai potkimassa eteenpäin? On tehnyt hyvää miettiä mitä oikeasti haluaa ja mistä tykkää koska käytettävissä oleva aika ja rahakin ovat rajallisia. Siitä huolimatta, että olen varsin itsenäinen tyyppi olen viime vuosina huomannut tekeväni elämässä paljon asioita ikään kuin suorittaen: saadakseni hyväksyntää, miellyttääkseni muita tai saavuttaakseni sen itsensä voittamisen fiiliksen.

Toisaalta kun asuu mökissä maalla yksin, käy treenaamassa yksin ja juoksemassakin yksin, alkaa jossakin vaiheessa päätä pakottamaan. Mökkihöperyys vaivaa minua vähän liiankin usein. 😀 On mukavaa höpötellä niitä näitä samalla kun tahkoaa. Melonnan piirissä meillä on kiva seuraporukka ja olenkin pyrkinyt osallistumaam viikkomelontaan noin joka toinen tiistai. Se on mukavaa vaihtelua yksin treenaamiseen.

Olen pohtinut paljon sitä millainen treeni minua eniten motivoi. Olen aina ihaillut kestävyysurheilijoita ja vasta viime päivinä olen oivaltanut, että omassakin treenissä parhaat kiksit saan pitkistä, matalan sykkeen treeneistä oli sitten kyseessä kiipeily, juoksu tai retkimelonta. Kehittyäkseen on toki lisättävä muunkin kaltaisia harjoituksia, mutta kenties kestävyysurheilussa siintää minun tulevaisuuteni liikkujana. Joku juttuhan siinä on, että palaa samojen asioiden äärelle vuosi toisensa jälkeen. Uskon, että meillä ihmisillä on olemassa oma polku, ikään kuin kutsumus, jota kuuntelemalla elämästä on mahdollista saada erityisen mielekäs, oli sitten kyseessä työ- tai vapaa-aika. Olen saanut myös paljon motivaatiota valmentajiltani Anetelta ja Kuutilta sekä jutellessani aina silloin tällöin muiden aktiiviliikkujien kanssa. Keskittyminen olennaiseen vaatii kuitenkin tiukkaa rajaamista sen suhteen, mihin kaikkeen on aikaa.

Aloitin juoksuharrastuksen kesäkuun alussa, kun tuntui että peruskestävyyteni ja myös painoni alkoi huolestuttaa. Lukuisia 5km lenkkejä myöhemmin on todettava, että juoksu tuntuu tällä hetkellä todella hyvälle! Sain valtavaa motivaatiota kun yllätin itseni juoksemalla myös ylämäet mukavalla tempolla. Pari viikkoa sitten juoksin ensimmäisen yli 10km lenkin, 12km aikaan 1h50min. Eteneminen on siis vielä todella hidasta, mutta tuntui ihan mielettömän hyvälle! Vuonna 2014 aloitin huskyni Wilyan kanssa pitkän matkan kävelyharrastukseni ja kun koira vuosi sitten menehtyi 12-vuoden iässä, on tuo mukavasti alkanut kävelyharrastus ollut tauolla. Tuntuikin erityisen kiitolliselle painaa tossulla samoja polkuja kuin Wilyan kanssa ja ikään kuin uudestaan jatkaa siitä, mihin sen kanssa jäimme. 💖

Olen ihmisenä projekti-tyyppiä: täytyy olla jokin tavoite mielessä tai syy toiminnalla. Kevään edetessä olen ymmärtänyt, että vaikka kuinka paiskisin töitä viikonloppuisin, en tule hammashoitajan palkallani säästämään vaadittavia summia, jotta haaveilemani vuorikiipeilyharrastus varsinaisesti onnistuisi. Lisäksi olen jatkuvasti väsynyt kun kuusipäiväiset työviikot kuormittavat kroppaa. Oivallus oli vähän katkera niellä. Olisihan se elämä ainakin taloudellisesti helpompaa jos olisi paremmin palkattu työ ja/tai vaikkapa se ihana mies, jonka kanssa arkea (ja niitä laskujakin) jakaa.

Elämä kuitenkin on mitä on ja parhaansa on tehtävä niillä korteilla, jotka on jaettu. Ei ole mitään syytä jäädä lannistuneena eteisen lattialle itkemään, vaan käärin hihani ja pohdin mihin sitä sitten olisi varaa. Kesän aikana on tarkoitus käväistä kerran kiipeilyvalmennuksessa ja samalla kartoittaa ensi syksyn valmennuksia. Olen pohdiskellut myös juoksukisoihin osallistumista, sillä se toisi juoksutreeneihin tavoitteellisemman sävyn. Toisaalta se samalla tarkoittaisi myös ajan ottamista jostakin muusta. Pitää siis löytää olennainen ja keskittyä sitten siihen! 👍💪  Juoksun lisäksi olen koko kevään treenannut koirien kanssa agilitya ja koirat on tänä kesänä tarkoitus vihdoinkin ottaa mukaan myös retkeilemään. Telttailu kolmen ison aktiivisen koiran kanssa tulee varmasti olemaan sekin mielenkiintoista.. Siispä rohkeasti kohti uusia seikkailuja! 🙂