Kokkausjuttuja
Viime viikon keskiviikkona kävin taas vaa’alla, kuten minulla on nykyään kerran viikossa tapana käydä. Tarkoituksena ei ole kytätä painoa, mutta haluan seurata kehittymistä ja pitää huolta siitä, ettei se pääse ainakaan nousemaan vahingossa. Painoin 66kg. 🙂 Ihmiselle, joka painoi lähes 100kg vielä pari vuotta sitten painon lasku on hurja muutos ulkoisessa olemuksessa ja toki henkisestikin prosessi on kasvattanut aikalailla pohtimaan syitä ja seurauksia syömiseen. Monien aika tuntemattomienkin ihmisten kanssa on tullut juteltua painosta ja olen yrittänyt löytää joitakin yksinkertaisia vinkkejä siihen miten paino on lähtenyt ja pysynytkin alhaalla. Monille kun se viiden kilon pudotuskin on työn takana.
En kuitenkaan kykene antamaan ratkaisevia neuvoja. Itselläni on vain niin mielettömän hyvä olo kasvispainotteisen ruokavalion ansiosta, että minun on helppo siitä ylläpitää. Syön silloin tällöin jäätelöä tai herkkuja, mutta tuolloin pyrin liikkumaan seuraavina päivinä enemmän. Ja on pakko myös myöntää, että liikkumiseni viime kuukausina on ollut ihan ala-arvoista menoa: lenkit ovat keskittyneet lähinnä viikonloppuihin. Ehkäpä pääasia on jonkinlaisen kokonaisuuden hallinta ja itsekuri. Se, että herkkuja saa syödä, mutta kompensoin sitä kevyemmällä aterialla tai liikunnalla. Olisi hienoa esittää jokin valmis resepti, mutta koska en ole dieetillä enkä käytä ammattivalmentajia niin sellaista ei vain ole. Jokaisen päivän otan vastaan sellaisena kuin se tulee ja jokaisen suupalan mietin erikseen. Tuntuu vaivalloiselle, mutta kun siihen tottuu, ei se sitä suinkaan ole.
En ole koskaan ollut keittiössä kokkikolmonen: en leivo, enkä usko tekeväni mitenkään suussa sulavia ruokia muutenkaan. Mutta kasvisruoka sopii minulle ja tuntuu oikeasti siltä, että syön monipuolisemmin kuin koskaan. Ruuan tekeminen on myös helppoa: höyrytän paljon kasviksia: ruusukaalia, kukka- ja parsakaalia, maissia, papuja, herneitä, parsaa jne. Salaatteihin sotken omenaa, paprikaa, viinirypäleitä, avokadoa, erilaisia juustoja.. Syön paljon munia yleensä keitettyinä tai munakkaissa. Pakkasessa on kasvissose-, pinaattikeittoa, sieni- ja kalakeittoja pahan päivän varalle Myös erilaisia kasvispizzoja (juustoa!!) on nykyään saatavilla runsaasti. Soijaa käytän aniharvoin, mutta joskus sen avulla saa aikaiseksi lasagnea, pastakastikkeen tms. Hiilihydraatteja syön kohtuullisesti: vaaleaa pastaa tai vehnää en syö enää koskaan (aiemmin lähes joka päivä!), perunaakin vain pari kertaa viikossa. Maissilastuja tai ruisnappeja syön iltapuhteella telkkarin äärellä tai pilkon kokonaisen ananaksen rusinoiden ja rasvattoman jugurtin kaveriksi.
Lauantaiaamun herkku: miten tehdä viiriäismunakas:
Mieli ja maha tottuu yllättävän nopeasti pienempiin annoksiin ja myös kevyempään ruokavalioon. Inhoan nykyään turvonnutta olotilaa, joka tulee nopeasti jos syön enemmän riisiä, pastaa tai perunaa. Ruokavalioon liittyy hyvin voimakkaasti ulkoinenkin olemus. Jossakin vaiheessa olin suorastaan huolissani itsestäni, niin hyvältä uuden peilikuvan katsominen tuntui 😀 Mutta vasta nyt huomaan, miten olin jossakin vaiheessa siirtänyt prioriteetit itestäni jonnekin muualle, ei ollut niin väliä miltä näytin. Olen vannoutunut, etten enää ikinä päästä itseäni siihen tilaan.
Kävelyn uusi 40 kilometrin ennätys!
Kaksi viikkoa sitten kävelin uuden ennätyksen Wilyan kanssa. Kävelimme tasan seitsemässä tunnissa 40 kilometriä: ensin kotoa Suomusjärvelle, siellä Aneriojärven ympäri, takaisin kotiin ja 10 minuutin tauon jälkeen vielä Kavastontietä Mustiontielle, Toijaan ja sieltä Kurkelantietä takaisin kotiin. Reissu oli meille molemmille raskas ja jaloissa oli paljon kipuja. Kuitenkin, viimeiset kaksi kilometriä tultiin hurjaa vauhtia loppuun asti. Wilya on melkoinen kirittäjä 😀 Ja mitä olisikaan ennätys ja itsensä voittaminen ilman hieman kipua, hikeä ja kyyneliä? Olen niin ylpeä meistä molemmista! Kävely oli lisäksi suurimmaksi osaksi helppoa: leuto, aurinkoinen ilma oli ihan täydellinen ja oma asenne oli kohdillaan. Ennen lenkkiä tankkasin meitä molempia pari päivää nesteillä ja suuremmilla ruokamäärillä: itse herkuttelin patongilla ja Wilya sai tuplaruuat. Lenkin jälkeen palautuminen oli nopeaa, jo seuraavana päivänä mieli oli taas valmis lenkille ja jalkojen lihaskipu laimeni muutamassa päivässä. Sen sijaan rakkoja olen joutunut potemaan useina päivinä ja ne ne vasta kipeitä ovatkin 😉
Arjen ympyröitä
Kun nyt oma arki on ollut haasteellista viimeiset kuukaudet huomaan, että uusien tatuointien suunnittelu on tavallaan hauskaa hermolepoa. Minulla ei todellakaan ole varaa sellaisia vielä ottaa, mutta suunnittelu ja kuvien etsiminen on hauskaa hommaa. Ja niinhän sitä sanotaan, että puoliksi suunniteltu on puoliksi jo tehty 😉 On tärkeää, että arjessa on asioita, joita odottaa ja joista haaveilla. Eihän sitä muuten jaksaisi! Monille matkustelu on vastaavanlaista huvia ja minäkin toivon joskus olevani elämäntilanteessa, jossa sellainen olisi kohdallani helpommin toteutettavissa. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika ja toisaalta olen luonnut kotiini puitteet, joiden luota ei hirmuisesti edes kaipaa minnekään. 2011 Pääsin lomamatkalle viikoksi Kreikkaan ja ikävä kotiin oli ensimmäiset päivät niin kova, että melkein nyyhkytin ääneen. Melkein 😉 Minkäs sille mahtaa kun nämä elukat ovat vain niin – iholla.
Loin oman sivun tatuoinneilleni. Se löytyy täältä. Kuten olen aikaisemminkin jo maininnut niin itse en suosittele tautointien ottamista ilman tarkkaa harkintaa. Ne kuitenkin ovat ihollasi aina. Mitä useampia merkityksiä niile päässään kehittää sen parempi 😉 Itselläni on muutamia ideoita, joita vuosien aikana on ihan hauska varmasti toteuttaa ja merkillistä on se, miten kuvat jotenkin tuntuvat olevan samantien osa minua. Moni koiraihminen kokee minun muuttuneen viimeisen parin vuoden aikana. Kuin päätös aktiivisen koirankasvattamisen lopettamisesta olisi tehnyt minusta hurahtaneen ja ihan eri ihmisen. Itselläni on tunne, että uusi ruokavalio, liikkuminen, tatuoinnit ja uudet harrastukset ovat niitä asioita, joita elämääni olisi tullut jo aikaisemminkin jos koirat eivät olisi olleet niin hallitseva puoli minua. Sinällään merkittävä oivallus, mutta ei sellainen jota mitenkään katuisin. Päin vastoin! Elämä on kuljettanut juuri sinne minne missä minun kuuluukin olla. En osaa sanoa miksi – sen vain tietää.
Jukka ja minä pari viikkoa sitten takapihalla kaverin näppäämässä kuvassa
Kun väsymys painaa ja tuntuu, ettei elämässä ole mieltä, on tärkeää pohtia mitkä ovat ne perimmäiset syyt ahdistukselle. Laskut, rikkinäiset autot ja kodinkoneet, yksinäisyys.. siinä muutamia omia hyvän mielen pahoittajiani. Joskus huomaa olevansa väsynyt pelkästä ajatuksesta – vaikkapa siitä, ettei yllä kriteereihin, jotka on itselleen omassa päässään luonnut. Kuka loppujen luopuksi määrittelee mikä on hyvä ja mikä ei? Ehkäpä meillä naisilla tämä on yleisempää kuin uskoisikaan: yritämme tavoitella omassa päässämme luomaamme ihannekuvaa siitä miten tulisi ja pitäisi toimia. Itse en usko sen johtuvan edes siitä, että pohdimme miltä toimintamme näyttää ulospäin – toki sellaisiakin ihmisiä on, mutta puhdas perfektionismi saattaa olla monen ihmisen kulmakivi. Olen huomannut, että itselleni se ainakin on. Miksi tehdä mitään jos sitä ei tee oikein?
Aikaisemmassa blogikirjoituksessani mainitsin, ettei eläinten kanssa eläminen ole mitenkään helppo polku. Joskus on uskallettava tehdä vaativia ratkaisuja ja niiden olisin tärkeintä olla koirakohtaisia, ei meistä ihmisistä riippuvaisia. Kokonaiskuvan hahmottaminen ja itsekritiikki tässäkin asiassa on kuitenkin tärkeä juttu. Kuluneella viikolla Lyyli hiukan ylättäen lähti koeajalle eräälle rakkaalle sukulaiselle Helsinkiin. Lieneekö sattumaa vai mitä, että hän sattui soittamaan
reilu viikko sitten ja kertoi etsivänsä uutta koiraa jo edesmenneen narttunsa tilalle. Olemme läheisiä, joten ratkaisu Lyylin suhteen tuntui siinä mielessä helpolle. Olinhan jo joutunut pohtimaan Lyylistä luopumisen mahdollisuutta jo useamman kuukauden ajan aina siitä lähtien kun se huhtikuussa tappeli rajusti nuoren Ronjan kanssa. Mutta ikävän ja luopumisen tuskan kanssa joudun jälleen opettelemaan elämään. Uskon vakaasti, että mikäli Lyyli sopeutuu uuteen kotiinsa – ja ainakin alku on ollut erittäin lupaava – niin ratkaisu on meille kaikille oikea. Se ei kuitenkaan tee siitä yhtään sen helpompaa.
Life is simple – it’s just not easy.
Vaikeat hetket elämässä ovat usein hetkellisesti ylivoimaisia. Juttelin erään hyvän ystäväni kanssa puhelimessa tässä yksi päivä ja lohdutin häntä, koska hänen kantanarttunsa oli juuri menehtynyt. Koira oli jo vanha sairastuessaan, mutta niin monen kasvatin äiti tai isoäiti! Miten paljon muistoja koiran omistamiseen liittyi, miten monen ihmisen elämään se olikaan välillisesti tai suoraan vaikuttanut!? Kykenin hyvin samaistumaan, sillä suru omien kantakoirien, Meten ja Bilbon, menetyksestä on edelleen olemassa.
Hukka – maailmanvoittaja 2015
Olen pitänyt tätä blogia vuodesta 2006. Vuosien aikana moni ihminen on kertonut, miten kirjoitukseni ovat osuneet silmän alle juuri oikeaan aikaan. Että ne ovat antaneet lukijoille jotakin. Olen siitä hyvin iloinen. Joskus unohdan, että sinä olet siellä. Onpa jokunen tuntematon jopa kertonut haaveilevansa samanlaisesta elämästä ja saavansa inspiraatiota tarinoistani. Kiitos teille siitä. Ja tahdon sanoa: samat sanat. Viime viikonloppuna kasvattini Hukka (Lifedream Unfitting To Please) palkittiin Maailman Voittaja 2015- tittelillä Milanossa Italiassa kun se voitti rotunsa. Minulla ei ollut osaa eikä arpaa koiran tai sen omistajan Joannan saamiseksi Italiaan, vaikka tiesin kyllä heidän suunnitelleen matkaa jo reilun vuoden. Olen niin ylpeä molemmista!! Yksittäiselle koiralle en osaa kuvitella suurempaa palkintoa kuin kyseinen titteli. Vaikka en enää kasvata aktiivisesti koiria, on upeaa tietää, että kennelnimeni jää elämään mustaa valkoisella suurissa kansissa Hukan ja muiden kasvattieni tuloksissa. Toivon myös, että ihmiset kennelnimeni kuullessaan eivät muistaisi vain hurahtanutta höröeukkoa koirineen, vaan myös kehoituksen rakastaa elämää, elää hetkessä ja tavoitella unelmiaan. Elämä on liian lyhyt odottamaan ja liian pitkä jossitteluun.
Loppujen lopuksi murheet ja ongelmat arjessa tuntuvat onneksi olevan ohimeneviä ja niiden kaiku vuosien saatossa jää usein hataraksi. Menneiltä vuosilta kokoamme reppuumme aivan muita asioita: yhteisiä hetkiä, uskollisia katseita, ystävien naurua, tiukkoja halauksia ja viipyviä silmäyksiä. Fiilistelyä lenkkipoluilla ja onnistumisia harrastuskentillä. Ne ovat asioita, joilla todella on merkitystä. Niissä on voimaa, joka ei koskaan sammu. Ne kutovat verkkoja, jotka kestävät. Ja niiden avulla luomme karttamme tulevaisuuteen.
Oikein hyvää Juhannusta kaikille ❤
Lifedream Colliet 