Kiiskilampi

Lähdin kiipeilyporukan kanssa Kiiskilammelle Hyvinkäälle kiipeämään ja kuvaamaan. Minulle tarjoutui mahdollisuus jäädä myös yöksi paikan päälle kun kasvatinomistajani ja ystäväni pääsi ulkoiluttamaan koiria lauantai-illalla ja sunnuntaiaamulla. Suuri kiitos Maijulle! Olen aikanaan lapsena telttaillut ahkerasti, joskin aika hallituissa olosuhteissa ja tietysti laavuilla ja nuotioilla on tullut istuttua nuoruusvuosinakin. Kuitenkin aikuisiällä en ole yöpynyt ulkona, joten se tuntui hauskalle idealle. Samaan aikaan järjestettiin myös Suomen ladun Nuku yösi ulkona- haaste.

14390877_10154450437643955_5017166984516241854_nNiinpä pakkasin aikamoisen tavaramäärän rinkkaani ja tunsin olevani vähän kuin Cheryl Strayed eeppisellä patikointireissullaan ja mielessä pyöri hänen vaelluksestaan tehty elokuvan pätkä, jossa Monsteri niminen rinkka kaataa hänet. Minulla onneksi patikointia oli tiedossa tällä kertaa vähemmän, mutta mukaan piti saada kiipeilykamojen lisäksi myös ruuat, vedet ja kamerakin tietysti. Wild-elokuvaa voin muuten suositella kaikille, jotka tykkäävät vaeltaa tai muuten etsiä itseään. Minulle siinä on hyvin henkilökohtainen sävy ja sitä katsellessa muistelen lämmöllä syksyä 2014, jolloin kävelin yksin koirien kanssa viidessä kuukaudessa Camino de Santiagon Compostelan verran kilometrejä eli 769km. Se oli hyvin kasvattava kokemus ja näin jälkikäteen ajateltuna ehkä elämäni vaativin urakka, vaikka se ei sillä hetkellä siltä tuntunutkaan. Jos selässäni olisi ollut Monsteri, olisi patikointi ollut aikalailla toinen 😀

Lauantai oli pilvinen, mutta kuitenkin kirkas ja Kiiskilammelle saapuessamme pääsimme aika pian kiipeämisen makuun. Kyseessä on todella kaunis paikka, jossa vastaan tuli myös muita ulkonaliikkujia, kävelijöitä ja maastopyöräilijöitä. Patikointireittejä on pisimmillään opastettuina noin 19 km, joten ilman muuta laitoin nämäkin tiedot korvan taakse. Kallio oli omituisen pyöreää ja ”pehmeää”, olenhan tottunut Kauhalan ja Nuuksion teräviin särmiin ja pieniin, toisinaan vain sormen levyisiin teräviin otteisiin. Aluksi tuntui, ettei seinästä saa kiinni ollenkaan. Päivä oli minulle kaikenkaikkiaan hyvä, kiipesin lopulta ensimmäisen 6a:ni liidaten, eli alaköysillä. Reittiä olin ensin harjoitellut muutaman kerran ylärillä, mutta kuitenkin olin varsin tyytyväinen. Ehdin ottaa myös kuvia kiipeilijöistä ja maisemista.

Yöksi pääsin nukkumaan riippukeinuun. Oli aika kylmää, ja palelinkin alkuyöstä melkoisesti. Lopulta kuitenkin tajusin pukea päälleni lisää vaatetta ja lopun yötä nukuin kuin tukki. Heräsin siihen kun pikkulinnut alkoivat visertää ja hyppiä ympärilläni. Ehkä juuri se olikin kaikista huikein juttu. Teltassa nukkuminen ei ole minulle uutta, enkä toisaalta kaipaakaan sen nihkeyttä ja – no tuoksua. Mutta riippukeinussa luonto on aivan eri tavalla läsnä: upea kuu mollotti puiden takana ja tähdet tuikkivat minulle heti kun avasin silmäni.

14333175_10154453201718955_1578297422859978333_nKotonakin näen makuuhuoneen ikkunasta tähdet ja monesti herään aamulla kylmään mökkiin kun olen unohtanut lämmittää varaavan takan edellisenä iltana. Erämeininki merkitsee siis minulle hiukan eri asioita kuin ihmiselle, joka kenties viettää arkeaan kerrostalossa sähkön ja kunnallistekniikan sulojen äärellä.

Aamulla söimme aamupalaa ja lähdimme jatkamaan kiipeilyprojekteja Rautavuorelle, joka sijaitsee patikointimatkan päässä matkalla takaisin autolle. Tällä kertaa projektoimme reittiä, jonka liidaaminen oli minulle jotenkin paljon pelottavampi juttu kuin mikään aikaisempi, vaikka reitti onkin creidattu vitoseksi. Se johtui isosta ulkonevasta osasta kalliota, jonka yli piti uskaltaa vain mennä ja otteisiin luottaa. Olen kehittynyt kiipeilijänä aikamoista vauhtia ja erilaisia reittejä on hauskaa kokeilla ja oppia. Nuuksion suorat, pienet ja herkät reitit ja Kauhalan isommat, pyöreät muodot ovat opettaneet lukemaan kalliota ja uskomaan omiin kykyihin. Siihenkin, että ote pysyy ja pienikin jalkaote voi olla niin vahva, että voit varata sille koko painosi. On paljon merkitystä sillä, että uskaltaa haastaa itsensä ja kokeilla jotakin uutta, vaikka aluksi järki sanookin, ettei tästä mitään tule. Sen olen nähnyt jo monta kertaa. Kun tarpeeksi yrittää, huomaakin pikku hiljaa rakentavansa reitin pala palalta ja jossakin vaiheessa se sitten onnistuu kokonaisuudessaan. Mutta jos ei edes yritä,  ei kehity eikä opikaan.

 

Published by

Hanna

Elämästä unelman reunalla kirjoittelee vihreällä ja positiivisella mielellä käyvä eukko. Valokuvauksen ja lemmikkien lisäksi harrastan pitkänmatkan kävelyä, kiipeilyä, melontaa, sukellusta, maastoratsastusta ja retkeilyä. Tavoitteena mm. Mont Blanc (4810m). Arjen seikkailuja, maailman ihmeitä ja luonnossa samoamista. Niistä on pienen tytön unelmat tehty!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s