Katselen boulderliigan maailmancupin osakilpailua Tokiosta youtuben välityksellä. Kilpailijat toisensa perään yrittävät topata toinen toistaan vaikeampia reittejä. Heillä on vain 4 minuuttia aikaa. Miten paljon odotuksia, jännitystä ja menneitä treenitunteja noihin minuutteihin mahtuukaan! 🙂 Lajia on aivan erilaista seurata nyt, kun tiedän itsekin kiipeilystä jotakin.
Joskus elämän tärkeimmät tavoitteet eivät ole edes mitattavissa minuuteissa, päivissä tai edes vuosissa. Muistan kuinka 21- vuotiaana haaveilin omasta talosta, jonka pihalla koirien olisi hyvä juosta. Minulla oli tapana rakentaa leikekirjaa sisustusideoista ja muista vinkeistä, joita voisin talossani viljellä. Juuri ennen nukahtamista suunnittelin muutaman minuutin taloni pohjapiirrosta – ja nukahdin yleensä hymy huulilla. Ystäväni matkustelivat ja nauttivat vapaasta elämästä, mutta minä menin naimisiin talolainan kanssa 26-vuotiaana. En ole katunut päivääkään.
Olen nähnyt paljon elämää; syntymää ja kuolemaa tässä talossa. Koirankasvattajana suunnittelin pentueita joskus vuosienkin päähän, odotin ja petyin kun suunnitelmat eivät toteutuneetkaan ja jouduin aloittamaan alusta. Näin kauan odotettujen pentujen syntyvän ja joskus menehtyvän vain muutaman päivän iässä, mutta toisaalta myös omistajien ilon kun uusi pentu luovutuspäivänä kannettiin autoon tai ylpeyden siitä, kun kasvattini todettiin terveeksi tai pärjäsi harrastuskentillä. Intohimoni eläinten käyttäytymiseen johti erilaisten lemmikkien hankintaan ja vuosikausia opiskelin koirista, vuohista, marsuista, linnuista ja liskoistakin ihan täällä kotona, oman katon alla. Se oli nuoruuteni suurin unelma – ja minä elin sen toteen.
En ole koskaan haaveillut matkustelusta, koska se ei sopinut yhteen omakotitalon ja eläinlauman kanssa. Kaupunki- tai rantalomat eivät ole oikein koskaan tuntuneet omalta jutulta. Uusien harrastusten kautta olen kuitenkin herännyt ymmärtämään, että toki ulkomailla voi tehdä muutakin 😉 Törmään niin kiipeilyssä kuin sukelluksessakin jatkuvasti turhauttavaan ajatukseen, että vain ulkomailla saa näistä harrastuksista täysillä kaiken irti. Monet käyvät ulkomailla kiipeilemässä useita kertoja vuodessa tai sukeltamassa etelän kirkkaissa vesissä. En epäile lainkaan, etteivätkö nuo kokemukset ole omiaan sekä kasvattamaan matkustusintoa entisestään, että tarjoa upeita kokemuksia oman lajin parissa. Toisaalta yritän ihan yleisesti myös kannustaa ihmisiä kotimaan matkailuun ja harras toiveeni olisikin, että arvostaisimme enemmän Suomen luonnon kauneutta ja maamme mahdollisuuksia. Olen esimerkiksi käsittänyt, että Suomen kiipeilykalliot ovat todella haastavia suhteessa moniin muihin. Eikös se ole pelkästään hyvä asia? Pakko on kuitenkin myöntää, että viime vuosina olen minäkin alkanut haaveilla matkustamisesta. Elämäntilanteesta, jossa lähteminen kotoa maailman seikkailuihin olisi helppoa ja vaivatonta. Kiipeilyä Andeilla, patikointia Islannnissa, melontaa Norjassa valasretkillä, ratsastusta Mongoliassa ja sukellusta Kreikassa…
Intohimoisesti elämällä on vaarana, että alkaa liikaa suorittaa. Kuin huomaamatta 
viljelee mielessään sellaisia sanoja kuin mutku, sitku ja jospa. Tulevaisuudesta ja tavoitteen toteutumisesta tulee niin suuri vyöryvä pallo, ettei sitä tunnu koskaan oikein tavoittavan. Ja turhautuminen syöksee ajatukset negatiiviseen kuiluun. Luin jokunen aika sitten Emilia Lahden kolumnia Juoksija 3/2017 lehdestä. Hänen sanansa olivat niin oivaltavia, että haluan niitä suoraan tähän lainata. ”Olemme kaikki erilaisia juoksijoita ja ihmisiä. Jokainen ponnistaa omista yksilöllisistä lähtökohdistaan- toivottavasti kohti omaa sydäntään sytyttäviä päämääriä. Yksi asia on sama lenkkareihin tai lihassolujen määrään ja laatuun katsomatta: kukaan ei saa menetettyä aikaa takaisin ja käytettävissä oleva aika on kaikille rajallinen. Siksi tunteella ja läsnäololla, jotka laitamme jokaiseen askeleeseen, tekoon ja kohtaamiseen, on oikeasti merkitystä. Elämä koostuu lopulta juuri näistä mikrohetkistä.”
Eräs ystäväni teki tässä kevään aikana ison päätöksen, vuokrasi mökkinsä ja muutti kaupunkiin. Monilla muillakin ystävillä on käsillä erilaisia suuria elämänmuutoksia. Toiset ovat positiivisia, toiset ei. Meitä kaikkia tuntuu uusi tuntematon elämäntilanne hiukan pelottavan, vaikka se olisi hyväkin. Eräälle toiselle ystävälleni kirjoitin: onni on jotakin, mikä on helppo nähdä isona elämän klönttinä, mutta mulle se on jokaisen päivän asenne. Onni asuu jokaisessa päivässä. Kiitollisuudessa ja nöyryydessä elämää kohtaan ja joo, myös tiukoissa päätöksissä siinä mitä elämältä haluaa. Onnellisuus lähteekin mun mielestä just siitä, että on läsnä ja tekee itselleen oikeita, sydämellä tehtyjä valintoja. Silloin ne on oikein myös muita ihmisiä kohtaan. Yritän itse miettiä miten elämäni haluan viettää, millainen ihminen haluan olla ja minkälaisten ratkaisujen kanssa kykenen elämään ja niistä myös myöhemminkin vastuun kantamaan.
Lahti on samoilla linjoilla ja kirjoittaa omista ajatuksistaan elämää suuremman tavoitteensa äärellä. ”Miten usein päädymmekään raksimaan laatikoita kuvitteellisesta to-do-listasta. Unohdamme olla olemassa monelle arkiselle, mutta arvokkaalle hetkelle. Olemme myös usein luvattoman armottomia itsellemme ja unohdamme, että meillä jokaisella on tarinoita sisusta, rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta.” Miten surullista tosiaan olisikaan, jos taaksepäin katsoessani huomaisinkin, etten olisi ollut läsnä matkalla suurempaan unelmaan. Miten tärkeää onkaan tiedostaa jokaisessa hetkessä se unelman sivumaku ja samalla nauttia siitä. On tärkeää välillä kiittää itseään siitä, että tekee parhaansa tavoitteen eteen juuri nyt, tässä hetkessä. ”Saamme vain yhden kappaleen jokaista päivää ja yhden ensimmäisen kerran jokaista kokemusta kohden. Kyse ei ollut niinkään siitä, ettenkö tiennyt, että tärkeintä ei ole päämäärä, vaan se miten kuljemme matkaamme ja mitä aarteita keräämme mukaamme.”
Tänään iltalenkillä koirien kanssa hengittelin syvään ja katselin tuttuja, rakkaita kotipeltoja. Olen asunut täällä maalla nyt 10 vuotta. Aika on mennyt nopeasti ja kuin huomaamatta. Seuraavat 10 vuotta tuntuvat avoimilta, täynnä mahdollisuuksia ja seikkailuja. Pohdin elämäni tarinaa ja sitä, miten pitkän matkan olen tullu tuosta 21-vuotiaasta innostuneesta tytöstä ja ettei toisaalta juuri mikään ole kuitenkaan muuttunut. Minulla on edelleen suuri unelma, jota tavoitella ja jonka eteen tehdä aktiivisesti töitä. Syy miksi haluan pysyä terveenä, liikun, harrastan ja toteutan. Olen varma, että jonakin päivänä huomaan jälleen eläväni unelmaani toteen. Se nostaa odottavan ilon hymyn huulille.
”Todellakin,” toteaa Emilia Lahti kolumnissaan, ”mikä yksinkertainen, mutta syvä viisaus. Sillä joka tekee matkaa ilosta käsin, riippumatta matkan lopputuloksesta, on kulkenut hyvän ja merkitysrikkaan tien.”
Lifedream Colliet 