Pinnan alle: ensimmäinen avovesisukellus!

Tiistaina pääsimme kokeilemaan ensimmäistä kertaa avovesisukellusta!! Todellisuudessa tämä on minulle jo toinen kerta veden alla, koska viime kesänä pääsin kokeilemaan sukellusta kouluttaja-ystäväni seurassa Nurmijärven Sääksjärvelle, missä ranta on todella matala. Silti jännitti aikamoisesti pakata kamat autoon. Pohdiskelin myös miten selviäisin etukäteen tehtävistä laskuista, joissa tulee selvittää kuinka kauan ja syvälle voi sukeltaa olemassa olevalla ilmalla.

Laitesukelluksen peruskurssin kurssilaiset ja kouluttajat kokoontuivat Salon Sukelluseura Simppujen kerhohuoneelle odottavin tunnelmin. Valitsimme itsellemme happipullot ja liivit ja kouluttajan valvonnassa kasasimme paketin. Tämä sujuu jo melko mutkattomasti, joskin sopivan painon laskeminen itselleen on vielä hiukan hankalaa. Sitten kävimme laskentatehtävien kimppuun. Minua ei varsinaisesti hävetä oma tyhmyyteni tässä asiassa (onneksi olen varsin älykäs!) mutta onhan se jotenkin masentavaa tavata kaavoja kun muut tuntuvat ratkaisevan ne tuosta vain. Onneksi kouluttajamme Marko avusti ja saimme luvut kasaan. Sitten olikin aika matkata autoilla melkein tähän luokseni naapuriin Kiskoon soramontulle.

Monttu oli kirkasvetinen sade- ja lähdevedestä ilmestynyt pieni lampi paikallisen sorankaivajien syvimpään kuoppaan. Paikalla oli ihmisiä uimassakin, etttä ihan julkinen ranta on kyseessä. Syvimmillään noin 6m, eikä leveyttäkään ollut paljon, mutta pääsimme täällä turvallisesti kokemaan ensimmäisen sukelluksen ilot ja ongelmatkin pölyävän pohjan ja korvissa tuntuvan paineen kertymisen kannalta. Tällä kertaa sain kouluttajakseni Oskarin ja sukelluspariksi Mikon. Ensimmäiseksi vaihdoimme uikkarit ja märkäpuvun ylle ja siinä etsiessäni sopivaa pusikkoa hommaan tajusin, että mullahan on pakettuauto!! DA!!! 😀 Ei muuta kuin sivuovi auki ja sinne vaatteita vaihtamaan, hyvin toimi ja loistavaa oli myös se, että koirien tassupyyhkeistä sain itselleni oven suuhun sopivan puhtaan penkin, jolla työstää märkkäri päälleni ja ensimmäistä kertaa sainkin sen päälle lähestulkoon ilman apua! Myös hupullinen toinen osa sujahti päälle vaivatta. Joko alan olla tosi hyvä tässä hommassa, laihtunut sopivasti tai märkkäri on venynyt 😉 Kuulemma näyttää siltä kuin olisi tehty justiinsa mulle! 🙂

Sitten kerättiin kamppeet kasaan. Ilma oli todella kaunis, noin 19 astetta ja aika nopeasti tuli selväksi jälleen se, että laitesukellus on todella epämukava laji ennen kuin pääset pinnan alle. Kun avustimme Mikon kanssa lopulta toisillemme sukellusliivit pulloineen päälle oli olo, että aivot ylikuumenee hupun alla. Marisin koulutaja-Oskarille, että kyllä maar on kiipeily helpompaa ja mukavampaa! :D Kävimme läpi paritarkastuksen ensin rannalla ja vielä uudelleen vedessä ja tarkistimme molempien regulaattorit, happipullon ventiilin ja painovyön sijainnin. Vedessä tarkistimme myös, ettei paketti vuotanut ts. kuplinut mistään. Saimme Mikon kanssa sukellusparin yhdistävän köyden käteen, räpylät viime metreillä jalkaan toisiamme olkapäästä tukien ja sitten pinnan alle!

Vesi oli vihreää ja aika kirkastakin niissä kohtaa missä sukeltajat eivät olleet pohjaa sekoittamassa. Vajosimme pohjaan harjoittelemaan räpyläleijuntaa eli tilannetta, jossa ainoastaan sukeltajan räpylän kärjet koskettavat pohjaa ja muu kroppa leijuu juuri sopivassa tasapainossa hengityksen kanssa vedessä. Helpommin sanottu kuin tehty! Joka kerta kun ajattelin, että olen liian matalalla ja haroin sormikkailla pohjaa, lisäsin ihan pikkuisen ilmaa liiviin ja seuraavassa hetkessä olinkin jo pinnalla kuin korkki. Sitten taas ilmaa pois liivistä ja vajosin kuin kivi pohjaan. Erittäin turhauttavaa ja monta kertaa hekottelin itsekseni maskin takana, että mahtaa kouluttajiakin naurattaa meidän touhuilu. No, ei käy elämä tylsäksi! Harjoitteet tein pohjassa lopulta suurimmaksi osaksi polviltani. Harjoittelimme samoja asioita kuin altaassa: regulaattoreiden vaihtoa, sukellusparin vararegun käyttöä, maskin tyhjennystä jne.

Maskia tyhjentäessä vetäisin vettä henkeen niin, että hetkellisesti paniikissa mietin pitääkö minun nousta pintaan yskimään. Koko tunnin kestävän sukelluksen aikana olin kylmän rauhallinen ja keskityin tehtäviin, mutta tässä kohtaa meinasi käydä jännäksi. Oli pakko kokeeksi hiukan köhiä regulaattori suussa ja kas! Sehän oli ihan mahdollista, ei mitään ongelmaa! Niinpä sain yskittyä kurkussa kiusanneen palan pois ja jatkoin hommia. Myöhemmin Oskari kertoi kuulleensa, että jopa oksentaa voi regulaattorin kanssa. 😀 Yäh. Jätän väliin, kiitos. Toinen minulle jännittävä harjoitus oli kun Oskari sulki minulta ilmaventtiilin ja hengitin kaiken ilman regulaattorista. Se loppuikin yllättävän nopeasti. Näytin parilleni Mikolle ”ilma loppu”- merkkiä ja hän antoi minulle vararegunsa käyttöön. Mikko ui aivan vieressä, eikä tilanteessa ollut mitään hätää, mutta varmasti tositilanteessa todella pelottavaa! Kolmas vähän vaativampi harjoitus oli hätänousun harjoittelu eli se, että nousimme suoraan pintaan hieman ilmaa koko ajan keuhkoista päästäen. Tässäkin onnistuin vetämään jotenkin vettä keuhkoihin ja tulin pärskien pinnalle.

Tunnin kestäneen sukelluksen ajan en murehtinyt elämäni huolia, vaan keskityin seuraamaan kouluttaja-Oskarin esimerkkiä ja tarkistamaan mahdollisimman usein Mikon tilannetta.  Välillä oli kyllä hetkiä, jolloin oli pakko keskittyä enemmän oman liivin hallintaan ja korvien paineen tasaukseen. Kun sukelsimme syvemmälle noin neljään metriin, tuttu paineen tuntu iski vasempaan korvaan. Tilannetta ei auttanut lainkaan se, että pohjalla lisäsin ihan vain pikkuisen ilmaa liiviin – ja pam ampaisin ylös pintaan, niin että tunsin pariköydessä ikävän nykäisyn kun Mikko siellä alhaalla jossain varmasti hämmentyneenä ihmetteli mihin katosin. Päästin ilmaa liivistä – ja vajosin taas pohjaan. Ei tehnyt korville hyvää tällainen kyyti ja lopulta Oskari nappasi minua kädestä ja johdatti väljemmille vesille. Sinällään harmi, koska siellä syvällä olisi ollut enemmän nähtävää ja olisi ollut mielenkiintoista uida pidemmälle! Vesi oli noin 15 asteista ja kylmäkään ei päässyt yllättämään, kauemminkin olisi voinut pinnalla alla pulikoida! 🙂

Tunnin jälkeen nousimme pintaan ja kelluimme rantaan. Riisuimme varusteeet (mikä sujui paljon nopeammin kuin niiden pukeminen) ja hihkuimme kaikki innosta! Kävin vaihtamasssa vaatteet ennen Oskarin loppuraporttia ja täytin sukelluspäiväkirjani ensimmäisen sivun. 🙂 Hiukan kateellisena katsoin Mikon ja Olgan kahvittelua, olisi vain pitänyt ottaa se oma termari mukaan! Oskari kehui meitä molempia kovasti ja oli sitä mieltä, että sukellus sujui varsin mallikkaasti ensikertalaisiksi. Paineen tasailu ja ylä-alamäkiläisyys helpottaisi kyllä ajan kanssa. Hän kehui myös parityöskentelyäni. Itse olin valtavan tyytyväinen tähän sukelluskokemukseen ja jäi fiilis, että alun nurinastani huolimatta sukellus on kyllä ihan mahtavaa! 😀 Rannalla juttelimme vielä hylkysukelluksesta ja kameran käytöstä veden alla ja minähän ihan intona kuunteluoppilaana 😉 Mistäs sitä tietää, mihin sitä tässä lajissa vielä eksyy!

Kiitos Simpuille! Nähdään seuraavaksi sitten (kai) jo merellä!

Jälkikorjaus: selässä on happipullojen sijaan paineilmapullot 🙂 Kiitos tarkkasilmäisille lukijoille 🙂