Kategoria: Sukellusjuttuja

Osallistuin Sukellusseura Simppujen avosukellusleirille osana peruskurssia eli CMAS */P1:tä. Perjantaina kokoonnuimme Salossa seuran kerhotilalle ja matkustimme sitten kimppakyydeillä Kasnässiin, missä seuran oma 25-paikkainen Agonus-niminen tukialus odotti. Asuimme viikonlopun veneellä, siirtyen sukelluskohteesta toiseen. Viikonlopun aikana teimme yhteensä viisi sukellusta. Viikonloppu oli todella raskas fyysisesti tällaiselle sukellukseen tottumattomalle, mutta toisaalta kokemuksena aivan huikea! Kirjoitan leiristä kolme erillistä osaa kuvineen, hyviä lukuhetkiä!

Sunnuntaina heräsin yhdeksän aikaan. Olin nukkunut unia näkemättä kuin tukki. Kouluttajamme olivat käyneet sukeltamassa yöllä, mutta minä olin heidän tuloistaan ja menoistaan autuaan tietämätön. Levänneestä olosta huolimatta olin hieman huolissani: vasen sierain oli tukossa ja sukellusta ajatellen ilman tulisi kulkea puhtaasti. Söin tällä kertaa hieman tuhdimmin aamupalaa (eilinen uupumus saattoi johtua myös energianpuutteesta) ja kuunnellessani aamubriiffiä alkoi tosissaan huolestuttamaan voisinko osallistua tämän päivän sukelluksiin. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäiset syväsukellukset ja leirin päätteeksi hylkysukellus.

Sain Päiviltä ihan sukelluslääkärin suosittelemaa lääkettä tukkoisuuteen. Se oli pitkäkestoinen pilleri, koska mitään sumutteita ei sukelluksessa saakaan käyttää niiden arvaamattoman tehon ja vaikutusajan vuoksi. Olin ollut todella iloinen siitä, ettei vasemman korvan paineistuksen kanssa ollut eilen ollut mitään ongelmaa, joten pohdin miten tänään mahtaisi käydä.

Ilma oli tuulinen ja pilvinen. Ilman lämpötila oli vain 14 astetta ja vesi 11. Saimme tehtäväksi laskea sukellussuunnitelman aina 18 metrin syvyyteen saakka ja sitä tehdessä todella aloin innostua! Nyt nenä auki ja menoksi! Edellispäivän sukelluksissa olin saanut hengitykseni veden alla melko tasaiseksi ja laskelmieni mukaan hengitin noin 25 litraa minuutissa. Näin syvälle sukellettaessa oli laskettava tarkkaan myös turvapysähdykset ja niihin kuluva aika, jotta elimistö ehtisi palautua paineen vaihteluista. Syväsukellus suoritettiin kahdestaan kouluttajan kanssa ja sovimme Oskarin kanssa, että minä pitäisin huolta ajasta: 10 minuuttia syvällä oltuamme antaisin Oskarille merkin siitä, milloin nousu tulisi aloittaa. Samoin huolehtisin turvapysähdyksistä ja niiden kestosta. Koska paineilmasäiliöni oli vain 12 litrainen, tulisi minulla takaisin ylös noustessa pullossa olemaan vain hätävara, 50 baria.

Lähdimme Oskarin kanssa ensimmäisinä matkaan. Hän oli etukäteen sanonut, että paikalla olisi syviä rotkoja ja jyrkänteitä, joita myöden voisimme laskeutua syvemmälle ja vähän hirvitti näiden näkeminen vedessä. 😀 Minua nimittäin pelottaa jo televisiota sukellusohjelmia katsellessa kaikki mustat loputtomat onkalot ja pudotukset!! Teimme muistaakseni jonkin pienen harjoituksen pohjalla ensin, taisimme käyttää toistemme hätäreguja, ja kuulostelimme nenäni ja korvani vointia. Kun kaikki vaikutti oookoolta, lähdimme sukeltamaan syvemmälle. Luonnollisesti minulla ei voinut olla mukana omistamaani GoPro-merkkistä veden kestävää kameraani, mutta vähän harmittaa, ettei minulla ole nyt kuvia blogissa jakaa. Pohja oli kirkas ja näkyvyys noin 5 metriä suuntaansa. Tarkkailin sekä kelloa, että syvyyttä ja paineistin väliajoin korviani. Syvemmällä painetta oli helpompi hallita. Myös liivi oli kätevämpi: ymmärsin ensimmäistä kertaa ihan todella käytännössä, että kun siirryimme syvemmälle lisäsin liiviin ilmaa kelluvuuden saamiseksi ja kun nousimme ylös , poistin sitä.

Uimme aika pitkään 13-15 metrissä ja ajatelin jo, ettei Oskari löydä meille syvempää kohtaa. Kello tikitti viuhaa vauhtia kun oli hauskaa ja meillä oli enää kolmisen minuuttia aikaa sukeltaa syvällä ennen sovittua kymmenen minuutin nousurajaa. Äkkiä veden lämpötila muuttui kylmemmäksi ja katsoin tietokonetta: 15m… 16,5.. 17m. Näkymä sinällään ei muuttunut, uimme melko puhdasta pohjaa eteenpäin. Ei rotkoja, ei syviä mustia onkaloita! Hyvä niin 😀 Pääsimme 18 metriin ja ehdimme uida noin kaksi minuuttia kunnes huomioin, että oli lähdettävä hitaaseen nousuun. Oskari kuittasi.

Lähdimme uimaan rannan myötäisesti. Ilmaa näytti olevan vielä 80 baria jäljellä. Kerroin siitä Oskarille. Tuntui hurjalta huomata, miten nopeasti punainen hätävaralle tarkoitetun ilman viiva läheni. 14 metrissä pysäytin Oskarin sovituilla käsimerkeillä ja leijuimme minuutin verrran ensimmäisen turvapysäytyksen. Nousu jatkui ihan hallitusti aina 8 metriin saakka, jolloin liivini alkoi äkkiä nostaa minua ylös. Yritin poistaa ilmaa liivistä, mutta jostakin syystä se ei tyhjentynyt, vaikka kuinka nostin kättäni ja yritin löytää erilaisia asentoja ilmaletkun mahdollisen jummaamisen vuoksi. Oskarinkin vasen käsi nousi pariköyden vuoksi aivan pystyyn, kun hän joutui vetämään minua perässään.

Tilanne ei ollut varsinaisesti vaarallinen, mutta todella epämukava. Vaikka ilma veti minua ylöspäin, yritin uida alas Oskarin viereen. Hänkin yritti tyhjentää liiviäni, mutta tuloksetta. Olimme saapuneet Agonuksen ankkuriketjulle ja nousimme sitä pitkin aina viiteen metriin pitääksemme viimeisen turvapysähdyksen. Tässä kohtaa en enää pystynyt pitämään huolta vaaditusta ajasta tai syvyydestä. Oskari kyseli koko ajan hienosti oliko minulla kaikki ok ja näytin Oskarille kaikki Ok merkkiä, sillä minulla ei  ollut varsinaisesti hätää. Pidin kaikin voimin kiinni ankkuriketjusta ja Oskari oli käärinyt parinarunsa aivan lyhyeksi ranteensa ympärille. Silti leijuin pää suoraan alaspäin, jalat kohti pintaa. Yritin saada rankani vaakasuoraan, mutta se onnistui vain ajoittain. Kolme minuuttia tuntui aika pitkältä ajalta! 😀

Pinnalla ihmettelimme liivini toimintaa. Päätimme laskeutua alas pariin metriin uudelleen nähdäksemme toimisiko se. Tällä kertaa ei mitään ongelmaa. Todella outo juttu! 30 minuutin sukellusajan jälkeen olimme valmiit nousemaan takaisin alukseen. Hurjan hieno sukellus ja ensimmäinen syväsukellukseni!!

Laivalla ruoka jo odotti ja söin taas enemmän kuin normaalisti. Olo oli hyvä ja nenäkin toimi. Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä sukeltamaan hylylle, joten en malttanut edes päikkäreitä ottaa! Tällä kertaa saimme Mikon kanssa suunnitella sukelluksen alusta asti aivan itse ja Oskarin piti vain seurailla taustalla. Tutkimme Schiller-nimisen hylyn tietoja saadaksemme tarkemman kuvan mitä alhaalla olisi odotettavissa. Kuunarilaiva Schiller (380,53 rt) oli rakennettu vuonna 1872 Yhdysvalloissa. Schillerin mitat olivat: pituus 44,33m ja leveys 9,00m. Schiller oli tulossa Hampurista ja matkalla Helsinkiin. Laiva sai kertomusten mukaan kannen läpi vettä ruumiinsa ja ajautui ylipainoisena raivoisassa syysmyrskyssä reitiltään kunnes lopulta joutui lähelle vaarallisia kivikoita.  Meri vei voiton ja heitti laivan nykyisin Schillergrundetin nimellä kulkevalle luodolle Örön Kuggskärin lähelle. Miesten huudon kuullessaan saaristolaiset olivat yötä vasten lähteneet paikalle auttamaan merihätään joutuneita. Koko miehistö saatiin turvaan. 60-luvulla vielä kohtuullisen koossa olleesta hylystä on nyttemmin tullut ”auennut herneenpalko” ja 30-metrisestä puualusvainaasta on tallella enää hahmotettavissa oleva runko 10-16 metrin syvyydessä viettävällä kalliopohjalla. Hylyn kannet ovat romahtaneet. Lisää hylystä ja mm. kuvia löytyy täältä.

Suunnittelimme ottavamme pinnalta suunnan kohti hylkyä ja sukeltaisimme rannan myötäisesti noin 10 metrissä kohti hylkyä. Laiva lepäsi pituu-suunnassa niin, että sen perä olisi noin 16 metrin syvyydessä, joka samalla oli sukelluksemme syvin kohta. Siitä oli tarkoitus nousta sitten ristiin rastiin hylyn yllä sukeltaen matalammalle. Puoli kahden aikaan aloimme pukea märkiä märkkäreitä viimeisiä kertoja ylle. Pakko myöntää, että ajatus tuntui hyvälle, vaikka samaan aikaan tuleva sukellus olikin toki hurjan mielenkiintoinen! Oskari meni veteen ensimmäisenä ja varoitteli meitä korkeasta aallokosta ja rajusta pintavirtauksesta. Tehtyämme paritarkastuksen minäkin painuin veden varaan ja heti perässä Mikko. Oskari totesi, että oli parasta sukeltaa saman tien, koska pinta-aallokko oli niin hankala. Näin tehtiin.

Pinnan alla Oskari suunnisti ensin meidät hiukan syvemmälle, noin 8 metriin ja siitä jatkoimme sitten Mikon kanssa suunnistusta. Kaikki sujui hyvin. Parin minuutin päästä eteen ilmestyi aimo kasa valtavia parruja, jotka olivat täynä pieniä simpukoita ja levää. Jaaha, tässä se nyt on – tuumasin. Sovitusti lähdimme kaartamaan syvemmälle, kohti laivan perää. Hylystä ei oikein saanut hahmotettua laivan alkuperäistä ulkoasua, mutta suuri se oli ollut! Olimme perän kohdalla kun käännyin tapani mukaan tarkistamaan, että Mikolla oli kaikki ok. Oskari ui hieman alempana. Näin, että Mikko osoitti maskiaan ja yritti saada sen asentoa muutettua. En tiedä johtiko tämä pahempaan tilanteeseen, sillä äkkiä tuntui, että hänellä todella oli hätä maskin kanssa. Oskari tuli paikalle ja yritimme käsittää mitä Mikko viittoili. Itselleni tuli aika nopeasti selväksi, että meidän olisi viisainta lähteä maltillisesti suoraan ylös, mutta sitten Mikko viittoikin, että ilma oli loppu. Yhdellä ponkaisulla Oskari oli hänen vierellään ja vaihtoi oman regulaattorinsa Mikon suuhun. Tämä ei tuntunut auttavan asiaa.

Olin niin keskittynyt seuraamaan Mikkoa ja Oskaria, että unohdin poistaa ilmaa omasta liivistä. Viime hetkillä sain ilmaa poistettua, etten alkanut taas nousta korkkina. Nousimme kaikki pintaan suhteellisen hallitusti. Mikko selitti, että hänen maskinsa oli vuotanut siten, että hän oli hengittänyt sekä ilmaa että vettä. Pinnalla aallokko oli sen verran kova, että uimme hylkyyn kiinnitylle poijulle pysyäksemme paikoillamme. Oskari ja Mikko korjasivat maskin ja lähdimme taas pinnan alle. Tällä kertaa Oskari johdatti meitä ja kaikki sujui hyvin.

Takaisin laivalla vaihdoimme märkkärit viimeistä kertaa kuiviin vaatteisiin ja söimme hiukan välipalaa. Oli aika kääntää aluksen keula takaisin kohti Kasnässiä. Olin todella uupunut viikonlopun jäljiltä: paljon fyysisesti rankkoja harjoituksia ja sukelluksia sekä uusia asioita opittuna! Pakkasimme tavaramme ja siivosimme koko laivan yhdessä. Kasnässissä raahasimme vielä tavarat autoihin ja hyvästelimme. Tuntui kuin takana olisi ollut pidempikin leiri kuin vain 2,5 päivää.

Leirin alussa perjantaina joku kysyi minulta mikä minut sai innostumaan sukelluksesta ja vastasin tuolloin, etten vielä tiedä olenko innostunut ollenkaan 😉 Minulla on elämässä niin monta rautaa tulessa ja varsinkin kiipeily on ykköslajina niin helppo ja minulle sopiva, että en ole tiennyt olisiko minulla aikaa tai rahkeita panostaa sukellukseen. Viikonlopun jälkeen huomaan kuitenkin, että tällaisille reissuille olisi upeaa päästä myös jatkossa mukaan! On hienoa, että Salossa on näin aktiivinen sukellusseura, jolla vieläpä on ihan mielettömän upeat puitteet harrastukselle! Saatuani levättäyä muutaman päivän, olen jo intona lähdössä päiväsukelluksille mukaan, joten toivottavasti saan P1:sen suoritettua vielä tämän kesän aikana 😉

Kiitos Simpuille ja kurssilaisille!!

Osallistuin Sukellusseura Simppujen avosukellusleirille osana peruskurssia eli CMAS */P1:tä. Perjantaina kokoonnuimme Salossa seuran kerhotilalle ja matkustimme sitten kimppakyydeillä Kasnässiin, missä seuran oma 25-paikkainen Agonus-niminen tukialus odotti. Asuimme viikonlopun veneellä, siirtyen sukelluskohteesta toiseen. Viikonlopun aikana teimme yhteensä viisi sukellusta. Viikonloppu oli todella raskas fyysisesti tällaiselle sukellukseen tottumattomalle, mutta toisaalta kokemuksena aivan huikea! Kirjoitan leiristä kolme erillistä osaa kuvineen, hyviä lukuhetkiä!

Lauantaina heräsimme jo seitsemän aikaan. Olin nukkunut hieman levottomasti, mutta tuleva päivä innosti nousemaan nopeasti ylös ja aamukahville. Vesa ja Mika olivat kokanneet maittavan aamiaisen puuroineen, keitettyine kananmunineen ja leipineen. Otin oman kahvini tinakuppiini ja painuin kannelle. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja vaikka tuuli kovin, aamu oli silti lämmin. Kävelin kahvikuppini kanssa loikoilemaan kallioille tuulelta suojaan ja tuijottelin hetken aikaa taivasta, pilviä ja kirkuvia merilokkeja.

Sitten olikin aika saada alus liikenteeseen kohti ensimmäistä sukelluskohdetta! Ajoimme kohti Allarsborgia ja kuvasin kannella samalla kun nautin menosta. Pian kuitenkin tuli aika valmistautua ensimäiseen sukellukseen ja tehdä sukelluslaskelmat. Marko piti meille jokaisen sukelluksen kohdalla erillisen briiffauksen eli kävimme läpi sukellusparit, kohteen, syvyyden ja muut sukellukseen liittyvät seikat. Sitten laskimme itsellemme sukellussuunnitelman, jonka kouluttajamme tarkisti. Minun kouluttajani koko viikonlopun aikana oli Oskari, jonka kanssa teimme yhteistyötä jo montulla Kiskossa. Parini oli niinikään Mikko, joten tiesin meillä olevan hyvä tiimi kasassa!

Uimapuku päälle ja märkkärin kimppuun! Kannella tuuli hiukan, mutta tässä vaiheessa paistoi vielä aurinko. Tällä ensimmäisellä sukelluksella oli tarkoitus vain opetella pukemaan märkkäri ja laitepaketti kannella, kavuta alas sukellukseen tarkoitetulle alaritilälle, jonne pääsi jyrkkiä metalliportaita sekä hypätä alas mereen ritilältä. Meressä tasapainotella liivin kanssa ja tehdä samoja harjoituksia, joita olimme jo tehneet aikaisemmillakin sukelluksilla kuten maskin tyhjennystä ja regujen vaihtoja. Veden lämpötila oli siinä 14 paikkailla ja ilma 18. Kymmeneltä olimme valmiit antamaan merkin kirjurille, että olimme aikeissa sukeltaa.

Viikonlopun aikana tuli hyvin esiin laivalla sukellukseen liittyvät käytännöt. Etukäteen ennnen sukellusta kävimme aina läpi sukellussuunnitelman, saimme tietää sukellukselle nimetyt sukellusvanhimman ja kirjurin. Sukellusvanhin seurasi ja toteutti retken, oli ns. vastuuvahdissa ja kirjuri merkitsi ylös kaikkien ilmanpaineet, pullokoot, sukelluksen suunnitellun keston sekä toteutuman. Kaikki nämä muodostuivat viikonlopun aikana rutiiniksi, mutta varsinkin näin alussa ei aina muistanut kaikkea.

Minulla oli koko viikonlopun käytössä sama 12 litran paineilmapullo, jonka täyttöpaine oli siinä 190 baria. Tästä oli helppo laskea sukellusten muut tiedot. Ensimmäisellä sukelluksella pohja oli melko kirkas ja arvioin näkyvyydeksi noin 3 metriä. Sukelsin syvimmillään alta seitsemään metriin, mutta sain tasapainotettua liivin mielestäni hyvin ja kaikki harjoitukset sujuivat mallikkaasti. Olin tyytyväinen! Olimme veden alla vain 30 minuuttia ja sitten olikin aika nousta jyrkät portaat takaisin takakannelle. Tämä olikin melkoinen suoritus varsinkin myöhäisemmillä sukelluksilla kun väsymys painoi jo koko kropassa. Laitteineen selässäni oli noin 25kilon kuorma.

Aluksella tuoksui jo ruoka kun riisuimme kamppeet ja kuvittelin jo koittavan ruoka-ajan, mutta Oskari totesikin meidän tekevän vielä yhden sukelluksen ennen ruokailua. Kello oli noin yksi. Nappasin kouraan välipalapatukoita ja siirryin kuuntelemaan priiffausta. Tällä kertaa harjoittelimme hätänousua sekä hallittua laskeutumista laivan ankkuriketjua apuna käyttäen. Pienen sukelluskierroksen jälkeen nousisimme kumiveneeseen laitepakettien kanssa ja harjoittelisimme sieltä kierähtämistä paketti selässä. Tämä kaikki kuulosti hurjan vaativalle ja jännittävälle!

Märkä märkkäri kannella oli yhtä tuskaa pukea, eikä se siitä viikonlopun edetessä juuri muuksi muuttunut. Ilmakin oli muuttumassa pilvisemmäksi. Päästyämme laivan ankkurille päätimme, että minä aloittaisin (muutenkin sattumalta juuri minä aloitin usein harjoitukset). Mikko jäi odottamaan ankkuriketjusta kiinni pitäen kun laskeuduin Oskarin kanssa. Emme odottaneet olevamme vain kolmen metrin syvyydessä, mutta sieltä suoritin sitten hätänousun niin hyvin kuin taisin: pää yläkenoon, leuka ylös ja koko ajan ilmaa hieman keuhkoista päästäen uin ylös. Harjoituksen aikana kyllä ehtii pohtia, että jos matkaa olisi syvyyksistä enemmän, miten ilma mitenkään riittäisi ylös asti? Leuka on hyvä olla ylhäällä ja katse kohti pintaa, jotta kaikki mahdollinen ilma tulisi ulos. Sukellettaessa on muutenkin vaarallista pidättää hengitystä ilmanpaineen vaihtelun vuoksi, joten tasainen hengitys regulaattorin kautta koko sukelluksen ajan on tärkeä temppu oppia.

Kun Mikko lähti suorittamaan omaa harjoitustaan, minä jäin pinnalle roikkumaan ankkuriin. Katselin pilvien välistä siivilöityvää auringon valoa ja syljin suustani merivettä. Aallokko ei ollut suuren suuri, ehkö noin 40cm korkeaa, mutta kuitenkin pinnalla tuntuvaa. Agonus oli selkäni takana jykevänä ja suurena. Naureskelin, että kaikista paikoista minä itseni löydänkin! 😀

Sukellettuamme pienen kierroksen (kävimme noin 9 metrissä) oli aika uida kumiveneelle ja nousta kyytiin. Veneessä auttamassa oli yksi kouluttajistamme, että aivan ilman apua ei tarvinnut selvitä. Ensin irroitimme painovyön ja sitten koko paketin ja ojensimme ne laidan yli veneeseen. Sitten solakalla liikkeellä nousimme itse veneen reunalle ja siitä veneeseen. 😀 Tuli vähän mieleen melonnan pelastautumisharjoitukset kun harjoittelimme takaisin kajakkiin vedestä nousemista. Veneessä puimme jälleen varusteet – ei mikään helppo homma aallokossa keikkuvassa aluksessa – ja sitten pyörähtämällä takaisin veteen. Kaikki tämä harjoitukset olivat fyysisesti todella raskaita tottumattomalle, joten tyytyväinen olin, kun vihdoinkin pääsimme emoaluksella ruokapöydän ääreen.

Ruuan jälkeen kävi nukuttamaan niin paljon, että kävin pötköttämään ja nukahdinkin puoleksi tunniksi. Niin lämmin ja mukava oli makuupusissa, mutta silti oli noustava tekemään päivän viimeinen sukellus kun Oskarin kutsuhuuto kävi 😀 Olimme siirtyneet Prisgrundettiin nokosteni aikana ja täällä oli hieman matalampaa ja tasaisempaa rantaa. Myös tuuli oli tyyni. Sukellusten välissä oli neljä tuntia ja 40 minuuttia. Tällä kertaa harjoittelimme pelastamista. Odotimme, että saimme kaikki kurssilaiset veden alle, jotta kouluttajat voisivat näyttää meille livenä, miten esim. tajuttoman parin pelastaminen pohjalta pintaan onnistuisi. Näkyvyys oli tässä kohtaa todella hyvä ja harjoituksen seuraaminen oli vähän kuin televisiota olisi katsonut. Omalla vuorolla lähestyin pariani Mikkoa (joka makasi muka tajuttomana pohjassa) takaa päin ja ravistelin häntä. Sitten ojensin käteni ja tartuin häntä takaa leuan alta saadakseni hengitystiet vapaiksi ja toisella kädelläni täytin pikku hiljaa ilmaa hänen liiviinsä, jotta nousisimme pintaan. Harjoitus sujui mielestäni hienosti ja Oskarikin oli samaa mieltä. Kun oli minun vuoroni maata tajuttomana meren pohjalla seurailiin samalla pieniä kaloja, joita ympärilläni pörräsi ennen kuin Mikko saapui ”pelastamaan” minua. Paljon ei sukelluksilla elämää ympärillä näkynytkään, joten näinkin pienen sukelluskokemuksen jälkeen on todettava, että enemmänkin kalakantaa jne. olisi mukavaa itämeressä nähdä!

Lopuksi meidän oli tarkoitus tehdä suunnistustehtävä, eli uida neliö hallitusti kompassia hyväksi käyttäen. Tässä vaiheessa minulla oli jo ihan rehellisesti kylmä. Molempien käsien etusormet pistelivät ilkeästi ja tunsin, miten tunto alkoi pikkuhiljaa niistä kadota. Mikko aloitti suunnistamisen, mutta jo heti ekassa mutkassa tuli väärinkäsitys Oskarin kanssa kumpaan suuntaan piti kääntyä. Seurasin tilannetta omasta kompassista, mutta huomasin minulla alkavan olla ongelmia tasapainotuksen kanssa. Kun minun vuoroni tuli suunnistaa, sain mielestäni suunnat kompassista hyvin esiin, mutta sitten alkoi jojoilu! En tiedä johtuiko kylmästä, väsymyksestä vai vain harjoituksen vaativuudesta, mutta aikaisemmilla sukelluksilla minulla ei ollut ongelmia tasapainotuksen kanssa. Nyt harjoituksesta ei tullut mitään kun suunnan ottamisen jälkeen ampaisin pintaan kuin korkki. Taistelin liivin kanssa tosissani: poistin ilmaa, vajosin pohjaan ja paketti painoi selkäni notkolle. Jossakin vaiheessa sain molempiin jalkoihin krampit kun makasin polviltani pohjassa ottamassa suuntaa. Lopulta Oskari keskeytti tehtävän. Kyllä sapetti!

Päästyäni kannelle tärisin aivan kauttaaltani kylmästä ja väsymyksestä. Pinnalla tuuli julmasti kun riisuin märkkärin ja kiinnitin sen kuivumaan laivan kaiteeseen. Kyllä laivan pieni lämmitetty puusauna tuntuikin tämän jälkeen hyvältä!! Saunassa kuivui mukavasti ja tuntokin palasi pikku hiljaa sormiini. Meille tuli Mikon kanssa tavaksi käydä saunassa jo pikapriiffi yhdessä, vaikka toki Oskarin kanssa käytiin kolmisteen ihan oikeakin palautekeskustelu jokaisen sukelluksen jälkeen. Kun sain lämmintä vaatetta päälleni ja vähän ruokaa, alkoi olo taas helpottaa. Olooni vaikutti varmasti koko viikon stressi ja kiire, joten pelkästään sukelluksesta väsymystilani ei johtunut.

Tukialuksemme otti yöksi suunnan kohti Örön linnakesaarta, jossa grillaisimme jälleen iltapalaa. Saarella oli myös hyvin hoidettu puucee, jota itse ainakin käytin mielelläni 🙂 Jostakin neronleimauksesta lähdin vielä yhdentoista aikaan kiertämään saaren pohjoiskärjen luontopolkua Mikon ja Samun kanssa. Kävelimme yhteensä viiden kilometrin lenkin! 😀 Örön saaresta voisin kirjoittaa ihan oman juttuni, mutta sanonpa vaan, että ihan mielettömän satumainen paikka! Kasvillisuus oli aivan erilainen kuin missään missä olen käynyt ja nähtävää riitti upeista merimaisemista ja ylämaan karjasta aina sotilasbunkkereihin! Saari on avattu yleisölle vasta vuonna 2015. Sata vuotta suljettuna sotilasalueena ollut Örön linnakesaari tutustuttaa rannikkopuolustuksemme historiaan Venäjän tsaarin ajoilta nykypäivään. Saaren päänähtävyydet ovat hienosti säilyneet kasarmialueet, järeät Obuhov-tykit sekä eri-ikäiset puolustusasemat ja linnoitteet. Linnakehistoriansa ansiosta ulkosaariston Örö on myös yksi Etelä-Suomen tärkeimmistä uhanalaisten lajien ja luontotyyppien keskittymistä. Suosittelen lämpimästi kaikille! Lisää täältä.

Juttusarja sukellusleiristä jatkuu kolmannessa osassa.