Tiistaina päätin osallistua jälleen Salon melamogulien retkimelontaan. Lähdin vähän myöhässä ja kiireessä. Unohdin vesipullon ja eväät, mutta ajattelin naiivisti, että selviäisin kyllä. Paikalla konteilla olikin viisi innokasta miesmelojaa, joiden kanssa lähdin liikenteeseen. Onneksi sain lainaksi vesipullon ja suklaata, sillä muuten olisin kyllä kuukahtanut ennen aikojani!! Oikein tyypillistä kiireessä säheltämistä..
Melonta on ennen kaikkea tekniikkalaji. Pitää osata käyttää hyväkseen vatsa- ja selkälihaksia tai muuten käsivarret ja hartiat joutuvat liian koville. Tavoitteenani on pystyä melomaan 20-40km päivämatkoja, jolloin voisin osallistua erilaisille pitkille melontaretkille myös merellä. Jostakin syystä juuri merimelonta kiinnostaa eniten koskenlaskun lisäksi. Minulla on myös haave pohjoisnorjan merien valloituksesta kajakilla, mutta se unelma saattaa olla vielä muutaman vuoden päässä. 😀 Pari viikkoa sitten meloin tähän mennessä pisimmän matkani: 14km. Jälkikärsimyksiä ei juuri ollut. Tänään lähdimme kertämään Mäntysaarta, jonka kallio muodostaa kuulemma mielenkiintoisen katon.
Lähtiessä Salon joen suulle vastatuuli painoi aallokkoa vasten kajakkia ja pieniä aaltoja iski keulaan. Melominen oli minulle suht raskasta, mutta toisaalta hauskaa, koska aallokko on minulle vielä uusi kokemus. Kun veneitä meni ohi, myös ristiaallokko keikutti hauskasti kajakkia. Aika nopeasti totesin, että vesipullo on ehdoton lisävaruste meloessa!! Päästyämme puoleen väliin Mäntysaaren kohdalle sain myös suklaata, mikä nosti verensokeria ja auttoi jaksamaan. Kallion päällä oli hauska luolamainen rakenne, kaikille boulderoijille tuttu kattomuodostelma. En tiedä onko siellä kukaan käynyt kiipeämässä, mutta näytti ihan kasin reitiltä! !:D
Ilma oli todella kaunis, aurinkoinen ja sininen taivas! Iltaa myöten auringonlaskun kultaisuus värjäsi taivaan. Tätä hetkeä olin odottanut ja siksi ottanut myös vanhan järkkärinrunkoni mukaan. Napsin kuvia innoissani. Näin useita isoja harmaahaikaroita ja lokin poikaset lentelivät aivan pään yläpuolella. Kuulemma myös kolme merkikotkaa olivat pyörineet paikalla joskus keväällä. Olisipa hienoa nähdä joskus sellainen! 🙂 Juttelimme kaikenlaista matkan aikana, mutta välillä oli mukavaa meloa myös hiljaisuudessa.
Takaisin tullessa alkoi käsivarsiin jomotella. Noin 13 kilometrin kohdalla alkoi tosissaan tuntua väsymystä. Yritin vaihdella jalkojen asentoa ja melomistekniikkaa, mutta oikeastaan vain tauot auttoivat. Pienikin valokuvaushetki nollasi lihakset ja jaksoin taas paremmin. Kun aurinko laski puoli kymmenen jälkeen minun oli pakko pysähtyä kuvaamaan Vuohensaaren taakse painuvaa kultaista kehää. Kaikenkaikkiaan meloimme reilun 19 kilometrin matkan ja aikaa siihen meni 3h 45min. Jo kotiin ajaessa käsivarsiä ja hartioita särki, mutta onneksi näitä tilanteita varten kotoa löytyy Voltarenia 😀 Yölläkin heräsin kipuun, mutta seuraavana päivänä alkoi jo helpottaa. Tämä kertoo siitä, että tekniikassa on edelleen hiomista, eikä se parane kuin melomalla!! 🙂
Suuri kiitos jälleen seuralle retkestä! 🙂
Lifedream Colliet 