Kategoria: Melontajuttuja

Heinäkuussa toteutimme ystäväni Nooran kanssa koko kesän seikkailun kun meloimme kajakeilla Isoholmaan yöksi. Kilometrejä edestakaiseen matkaan kertyi n 40, mikä on tähän mennessä pisin matkamme meloen. Kajakit saimme lainaan paikalliselta melontayhdistykseltämme, jonka jäseninä olemme molemmat.

Tänä vuonna melomassa olen käynyt vain pari kertaa noin 10km lenkkejä. Jo viime vuonna meidän piti toteuttaa tämä viikonloppuretki Isoholmaan, mutta yhteistä aikaa ei löytynyt. Isoholma eli Teijonsaari, on saari Salon kaupungissa Teijon edustalla, noin 25km päässä Salon keskustasta. Isoholma sijaitsee Halikonlahdella Teijonselän eteläpuolella. Sen pohjoispäässä on laavu ja eteläpäässä nuotiopaikka. Vuodesta 2015 Isoholma on kuulunut Teijon kansallispuistoon, eikä sinne pääse kuin vesitse.

Lähdimme liikkeelle heinäkuun 25pv lauantaina noin yhden aikaan. Suunnitelmana oli meloa noin 10km Kokkilaan, missä pysähtyisimme syömään ja sieltä matka jatkuisi Isoholmaan. Olimme sopineet kyseisen viikonlopun jo keväällä etukäteen, joten onneksemme sää näytti hyvältä satunnaisia vesikuuroja lukuunottamatta. Meitä molempia jännitti se, miten jaksaisimme meloa perille ja ennen kaikkea takaisin seuraavana päivänä. Olemme meloneet pisimmillään reilu kahdenkymmenen kilsan päiväretkiä, mutta nyt niitä pitäisi jaksaa kaksi perättäisinä päivinä.

Alkumatkasta kesti taas hetki saada kroppa tottumaan melonnan fyysiseen rasitukseen, mutta loppujen lopuksi matka Kokkilaan oli meille tuttu. Söimme maittavan aterian Kokkilan Lossirannassa ja levähdimme reilun tunnin verran. Sitten jatkoimme matkaa. Reitti oli helppo, sillä eksymään ei juurikaan pääse. Viime metreillä meidät kasteli oikein kunnon vesisade. Isoholmaan rantauduimme noin seitsemän aikaan illalla.

Isoholman pohjoispäässä olevalle laavulle kiipesimme tavaroidemme kanssa. Melonta on mukavaa vaihtelua retkeilyyn siinä mielessä, että kaikki kama kuten teltta, makuupussit, ruuat, keittimet jne tulevat mukana vaivatta ja huomaamatta eikä niitä tarvitse kantaa rinkassa selässä. Olin pohtinut paljonko kaikki tuo tavara kajakissa painaa ja paljonko se vaikuttaa melomiseen, mutta pelot olivat turhia. Nyt pystytimme teltan huikealle paikalle Isoholman tuuliselle huipulle. En ole koskaan saanut telttaa niin upealle paikalle!!

Lähdimme kiertämään Isoholman retkipolkua, jonka Noora löysi maastokartasta. Alku olikin selkeä ja helposti seurattava, puissa oli valkoisia merkkejä polun varrella. Mutta sitten äkkiä polun täyttivät kaatuneet puunrungot ja hävitimme reitin. Taistelimme puhelimen navigaattorin kanssa keskellä aika hankalakulkuista maastoa. Nauroimme, että ei se melominen, mutta tämä!!

Rannan tuntumassa kiipeilimme kallioiden lomassa ja tuli kyllä ikävä kiipeilyä. Hiki virtasi kun muuta mahdollisuutta ei ollut. Pieneen 4km iltapromenaadiin kului lopulta melkein kaksi tuntia ennen kuin olimme taas teltalla ja valmiita iltaruoan laittoon. Pistin meille porisemaan retkikeittimen ja valmistin maukasta pinaattipastaa. Menin tapani mukaan suht aikaisin nukkumaan koska minua paleli, mutta Noora kävi uimassa ja hengaili paikalla olleiden muiden retkeilijöiden kanssa. Tuulikin oli tyyntynyt yötä vasten.

Nukuin yllättäen parhaan telttayöni ikinä! Käsiä ei särkenyt edellisen päivän melonnasta ja aamupalan jälkeen pakkasimme kamppeet ja lähdimme hissukseen paluumatkalle. Hiukan yllättäen myötätuuli auttoi matkassa melkoisesti, joskin kajakki painui koko ajan tuulessa reitiltä sivuun ja suunnan korjaaminen sinällään oli raskasta, mutta matka taittui silti nopeasti oikeaan suuntaan.

Pysähdyimme syömään eväitä ja uimaan pienemmälle Kaisaarelle, missä oli metsäinen laavu ja pieni mukava hiekkaranta. Loppumatka Saloon sujui vain neljässä tunnissa kun menomatka oli kestänyt kuusi.

Ihan mahtava reissu kaikenkaikkiaan ja todella onnistunut kaikista etukäteispeloista huolimatta! Hämmästyimme Nooran kanssa, että jälkikäteen melonnasta aiheutunutta fyysistä rasituskipua ei juuri esiintynyt. Oli kuitenkin hyvä, että molemmilla oli alla kokemuksia 20km melontaretkistä, joten osasimme odottaa tiettyä fyysistä väsymystä ja myös melonnan rytmi on pidemmillä retkillä hallussa. Pohdiskelimme, että seuraavana vuonna voisimme lähteä seikkailemaan kauemmaksikin, vaikkapa saaristoon, mikä meitä molempia kiinnostaa kovasti. Niitä retkiä suunnitellaan sitten talven aikana vaikkapa kaljatuopin äärellä! 😅

”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” – Presidentti Mauno Koivisto

Vähäjoen seikkailujen jälkeen olen sen verran hullu, että lähdin uudelleen Henrin kanssa melontaretkelle 😀 Tarkoituksena oli tällä kertaa meloa Aneriojoki, joka laskee Aneriojärvestä noin 12km ennen kuin yhtyy Kurkelanjokeen, vain 100 metrin päässä oman mökin pihasta. Henrille tämä oli useamman vuoden haave ja minulle joki on tuttuakin tutumpi, sillä työmatkani kulkee sen kanssa ristiin useamman kertaa. Olikin todella hauskaa päästä tutustumaan kotiseutuun kajakista käsin, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, ettei Henrin kanssa reissuun lähtemisestä taida selvitä ilman jännittäviä tilanteita!! Viisi tuntia kestäneen reitin varrella oli useita kaatuneita puita, kaislikkoviidakkoa sekä pari koskeakin.

Tutustuin jokeen jo etukäteen ja niihin siltoihin sekä osuuksiin, joita pystyin autoni kanssa lähestymään. Sen pohjalta saatoin todeta, että jokiosuus järveltä aina Lemulan risteykseen näytti selvältä, mutta valitettavasti loput noin 6km olivatkin minulta täysin hämärän peitossa ja siellä odotti useampi koskiosuus. Urheasti kuitenkin lähdin Henrin matkaan, koska eihän kosket mitään isoja kuulemma olleet ja Henrin motto ”Trust me, I know what I’ m doing!” oli varsin vakuuttava – jälleen. (Todellisuudessa olen hieman yllytyshullu).

Sunnuntaina 5.11 ajoimme Aneriojärvelle, mistä löysimme hyvän rantautumispaikan läheltä joen uomaa. Kaislikkoa oli vähän ja pääsimme hyvin liikkeelle, mutta kun pääsimme kohtaan, josta joen olisi pitänyt alkaa emme nähneet kuin loputonta kaislikkoa! Hetken sadattelimme ja sitten Henrin päätti vain puskea väkisin läpi. Itse joki oli toki melottavissa, sen tiesimme, mutta kumpikaan ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei varsinainen joen suu ollutkaan löydettävissä. Sain tehdä ihan tosissaani hartioilla ja käsivarsilla töitä, että pääsin eteenpäin kaislikkoviidakossa ja huojennus oli suuri kun noin 200metrin jälkeen vesi aukeni ja joen uoma löytyi. Hommaan suttaantui kuitenkin melkein tunti.

Lemulan risteykseen melominen oli melko helppoa ja rentouttavaa. Joutsenia kaakatti pelloilla ja joki mutkitteli peltojen keskellä. Tällaista mukava ja turvallinen jokimelonta onkin, joten voin hyvin suositella kaikille! Virta kuitenkin koveni kaiken aikaa, eikä melaa tarvinnut oikeastaan kuin uoman mutkia myötäilemiseen. Päästyämme Lemulan ohi alkoi minua jo hieman jännittää, sillä nyt alkoi noin kuuden kilometrin matka, josta ei ollut muuta etukäteistietoa kuin se, että osuudella olisi upeampi koskikohta.

Ensimmäinen koskiosuus tuli vastaan Kuohalankoskella, jossa rantauduimme tutkimaan tilannetta. Jokeen oli rakennettu jonkinlainen betoniporras ja puusilta ja koskessa oli isoja kiviä. Päätimme kantaa kajakit rantaa myötäillen. Idea oli hyvä ja lähes ainoa tapa päästä eteenpäin, mutta pahaksi onneksi alue oli vasta kynnettyä mutapeltoa ja liukastelimme kilpaa kajakkien painon alla. Yksi kajakki painaa noin 25kiloa, joten niiden kanssa käsivarret huusivat nopeasti hoosiannaa. Onneksi olin päättänyt ottaa jalkaan kumisaappaat, sillä muta tarttui kenkiin kiinni ja pari kertaa upposin mutaan melkein polvea myöten! 😀

Noin 200 metrin jälkeen pääsimme jälleen melomaan. Tällä kertaa joki oli kaventunut ja virta oli melko voimakas. Saimme väistellä sen yli katuneiden puiden oksia ja jännnitin kajakin pysymistä pystyssä tässä menossa. Kerran oksa tempaisi pipon päästäni, mutta onneksi sain sen kiinni virrasta. Päässä se tuntui vain vähän kostealta. Näissä melontaseikkailuissa saa kyllä olla koko ajan kieli keskellä suuta. Toisaalta ne valmentavat minua vielä rankempiin koitoksiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Henri on sen verran kokenut meloja, että uskalsi meloa sellaisiakin virtaosuuksia, joissa oma usko kykyihin loppui.

Ilta alkoi hämärtyä ja odottelimme saapuvamme Holstenin koskelle, jonka luota on enää noin kilometrin matka kotiin. Joki pauhasi kun nousimme jälleen kajakeista katsastamaan joen alajuoksua. Tällä kertaa totesimme rantatörmien nousevan pystysuorina ja virran kuohun joukossa olevan useita isoja kiviä. Meistä kumpaakaan ei houkuttanut koskenlasku, joten ei auttanut kuin liu’uttaa kajakit törmälle ja kantaa ne turvallisempaan paikkaan. Matkaa myllylle oli noin 300 metriä, jonka aikana sain kyllä lepuutta käsivarsia aika monta kertaa. Ilta hämärtyi ja pohdin edessä olevaa viimeistä kilometrin melontamatkaa pimeydessä. Alkoi Vähäjoen tunnelmat olla tuoreena mielessä 😀

Päästyämme myllylle lähdin kartoittamaan joenuomaa alajuoksulle ja pohdin huolestuneena, ettei mutkan taakse nähnyt lainkaan ja joen virta oli kosken jälkeen kova. Sytytin otsalamppuni ja sitten näin Henrin seikkailevan vanhassa myllyssä! Kyseessä on täysin laho rakennus, jonne kulkeminen on kielletty kyltein. Pimeydessä Henrilta oli varmaan menneet ne ohi, sillä hän kipusi jo toisessa kerrroksessa. Tohkeissaan jännittävästä ”kummitustalosta” hän kapusi aina kolmanteen kerrrokseen asti ja seurasin kauhulla hänen menoaan luhistuneen etuseinän aukosta.

 

Kun Henri lopulta tuli pois myllystä selitin hänelle, että joessa oli mielestäni hurjan kova virta, eikä meillä ollut mitään tietoa viimeisen osuuden sisällöstä. Mielestäni oli todella pelottavaa ja ehkä vähän edesvastuutontakin lähteä pimeässä kokeilemaan onneaan. Ehdotin, että voisin kävellä parin kilometrin matkan kotiin ja hakea auton. Katsoimme googlesta matkan mittaa ja Henri puhui minua ympäri. Lopulta myönnyin – koska mitä olisin voinut tehdä?! 😀 – ja kannoimme kajakit rantaan. Henri lähti ensin minun viisimetrisellä lainakajakilla matkaan, mutta virran pyörre käänsi kajakin melkein heti ympäri ja hän joutui laskettelemaan takaperin hetken aikaa. Tämä ei juuri rohkaissut minua, mutta istuin silti kajakkiin ja työnsin itseni matkaan. Valitettavasti kamerastani oli tässä vaiheessa jo loppunut akku, joten koskiosuutta en saanut videolle. Toisaalta oli jo pimeää, joten ei siitä olisi ollut hirveästi hyötyäkään. Purhjehdin Henrin ohi ja väistelin oksia joen uoman yllä.

Onneksi Henri sai kajakin käännettyä ja meloi ohitseni. Myöhemmin naureskelimme yhdessä, että molemmat olimme oikeassa: viimeisellä 600 metrillä oli kolme kaatunutta puuta, joiden ylitse jouduimme kajakit melomaan = työntämään (sinällään varsin työlästä hommaa), mutta toisaalta pääsimme kuin pääsimmekin meloen perille siinä kuuden jälkeen. Viimeisillä sadoilla metreillä Henriltä sammui otsalamppu ja Aneriojoen yhdityessä Kurkelanjokeen myös virta kasvoi ja vaihtoi suuntaa: nyt saimme meloa kaislikossa ihan tosissamme vastavirtaan. Kun vihdoinkin sitten rantauduimme, olin aivan poikki niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta toisaalta reissu oli helpompi kuin muutaman viikon takainen Vähäjoen keikka. Auttoi varmasti, että tiesin jo vähän mitä odottaa ja suurin osa reissusta tehtiin tällä kertaa päiväsaikaan. Voittajaolo oli kuitenkin jälleen!

Henrille suuri kiitos näistä hieman erilaisista melontakeikoista 😉 On hauskaa päästä kokemaan jotakin sellaista, mitä normaalisti ei kyllä tulisi mieleenkään tehdä ja silti pitää hauskaa. Opin valtavasti paitsi melonnasta, myös sietämään fyysistä ja henkistä rasitusta pitkiäkin aikoja kun virta vie. Meloessa ei ole turvaverkkoa, ei köyttä. Jos kaadun, se on siinä ja vaikka toki osaan poistua kajakista niin kastuminen on pieni ongelma virtaavassa kylmässä vedessä, missä vaarana on myös kiviin iskeytyminen.

Silti, edelleen mukana menossa kun seuraavan kerran saadaan retkikunta liikkeelle 😀

Katso myös tekemäni video päivästä:

Viime perjantaina lähdin melontakaverini Henrin kanssa melomaan Salon Vähäjokea. Meistä kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta joesta, mutta Henri on onneksi paljon kokeneempi meloja kuin minä, jolla aiemmat kokemukset virtaavasta vedestä rajoittuvat oikeastaan Halikonlahden ympäri puljaamiseen. 😀 Vettä on tullut viimeiset pari viikkoa kuin aisaa myös täällä Salossa, joten sitä oli myös Vähäjoessa paljon. 4km matka Salon golfkeskukselta Salon joelle kesti kolme tuntia, mikä kertoo siitä, ettei kaikki mennyt reissussa ihan putkeen. 😀

Torstaina Henri laittoi viestiä, että olisinko kiinnostunut lähtemään melomaan perjantaina. En ollut tavannut häntä aikaisemmin, mutta jo keväästä asti olemme  suunnitelleet erilaisia kiipeilyyn ja melontaan liittyviä retkiä. Todella hieno juttu, että sattumalta tällä kertaa aikataulut sopivat yhteen! Selvisi, että Henri oli suunnitellut melovansa Rekijoen tai Vähäjoen ja koska Rekijoen varrella on useita isoja koskia se kiinnosti häntä enemmän. Sain nurista aika kauan, että sain hänen päänsä käännettyä ympäri: minulla ei ole kokemusta koskista, ei kuivapukua eikä ajankohta – perjantai 13.pvn hämärtyvä ilta, ollut minusta paras mahdollinen sellaiseen retkeen. Onneksi Henri heltyi ja sovimme melovamme tällä kertaa Vähäjoen.

Vähäjoki on joki, joka virtaa Salon kautta Salonjokeen. Vähäjoki saa alkunsa puroista, joista yksi tulee Sirkkulan alueelta ja toinen Tupurin metsästä. Vähäjoen virtaama on kuivaan aikaan pieni, joten se onkin nimensä veroinen. Viimeisen parin viikon aikana vettä on kuitenkin satanut niin paljon, että arvelimme pääsevämme hyvin etenemään. Joki virtaa golfkentän läpi ja tulee puiston kautta keskustaan.

Sovimme tapaavamme Vuohensaaren liepeillä, missä sijaitsee paikallisen melontayhdistyksen kontit. Henri saapui paikalle ystävänsä kanssa ja yhdessä nostimme oman kajakkini auton kyytiin. Selvisi aika nopeasti, että Henrin ajatukset varsinaisesta jokeen laskeutumispaikasta eivät toteutuneet, sillä joki etukäteen valitulla paikalla

Helisnummella ei ollut juuri ojaa kummoisempi. Toisaalta, siinä poikien kanssa jutellessa aika meni kuin siivellä kun yritimme etsiä sopivaa paikkaa laskea kajakit. Olemme kaikki aika puheliasta sorttia, joten pari kertaa ajettiin risteyksen tai sopivan paikan ohi kun juttu rönsyili niin mukavasti. 😀

 

Yritin navigoida Karttapaikan avulla sopivaa kohtaa ja lopulta päätettiin lähteä matkaan Salon Golfkeskukselta. Vähän jännitti, että mihin sotkuun olen itseni taas tunkenut kun puin ylleni liivejä ja aukkopeitettä. Henrin kajakki oli lyhyempi, koskimelontaan paremmin soveltuva tapaus kuin minun, yhdistykseltä lainaamani pitkä retkikajakki. Autoilijat hämmästelivät tien poskessa seisovaa pakettiautoa kajakkeineen ja läheisen maatalon isäntä pysäytti traktorinsa haastatellakseen meitä. Hän kertoi, että vesi oli noussut paikoin niin paljon, että siltojen alta olisi mahdotonta kulkea. Joutuisimme kantamaan kajakkeja useaan kertaan siltojen ohi päästäksemme. Siitä huolimatta olimme into piukeena menossa 😀

Kannoimme kajakit Kiskontien yli ja laskimme ne vähäjoen puolelle. Onneksi Golf keskus oli jo menossa kiinni, koska kello oli jo reilusti yli kuuden. Jännittyneenä tulevasta lähdin Henrin perään melomaan kohti keskustaa. Joki kumpuilee kivasti golfkeskuksen keskellä ja sen yli on rakennettu pieniä valkoisia siltoja, joita käyttäen golffaajat pääsevät siirtymään kentän eri osiin. Pääsimme enimmäisen sillan alta hyvin, mutta seuraava olikin jo niin matala, että meidän oli hypättävä pois kajakista. Paikalla olleet kaksi viimeistä golffaajaa naureskelivat ja sanoivat, etteivät ennen ole moiseen näkyyn täällä törmänneet. Isompien siltojen kohdalla pelkoni oli, että virta veisi minua kajakissa liian matalan sillan alle, löisin pääni tai kajakki kääntyisi ympäri (mikä melkein tapahtuikin yhden kohdalla), mutta onneksi vältyin näiltä. Myös myöhemmin joessa olleet rummut onnistuttiin tulemaan tosi nätisti keskellä väylää läpi.

 

Joen törmät olivat vettyneet ja erittäin liukkaat. Jouduimme kantamaan kajakit parikin kertaa ja yhden sillan taisin ohittaa melomalla tien puolelta, niin paljon vettä lillui sen ympärillä. Henrillä oli jalassaan oikeaoppiset melontatossut, jotka on suunniteltu myös vedessä kävelyyn, mutta minulla oli vain vanhat tennarit ja villasukat. Kerran kaaduin mudassa oikein muikeasti pitkin pituuttani oikealle lonkalleni, mutta onneksi en satuttanut itseäni. Ilta hämärtyi kovaa vauhtia ja sytytimme mukaan tuomani otsalamput nähdäksemme eteenpäin. Mitä lähemmäs puistoa saavuimme, sen kovemmaksi virta joessa kävi. Paikoin joki tuntui lähes umpeen kasvaneelta, mutta hyvin Henri löysi meille väylän. Puistoon on rakennettu jokeen keinotekoinen saareke ja joessa viihtyy sen luona vesilintuja, jotka onnnistuimme säikäyttämään. Varmasti muutama törmällä käyskennellyt ihminenkin hieraisi silmiään kun hämärässä valot vilkkuen kaksi kajakkia meloi ohi 😀

 

Tilanne alkoi pahentua kannaltani oikeastaan junaradan kohdalla, missä noin viisi metriä leveä joki alkoi virrata ihan tosissaan ja paikoin puita ja oksia oli kaatunut sen ylle. Tunsin itseni ihan Disneyn Tarzanin hermoheikoksi Tantor norsuksi: ”Oletko varma, ettei näissä vesissä elä piraajoita?” Huutelin nimittäin edellä menevälle Henrille tämän tästä, että onko varma kanssa, ettei paikalla ole mitään koskiosuuksia – tai edes sinne päin, mutta Henri vakuutteli ettei pitäisi olla. 😀 Virta vei kajakkia kiitettävää vauhtia ja välillä tunsin itseni ihan syöksylaskijaksi kun väistelin oksia kumartumalla kajakin ylle ja vetämällä melan sivuun.

Junaradan kohdalla se sitten tapahtui.

Radan alitettuamme kuulin Henrin painokkaasti huutavan, että edessä oli kaatunut puu. ”Ota vasen linja! Sieltä pääsee!” Hengähdin syvään ja kauhaisin melalla oikealta saadakseni kajakin oikeaan linjaan ja sitten puu olikin jo kohdalla. Sukelsin puun alle, mutta ottamani linja sysäsikin kajakin kokan liiaksi rantaan. Ennen kuin huomasinkaan, virta tarttui kajakin perään ja se alkoi kääntää sitä suoraksi. Tarrasin hädissäni puuhun – mikä onneksi oli paksuoksainen tapaus – ja tajusin olevani joessa nyt poikittain virran yrittäessä imeä kajakin perän mukaansa.

Myönnän, että hetken olin paniikissa. Henri jatkoi menoaan mutkan taakse kovassa virrassa ja ehdin vain huutaa, että olen jumissa. Sitten jäin yksin pimeään. Roikuin toisella kädellä oksassa ja toisella yritin saada kajakin suoristettua. En tiedä kuinka kauan taistelin siellä itsekseni jupisten. Ehkä n.10 min. Melalla kokeillessa vettä ei ollut paljon, kenties 70cm, mutta virta oli niin voimakas, että se uhkasi viedä melankin mukanaan. Lampun valossa yritin työntää kajakkia taaksepäin käsilläni ja vartalolla, mutta tuloksetta. Eteepäin kohti rantaa sain sen siirrettyä, mutta huomasin sen vain pahentavan asiaa nyt kun perä olikin entistä kovemmassa virrassa suhteessa etupäähän. Kiittelin kiipeilyharrastuksestani: olo oli kuin huonoilla jaliksilla roikkuen ja klippikättä vaihdellen. Tiesin, että Henriltä voisi mennä kotvan aikaa saada oma purkkinsa rantaan: virta oli voimakas ja joen törmät tässä kohtaa todella jyrkät ja korkeat. Punnitsin erilaisia vaihtoehtoja. Voisin kokeilla päästää irti, jolloin kajakki lähtisi todennäköisesti lipumaan virrassa takaperin ja epäilin suuresti minulla olevan voimia kääntää kapeassa joessa pitkää retkikajakkia ympäri. Voisin hypätä pois kajakista ja toivoa, että virta ei kaataisi minua tai voisin yrittää löytää keinon saada kajakki vielä käännettyä siinä paikassa jossa olin.

 

Ennen kuin ehdin päättää mihin epätoivoiseen tekoon ryhtyisin, Henri soitti minulle. Kännykkä oli pakattu vesitiiviiseen pussiin liivini sivutaskuun. Hän oli saanut oman kajakkinsa rantaan alajuoksulle ja lähti nyt pelastamaan minua. ”Älä päästä irti ja pidä kajakki suorassa!” Tuntui hyvältä saada selkeä toimintaohje, joten ei auttanut kuin roikkua oksassa. Veden voima sai kyllä kädet pumppuun, mutta mitään hätää minulla ei enää ollut. Kului kuitenkin vielä kymmenisen minuuttia ennen kuin Henri pääsi luokseni rämmittyään pusikossa ja kierrettyään junaradalle ja sen yli. Kyllä minulta vielä hymy irtosi kameralle kun hän meinasi, että tottakai tämä tilanne piti ikuistaa 😀

 

Vaikeakulkuisen lähestymisen vuoksi kajakin kantaminen ei tullut kysymykseen, joten päätimme vaihtaa osia. Henri auttoi minut pois kajakista, korjasi sitten sen asentoa ja istui itse kyytiin. Minä lähdin kiertämään maitse paikalle, jonne Henri oli jättänyt oman kajakkinsa. Melkoista ryteikköä oli joen törmä talojen takana, eikä minulla siinä pimeässä katuja juostessani (liivit ja aukkopeitteet heiluen) ollut oikein selkeää kuvaa missä olin. Salon joki alkoi olla kuitenkin jo lähellä, sillä kun pääsin perille päätimme

varmistaa loppumatkan kävellen. Edessä oli enää yksi kaatunut puu. Törmät olivat niiin korkeat, että arvelimme olevan mahdoton istua kajakkiin kesken kaiken, mutta kun yritin ohittaa puun melomalla jälleen vasemmalle, veden voima heitti heti kajakin keskelle ja se alkoi jälleen kääntyä. Sain paniikissa peruuttaa kaikin voimin takaisin vastavirtaan Henrin luo ja todeta, että en sittenkään uskalla lähteä yrittämään.

Niinpä Henri sai meloa molemmat kajakit puun alta ja minä hyppäsin kajakkiin vasta aivan salon joen suulla. Sain sentään otettua hänestä pari kuvaa vikalta sillalta. Vähäjoki oli kyllä luotaan työntävä myös siinä mielessä, että joessa molemmin puolin seisovat parrut iskivät kiinni kajakin pohjaan tai häilyivät muutenkin hämärissä kuin veden vartijoina. Salon jokeen päästyäni henkäisin helpotuksesta. Nyt oli edessä enää loppurutistus konteille ja leveä joki. Vasta täällä pimeys kietoutui ympärille ihan tuntuvasti. Maisemat olivat aivan erilaiset pimeydessä meloessa kuin päivällä, mutta pääsimme sentään konteille n. 21.30.

Elämäni Vähäjoki oli melkoinen rutistus ja vaikka retkellä olleet pelottavat tilanteet olivat saaneet minut säikähtämään,  olen silti aivan haltioissani kokemuksesta! 😀 Kyllä juttua on riittänyt reissua päivitellessä vielä viikollakin työpaikalla 😀 Kiitos Henrille tästä melkoisen unohtumattomasta kokemuksesta! Olemme jo alustavasti suunnitelleet yhteistä Rekijoen (koski)retkeä, ja olen luvannut hänelle osallistua – ainakin vilkuttamalla iloisesti rannalla. 😀