Vähäjoen kummitukset

Viime perjantaina lähdin melontakaverini Henrin kanssa melomaan Salon Vähäjokea. Meistä kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta joesta, mutta Henri on onneksi paljon kokeneempi meloja kuin minä, jolla aiemmat kokemukset virtaavasta vedestä rajoittuvat oikeastaan Halikonlahden ympäri puljaamiseen. 😀 Vettä on tullut viimeiset pari viikkoa kuin aisaa myös täällä Salossa, joten sitä oli myös Vähäjoessa paljon. 4km matka Salon golfkeskukselta Salon joelle kesti kolme tuntia, mikä kertoo siitä, ettei kaikki mennyt reissussa ihan putkeen. 😀

Torstaina Henri laittoi viestiä, että olisinko kiinnostunut lähtemään melomaan perjantaina. En ollut tavannut häntä aikaisemmin, mutta jo keväästä asti olemme  suunnitelleet erilaisia kiipeilyyn ja melontaan liittyviä retkiä. Todella hieno juttu, että sattumalta tällä kertaa aikataulut sopivat yhteen! Selvisi, että Henri oli suunnitellut melovansa Rekijoen tai Vähäjoen ja koska Rekijoen varrella on useita isoja koskia se kiinnosti häntä enemmän. Sain nurista aika kauan, että sain hänen päänsä käännettyä ympäri: minulla ei ole kokemusta koskista, ei kuivapukua eikä ajankohta – perjantai 13.pvn hämärtyvä ilta, ollut minusta paras mahdollinen sellaiseen retkeen. Onneksi Henri heltyi ja sovimme melovamme tällä kertaa Vähäjoen.

20171017_213930[1]
Valmiina lähtöön!

Vähäjoki on joki, joka virtaa Salon kautta Salonjokeen. Vähäjoki saa alkunsa puroista, joista yksi tulee Sirkkulan alueelta ja toinen Tupurin metsästä. Vähäjoen virtaama on kuivaan aikaan pieni, joten se onkin nimensä veroinen. Viimeisen parin viikon aikana vettä on kuitenkin satanut niin paljon, että arvelimme pääsevämme hyvin etenemään. Joki virtaa golfkentän läpi ja tulee puiston kautta keskustaan.

Sovimme tapaavamme Vuohensaaren liepeillä, missä sijaitsee paikallisen melontayhdistyksen kontit. Henri saapui paikalle ystävänsä kanssa ja yhdessä nostimme oman kajakkini auton kyytiin. Selvisi aika nopeasti, että Henrin ajatukset varsinaisesta jokeen laskeutumispaikasta eivät toteutuneet, sillä joki etukäteen valitulla paikalla

20171013_181922
Iloiset kylähullut!

Helisnummella ei ollut juuri ojaa kummoisempi. Toisaalta, siinä poikien kanssa jutellessa aika meni kuin siivellä kun yritimme etsiä sopivaa paikkaa laskea kajakit. Olemme kaikki aika puheliasta sorttia, joten pari kertaa ajettiin risteyksen tai sopivan paikan ohi kun juttu rönsyili niin mukavasti. 😀

 

Yritin navigoida Karttapaikan avulla sopivaa kohtaa ja lopulta päätettiin lähteä matkaan Salon Golfkeskukselta. Vähän jännitti, että mihin sotkuun olen itseni taas tunkenut kun puin ylleni liivejä ja aukkopeitettä. Henrin kajakki oli lyhyempi, koskimelontaan paremmin soveltuva tapaus kuin minun, yhdistykseltä lainaamani pitkä retkikajakki. Autoilijat hämmästelivät tien poskessa seisovaa pakettiautoa kajakkeineen ja läheisen maatalon isäntä pysäytti traktorinsa haastatellakseen meitä. Hän kertoi, että vesi oli noussut paikoin niin paljon, että siltojen alta olisi mahdotonta kulkea. Joutuisimme kantamaan kajakkeja useaan kertaan siltojen ohi päästäksemme. Siitä huolimatta olimme into piukeena menossa 😀

20171013_182809
Joki oli yläjuoksulla aika pahoin umpeen kasvanut 😀

Kannoimme kajakit Kiskontien yli ja laskimme ne vähäjoen puolelle. Onneksi Golf keskus oli jo menossa kiinni, koska kello oli jo reilusti yli kuuden. Jännittyneenä tulevasta lähdin Henrin perään melomaan kohti keskustaa. Joki kumpuilee kivasti golfkeskuksen keskellä ja sen yli on rakennettu pieniä valkoisia siltoja, joita käyttäen golffaajat pääsevät siirtymään kentän eri osiin. Pääsimme enimmäisen sillan alta hyvin, mutta seuraava olikin jo niin matala, että meidän oli hypättävä pois kajakista. Paikalla olleet kaksi viimeistä golffaajaa naureskelivat ja sanoivat, etteivät ennen ole moiseen näkyyn täällä törmänneet. Isompien siltojen kohdalla pelkoni oli, että virta veisi minua kajakissa liian matalan sillan alle, löisin pääni tai kajakki kääntyisi ympäri (mikä melkein tapahtuikin yhden kohdalla), mutta onneksi vältyin näiltä. Myös myöhemmin joessa olleet rummut onnistuttiin tulemaan tosi nätisti keskellä väylää läpi.

 

20171013_182555
Tästä ei päässyt alta 😀

Joen törmät olivat vettyneet ja erittäin liukkaat. Jouduimme kantamaan kajakit parikin kertaa ja yhden sillan taisin ohittaa melomalla tien puolelta, niin paljon vettä lillui sen ympärillä. Henrillä oli jalassaan oikeaoppiset melontatossut, jotka on suunniteltu myös vedessä kävelyyn, mutta minulla oli vain vanhat tennarit ja villasukat. Kerran kaaduin mudassa oikein muikeasti pitkin pituuttani oikealle lonkalleni, mutta onneksi en satuttanut itseäni. Ilta hämärtyi kovaa vauhtia ja sytytimme mukaan tuomani otsalamput nähdäksemme eteenpäin. Mitä lähemmäs puistoa saavuimme, sen kovemmaksi virta joessa kävi. Paikoin joki tuntui lähes umpeen kasvaneelta, mutta hyvin Henri löysi meille väylän. Puistoon on rakennettu jokeen keinotekoinen saareke ja joessa viihtyy sen luona vesilintuja, jotka onnnistuimme säikäyttämään. Varmasti muutama törmällä käyskennellyt ihminenkin hieraisi silmiään kun hämärässä valot vilkkuen kaksi kajakkia meloi ohi 😀

 

20171013_183033
Golfkentän siltoja, virtakin on vielä maltillinen.

Tilanne alkoi pahentua kannaltani oikeastaan junaradan kohdalla, missä noin viisi metriä leveä joki alkoi virrata ihan tosissaan ja paikoin puita ja oksia oli kaatunut sen ylle. Tunsin itseni ihan Disneyn Tarzanin hermoheikoksi Tantor norsuksi: ”Oletko varma, ettei näissä vesissä elä piraajoita?” Huutelin nimittäin edellä menevälle Henrille tämän tästä, että onko varma kanssa, ettei paikalla ole mitään koskiosuuksia – tai edes sinne päin, mutta Henri vakuutteli ettei pitäisi olla. 😀 Virta vei kajakkia kiitettävää vauhtia ja välillä tunsin itseni ihan syöksylaskijaksi kun väistelin oksia kumartumalla kajakin ylle ja vetämällä melan sivuun.

Junaradan kohdalla se sitten tapahtui.

Radan alitettuamme kuulin Henrin painokkaasti huutavan, että edessä oli kaatunut puu. ”Ota vasen linja! Sieltä pääsee!” Hengähdin syvään ja kauhaisin melalla oikealta saadakseni kajakin oikeaan linjaan ja sitten puu olikin jo kohdalla. Sukelsin puun alle, mutta ottamani linja sysäsikin kajakin kokan liiaksi rantaan. Ennen kuin huomasinkaan, virta tarttui kajakin perään ja se alkoi kääntää sitä suoraksi. Tarrasin hädissäni puuhun – mikä onneksi oli paksuoksainen tapaus – ja tajusin olevani joessa nyt poikittain virran yrittäessä imeä kajakin perän mukaansa.

20171013_182419
Matkan varrella saimme hypätä kyydistä monta kertaa!

Myönnän, että hetken olin paniikissa. Henri jatkoi menoaan mutkan taakse kovassa virrassa ja ehdin vain huutaa, että olen jumissa. Sitten jäin yksin pimeään. Roikuin toisella kädellä oksassa ja toisella yritin saada kajakin suoristettua. En tiedä kuinka kauan taistelin siellä itsekseni jupisten. Ehkä n.10 min. Melalla kokeillessa vettä ei ollut paljon, kenties 70cm, mutta virta oli niin voimakas, että se uhkasi viedä melankin mukanaan. Lampun valossa yritin työntää kajakkia taaksepäin käsilläni ja vartalolla, mutta tuloksetta. Eteepäin kohti rantaa sain sen siirrettyä, mutta huomasin sen vain pahentavan asiaa nyt kun perä olikin entistä kovemmassa virrassa suhteessa etupäähän. Kiittelin kiipeilyharrastuksestani: olo oli kuin huonoilla jaliksilla roikkuen ja klippikättä vaihdellen. Tiesin, että Henriltä voisi mennä kotvan aikaa saada oma purkkinsa rantaan: virta oli voimakas ja joen törmät tässä kohtaa todella jyrkät ja korkeat. Punnitsin erilaisia vaihtoehtoja. Voisin kokeilla päästää irti, jolloin kajakki lähtisi todennäköisesti lipumaan virrassa takaperin ja epäilin suuresti minulla olevan voimia kääntää kapeassa joessa pitkää retkikajakkia ympäri. Voisin hypätä pois kajakista ja toivoa, että virta ei kaataisi minua tai voisin yrittää löytää keinon saada kajakki vielä käännettyä siinä paikassa jossa olin.

 

IMG_20171015_075816_145[1]
Jokimelojan normipäivä: jumissa puussa.

Ennen kuin ehdin päättää mihin epätoivoiseen tekoon ryhtyisin, Henri soitti minulle. Kännykkä oli pakattu vesitiiviiseen pussiin liivini sivutaskuun. Hän oli saanut oman kajakkinsa rantaan alajuoksulle ja lähti nyt pelastamaan minua. ”Älä päästä irti ja pidä kajakki suorassa!” Tuntui hyvältä saada selkeä toimintaohje, joten ei auttanut kuin roikkua oksassa. Veden voima sai kyllä kädet pumppuun, mutta mitään hätää minulla ei enää ollut. Kului kuitenkin vielä kymmenisen minuuttia ennen kuin Henri pääsi luokseni rämmittyään pusikossa ja kierrettyään junaradalle ja sen yli. Kyllä minulta vielä hymy irtosi kameralle kun hän meinasi, että tottakai tämä tilanne piti ikuistaa 😀

 

Vaikeakulkuisen lähestymisen vuoksi kajakin kantaminen ei tullut kysymykseen, joten päätimme vaihtaa osia. Henri auttoi minut pois kajakista, korjasi sitten sen asentoa ja istui itse kyytiin. Minä lähdin kiertämään maitse paikalle, jonne Henri oli jättänyt oman kajakkinsa. Melkoista ryteikköä oli joen törmä talojen takana, eikä minulla siinä pimeässä katuja juostessani (liivit ja aukkopeitteet heiluen) ollut oikein selkeää kuvaa missä olin. Salon joki alkoi olla kuitenkin jo lähellä, sillä kun pääsin perille päätimme

20171013_204328
Henri meloo viimeisen sillan alta.

varmistaa loppumatkan kävellen. Edessä oli enää yksi kaatunut puu. Törmät olivat niiin korkeat, että arvelimme olevan mahdoton istua kajakkiin kesken kaiken, mutta kun yritin ohittaa puun melomalla jälleen vasemmalle, veden voima heitti heti kajakin keskelle ja se alkoi jälleen kääntyä. Sain paniikissa peruuttaa kaikin voimin takaisin vastavirtaan Henrin luo ja todeta, että en sittenkään uskalla lähteä yrittämään.

Niinpä Henri sai meloa molemmat kajakit puun alta ja minä hyppäsin kajakkiin vasta aivan salon joen suulla. Sain sentään otettua hänestä pari kuvaa vikalta sillalta. Vähäjoki oli kyllä luotaan työntävä myös siinä mielessä, että joessa molemmin puolin seisovat parrut iskivät kiinni kajakin pohjaan tai häilyivät muutenkin hämärissä kuin veden vartijoina. Salon jokeen päästyäni henkäisin helpotuksesta. Nyt oli edessä enää loppurutistus konteille ja leveä joki. Vasta täällä pimeys kietoutui ympärille ihan tuntuvasti. Maisemat olivat aivan erilaiset pimeydessä meloessa kuin päivällä, mutta pääsimme sentään konteille n. 21.30.

Elämäni Vähäjoki oli melkoinen rutistus ja vaikka retkellä olleet pelottavat tilanteet olivat saaneet minut säikähtämään,  olen silti aivan haltioissani kokemuksesta! 😀 Kyllä juttua on riittänyt reissua päivitellessä vielä viikollakin työpaikalla 😀 Kiitos Henrille tästä melkoisen unohtumattomasta kokemuksesta! Olemme jo alustavasti suunnitelleet yhteistä Rekijoen (koski)retkeä, ja olen luvannut hänelle osallistua – ainakin vilkuttamalla iloisesti rannalla. 😀

Published by

Hanna

Elämästä unelman reunalla kirjoittelee vihreällä ja positiivisella mielellä käyvä eukko. Valokuvauksen ja lemmikkien lisäksi harrastan pitkänmatkan kävelyä, kiipeilyä, melontaa, sukellusta, maastoratsastusta ja retkeilyä. Tavoitteena mm. Mont Blanc (4810m) 2019. Arjen seikkailuja, maailman ihmeitä ja luonnossa samoamista. Niistä on pienen tytön unelmat tehty!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s