Elämää maalla: luontokuplassa

Totta puhuen, en koe asuvani täällä Kiskossa keskellä ei mitään, vaan enemminkin keskellä kaikkea. Naapurini ovat vain muutaman sadan metrin päässä ja pihatien päässä kulkee hyvin aurattu ja hoidettu tie. Matkaa lähimpään kauppaan on 7,5km, mutta Helsinki-Turku moottoritielle vai  11,5km. Helsinkiin tuleekin matkaa noin 90km ja Turkuun 80. Vuosien varrella olen huomannut maaseudun määritelmän vaihtelevan paljonkin sen mukaan kuka asiasta puhuu. Kaupunkilaiselle elän varmasti keskellä ei mitään, mutta itse koen olevani enemmänkin haja-asutusalueella kun ympärillä on asuttuja taloja joka suunnalla. On kuitenkin myönnettävä, että päivittäisessä arjessa törmään useammin peuroihin kuin naapureihin, joten luonto täällä on aivan eri tavalla läsnä kuin kaupungissa.

Eräänlaisessa luontokuplassa olen elänyt koko ikäni. Muistelen käyneeni äitini kanssa sienessä ollessani alle koulu-ikäinen ja äidin kuoleman jälkeen idolini oli ala-asteen opettajamme Merja, joka vei meitä luokkaretkille Nuuksioon ja Lappiinkin. Koirien hommaamisen myötä metsäretket ovat olleet jo kaksikymmentä vuotta päivittäistä arkea. Maaseutu ja sen luoma asuinympäristö on kuitenkin aivan omanlaisensa verrattuna kaupunkioloihin. Luontosuhteeni on kehittynyt valtavasti tänne maalle muuton jälkeen ja vaikka ajottain haaveilenkin elämästä kaupunkialueella, niin koen silti eläväni täällä erittäin rikastuttavaa elämää – niin hyvässä kuin pahassa.

Rusakoiden, peurojen ja kauriiden lisäksi täällä näkee päivittäin erilaisia lintuja. Pihapiirin pikkulinnuista ja fasaaneista aina haaskoilla vieraileviin kotkiin, lintujen määrä on huikea. Keväisin tienoo suorastaan räjähtää eloon kun sadat hanhet, kurjet ja joutsenet saapuvat Kurkelanjärvelle ja sitä ympäröiville pelloille. Ihan käytännössä linnut mekastavat niin, että niiden ääniin herää aamulla. Ensimmäisinä vuosina hämmästelin keväisin räpsyviä sähköjä, kunnes naapurini informoi, että linnut lentävät helposti sähkölinjoihin. Vuosien saatossa olen täysin rakastunut tähän jatkuvaan muuttoliikkeeseen ja koen valtavaa hellyyttä  niitä kohtaan. Olisipa upeaa tietää missä kaikkialla linnut ovat käyneet retkillään!! Talvella ruokin  myös pikkulintuja aktiivisesti ja niiden touhuja on hauskaa seurata. Ruokintapuussa käy melkoinen kuhina ja lähimetsästä saapuvat oravatkin ovat tuttu näky.

Viime talvena pelästyin ensimmäisen kerran löytäessäni metsästä isot suden jäljet. Olimme vain kaksi päivää aikaisemmin ulkoilleet koirien kanssa alueella ja piti pohtia tarkkaan uskallanko lähteä runsaslumiseen metsään. Osa naapureista välttelee aluetta talvisin, jolloin susien on vaikeampaa saada luonnosta riistaa ja niiden tiedetään käyneen koirienkin kimppuun. En ole koskaan pelännyt susia aikaisemmin, mutta viime talvena – tuoreet jäljet nähtyäni- minunkin oli otettava asiaan kantaa. Nykyään metsässä yksin tarpoessa tulee usein äkkiä tunne, että meidän touhuja seurailee useampi silmäpari ja silloin huomaan kyllä vilkuilevani varmuuden vuoksi olkani yli ja mielikuvitus alkaa laukata. Varsinainen oman elämän Leonardo DiCaprion Hugh Glass 🤯

Muita pienempiä petoja alueella liikkuu myös: kettuja, supikoiria ja ilveksiä olen nähnyt paljonkin. Päivittäisillä lenkeillä olen vuosien aikana törmännyt myös kärppään ja mäyrään sekä ketun poikaan, joka leikki innoissaan pellolla. Nämä ovat olleet ikimuistoisia hetkiä. Toisinaan koirani saavat metsässä hajun hirvistä. Täällä liikkuu paljon suurriistaa ja syksyisin paikallinen metsästysseura väijyykin samassa metsässä missä ulkoilen koirieni kanssa.  Tarkkana saa olla, etten osu paikalle väärään aikaan. Karhuihin en ole sentään törmännyt, enkä tiedä elääkö niitä täällä.

Talvisin ”luonto” työntyy sisään ovista ja ikkunoista kun kylmyys koettelee taloni nurkkia. Pidän mökissä peruslämpöä yllä sähköllä, mutta loput lämmitän puulla. Kun muutin tänne 12 vuotta sitten, oli talo ollut asumaton viimeiset 4 vuotta. Ensimmäisenä talvena totesin, että hiiret olivat valloittaneet yläkaton lisäksi keittiön ja niitä toisinaan edelleen rapistelee katolla pakkasten tultua. Onneksi kissani ovat varsin päteviä hiiren metsästäjiä. Talvisin ihastelen usein tähtitaivasta, joka levittäytyy koko komeudessaan taloni ylle. Koska täällä ei ole katuvaloja ja lähin kaupunki siintää 35km päässä, linnunrata on valtava! Mikään ei ole upeampaa kuin kellistyä koirien kanssa takapihan rinteeseen ja tutkailla tähtien asentoja ja silloin tällöin yli lentäviä satelliitteja. 💖

Rakastan Varsinais-Suomen kumpuilevaa maastoa, jonka peltomaisemaa halkoo pienet joet. Kiikalassa ihastelen kolmannen salpausselän jääkauden muovaamia valtavia ”kraatereita” ja päivittäiset metsälenkit ovat helposti parin tunnin kävelyjä metsässä, joka on paikoin lähes koskematon. Vaikka pidän vaelluksista myös merkityillä poluilla, on uusin harrastukseni ”metsäsuunnistus” tai toisin sanoen sinne eksyminen 🤣 Siinä kuljen lähes olemattomia polkuja ees taas koirien kanssa ja tarkistan silloin tällöin sijaintini GPSn kautta. Opettaa sietämään pientä paniikkia ja epätietoisuutta sekä lukemaan auringon suuntaa ja maastoa 😁 metsän eri kerrostumat eli jäkälät, sammaleet, kanervikot ja puusto ovat aina ilo ja tutkimuksen kohde.

Luontokuplassa oleminen tarkoittanee kai sitä, ettei edes huomaa elävänsä siinä. Onneksi olen siitä kuitenkin tietoisesti päivittäin äärettömän kiitollinen. On lähes itsestään selvää, että näen sekä auringon nousun, että laskun, linnunradan ja kävelylenkillä pienen koskemme kuohun. Luonnon helmassa ajatus selkenee ja hiljaisuudessa mieli keskittyy olennaiseen. Kuka kaipaa ulkomaanmatkoja kun ihan arkipäivässä pääsee tällaista kokemaan!? Pitkät kävelylenkit niin maastossa kuin teitä pitkin pitävät virkeänä ja toisaalta vuoden aikojen seuraaminen muistuttaa minua siitä, ettei elämässä mikään ole pysyvää. Halusimme sitä tai emme.