Koiran jalostuksen lähtökohta on ollut käyttötarkoitus ja siihen tarvittavat ominaisuudet. Koirien kasvatus oli aluksi vain tapa säännöstellä kylien liepeillä asuvien kulkukoirien määrää. Kesyyntymisen myötä ihmiset ymmärsivät koiran hyötyarvon metsästyksessä, vartijana ja paimenena. Jos kylä joutui muuttamaan koirat siirtyivät ihmisten mukana ja ne niistä, jotka selviytyivät matkan vaaroista toivat uutta kantaa jo alueella eläviin populaatioihin. Koirien syntyvyyttä ei säännöstelty, mutta henkiin jätettiin vain ne yksilöt, joissa esiintyi ihmisten tarvitsemia piirteitä. Hiljakseen koirat alkoivat muuttua entistä enemmän ja saivat piirteitä, joita luonnon koiraeläimissä ei ollut. Monet sellaiset ulkoiset ominaisuudet, joita pidämme tämän päivän rotukoirissa yhdentekevinä tai merkillisinä, ovat itse asiassa alkujaan olleet välttämättömiä koiran käyttöä varten.
Tällaisia asioita ovat esimerkiksi mäyräkoiran pitkä ja kapea muoto sen tunkeutuessa luoliin etsimään saalista, collien korvan muoto sen kuunnellessa paimenen vihellyksiä pellolla tai komondorin nyöriturkki suojaamassa sitä petoeläimiltä koiran työskennellessä laumanvartijana. Myös koirien luonne- ja käyttäytymisominaisuudet ovat olleet tärkeitä, vaikka niiden mahdolliseen katoamiseen ei samalla tavalla osata tänä päivänä puuttua. Luolakoirien on täytynyt olla itsenäisiä ja sisukkaita kun ne ovat hakeneet saalista maan alta ja toisinaan hävinneetkin tappelun kettuja tai supikoiria vastaan. Tällaisilla koirilla on täytynyt olla periksi antamaton luonteen laatu ja kyky purra tappaakseen. Paimenkoiran on puolestaan oltava tarpeeksi itsenäinen ja rohkea saadakseen lampaat tai karjan liikkeelle, mutta samalla riittävän nöyrä kuuntelemaan paimenen äänenpainoja ja tottelemaan tämän käskyjä tarvittaessa pitkienkin matkojen päästä.
Vasta 1900-luvulla kasvatukseen on liittynyt voimakkaasti myös ulkonäkö. Ensimmäiset koiranäyttelyt pidettiin Englannissa 1800-luvun puolessa välissä ja se yleistyi nopeasti mukavana ajanvietteenä hovin ja ylhäisön piireissä. Rotumääritelmät luotiin samoihin aikoihin ja monia vanhoja, jo katoamassa olleita rotuja ryhdyttiin elvyttämään. Rotumääritelmät ovat olleet siitä lähtien kasvattajien ohjenuoria heidän yrittäessään toisaalta säilyttää rodun ominaisuudet, mutta samalla myös parantaa jo olemassa olevaa kantaa.
Mielestäni rotumääritelmät ovat hyvä asia, sillä ne kertovat meille kasvattajille millainen rodun tulisi ulkoisilta piirteiltään olla ja muistuttavat myös siitä, mitä luonneominaisuuksia koirilla tulisi olla. Tulkinnan vara määritelmissä on kuitenkin suuri ja tänä päivänä tiettyjen ominaisuuksien liioitteluakin esiintyy. Myös kauneusihanteet tai eleet ovat vaihdelleet kausittain rodun harrastajien ja kasvattajien ihannoidessa niitä. Jalostukseen tulisi aina käyttää koiria, joilla on vahva ja tasainen näyttö kyvyistään niin ulkomuodollisissa kuin luonneasioissakin. Ei ole kuitenkaan yksiselitteistä millä näitä ominaisuuksia voidaan mitata. Koiran ollessa sopeutumiskykyinen ja hyvin koulutettavissa rotujärjestöt ja kasvattajat painivat suurien ongelmien edessä. Kuinka mitata koiran jalostusarvoa? Luonteita, terveyttä tai ulkonäköä? Koska hankitut ominaisuudet eivät periydy, tarvitaan kasvattajilta avarakatseisuutta näkemään hankittujen tulosten ”alle.”
Tämän päivän yhteiskunta on tuloslähtöinen tarkastelee sitä mistä tahansa näkövinkkelistä. Ns. bisnesajattelu ahmii tilaa myös muuallakin kuin yritysmaailmassa. Kun työelämä vaatii tehokkuus- ja tuottavuusvaatimuksia ylityötunteina ja tuloksilla, myös koulut alkavat suosia tällaista näkemystä vahvistaakseen lasten kykyä sopeutua aikuisten maailmaan työllistyessään. Markkinatehoisuus ja elinkeinoelämän tarpeet määrittävät koulujen toimintaa ja leikki sekä luova toiminta tuntuu olevan katoava luonnonvara. Vapaa-ajalla painimme samojen asioiden parissa: harrastamme, opiskelemme ja yritämme sopeutua yhteiskuntamme vaativaan aikatauluun.
Tietynlainen kaavamaisuus on nähtävissä myös koiraharrastuksessa. Määrittelemme koiriamme tulosten avulla, emme sen miten se toimii normaalielämässä.
Koiran on täytynyt sopeutua elämänrytmiimme ja vaadimme siltä vain parasta. Huippujalostus huippukoirilla on yleistä ja tiettyjä ominaisuuksia varmasti saisimmekin sillä tavoin periytettyä jälkeläisille. Tällainen jalostus antaa kuitenkin tilaa vain harvoille halutut tulokset saanneille korille, jolloin populaation geeniperimän monimuotoisuus laskee. Tämä taas tuo tullessaan uusia ongelmia kuten lisääntyvät terveys- ja luonneongelmat. Pelkillä huipputuloksilla on siis pidemmällä tähtäimellä vaikeaa viedä rodun tasoa kokonaisuutena ylöspäin. Kun jalostus toimii ns. keskivertoperiaatteella kehittyy kanta hitaammin, mutta geenipooli pysyy laajana. Jalostukseen käytetään koiria, jotka ovat terveitä, hyväluonteisia ja oikean tyyppisiä. Ne eivät ehkä ole huippuja erityisesti missään lajissa, mutta kantavat perimässään tärkeää monimuotoisuutta. Tämä ei tarkoita, että jalostukseen tulisi käyttää mitä tahansa moppea, mutta varsin usein vain ne tietyt (=näyttelytähdet) jatkavat sukua.
Suuriosa koiristamme elää seurakoirina. Jopa ne eläimet, joita käytetään työtehtävissä elää lopun aikansa perheissä. Näiltä kotiympäristössä eläviltä koirilta vaaditaan monesti paljon laajempia kykyjä kuin varsinaisilta työkoirilta.
Seurakoirien ”käyttöominaisuudet” ovat esimerkiksi hyvä stressinsietokyky, ärsykkeiden ja turhautumisen sietokyky eikä sen tule olla kovin epäluuloinen tai aggressiivinen, jotta sen kanssa on helppo elää.
Omistajien kannalta koirien ominaisuuksista juuri luonne on merkittävin. Silti monen rodun jalostusta tuntuu tänä päivänä kantavan ulkomuotoon liittyvät kriteerit. On mielestäni hälyttävää, jos kasvattaja käyttää jalostukseen impulsiivisia tai reaktiivisia koiria, joiden kanssa arki on hankalaa.
Suomen rotukoirat ovat ulkomuodoltaan maailman kärkikastia. Koiriamme viedään ulkomaille jalostuskäyttöön ja me koiraharrastajat olemme siitä hyvin ylpeitä. Mutta vaikka pentueen vanhemmat olisi valittu huolella ja taidolla ulkomuotokriteerejä noudattaen, suurin osa pennuista jäisi kuitenkin seurakoiriksi tavallisten ihmisten perheisiin. Koira viettää näyttelyissä, kokeissa ja kilpailuissa vain murto-osan elämästään, muun ajan sen vaikuttaa ympäristöönsä kotikoirana. Siellä sen synnynnäisillä kyvyillä ja ominaisuuksilla, käyttäytymisellä ja luonteella on monin verroin laajempi merkitys kuin ulkomuodolla.
Pelkästään näyttelyissä luonnetta ei voida mitata tarpeeksi laajasti ja monipuolisesti, sillä kehissä on vaikeaa arvata millainen koiran käytös on kotona. Erityiset luonnetestit ovat kehitetty tähän puutteeseen, mutta nekään eivät täysin kuvaa sitä, miten vahvasti tietyt ominaisuudet periytyvät. Luonnetestit ovat testaajan subjektiivinen näkemys koirasta juuri sillä hetkellä ja siinä paikassa. Aina arki ja testitulos eivät kohtaa. Eri rotujen käyttökokeet puolestaan mittaavat koiran ominaisuuksia ja käytöstä juuri siinä työssä, mihin se on alunperin jalostettu eikä tällaisten testien antamaa tietoa voikaan täysin verrata luonnetestin tuloksiin. Esimerkiksi siperianhuskyn käyttökoe eli rekikoe on omiaan kertomaan koiran luonteesta, kyvyistä ja ominaisuuksista.
Luonnetesti on aikanaan suunniteltu armeijan koirien luonteen ja käytöksen testaamiseksi ja pidänkin mielenkiintoisena, että se tänä päivänä on MH-testin lisäksi ainoa luonnearvio ns. seurakoirista, jotka elävät siis ihmisten kanssa vailla työkoiran statusta. Toivonkin, että omat kasvattini kävisivät useissa erilaisissa testeissä, jotta niiden kyvyistä saataisiin kattavampaa tietoa. Myös uusi Smartdog-testi kiinnostaa suuresti, sillä tällä hetkellä ainoana testinä se mittaa koiran kognitiivisia kykyjä, muistia ja oppimiskykyä. Kaikki ominaisuuksia, jotka kasvattajana ovat minulle tärkeitä, mutta joita perinteisemmät testit eivät mittaa. Colliella on palveluskoiran oikeudet, joten sen kykyjen testaaminen palveluskoirakokeissa on suotavaa. Tämä kuitenkin vie omistajalta paljon aikaa ihan treeneissäkin.
Mielestäni sk.collie on monipuolinen harrastuskoira, jonka kanssa päteviä, koiran koulutettavuudesta suuntaa antavia tuloksia voi hankkia useista lajeista kuten tokosta tai agilitystä. Paimennuksen puolella variaatio koirien osaamisessa ja luontaisessa taipumuksessa on suurempi.
Ulkonäön ja luonteen lisäksi koiran elämisen kannalta tärkeää on sen terveys. Sairas koira on omistajalleen paitsi henkisesti raskas taakka myös taloudellisesti kallis. Rakenteellisten vikojen tai hengitystievaikeuksien myötä koiran elämä tuskin on kadehdittavaa. Eläin saattaa oireilla kipuihinsa aggressiivisesti tai sen käytös voi vähintään olla omistajan silmissä epäjohdonmukaista. Monilla rotukoirilla on tiettyjä jalostuksen tuomia sairauksia, joiden jo katsotaan kuuluvaan osaan rodun luonnetta.
Mielestäni onkin selvää, ettei jalostuskoiran arvoa voida mitata pelkästään tulosten perusteella. Se, että koiralla on terveet paperit lonkkien, kyynärpäiden tai polvien osalta on vain osa totuutta. Se, että se läpäisee luonnetestin hyväksytysti ei kerro suoraan sitä, millaista koiran kanssa on elää tai mitkä testin osa-alueista voidaan suoraan ajatella periytyvän jälkipolville. Se, että koira saa vaaditun tuloksen näyttelystä ja osoittaa olevansa tuomarin mielestä rodunmukainen ei kerro sen työskentelykyvystä tai ominaisuuksista ajatellen rodun alkuperäistä käyttötarkoitusta.
Kasvattajilla on suuria vaikeuksia muodostaa mielipiteensä siinä, tulisiko rodun alkuperäisiä ominaisuuksia säilyttää tämän päivän yhteiskunnassa, jossa vain harva koira pääsee toteuttamaan rodulle tyypillistä käytöstä. Koira, jolla on suuri tarve metsästää riistaa voi olla omistajalleen vaikea hallittava ja toisaalta koira, jolla on voimakas vartiointitaipumus voi olla väärissä käsissä jopa vaarallinen. Siinä missä ihmisten yhteiskunta on muuttunut, koettaa koira – ja sen kasvattajat – pysyä perässä kaupungistumisessa, kiireellisissä aikatauluissa ja tuloslähtöisyydessäkin.
Lienee siis perusteltua painottaa kasvattajien merkitystä rotunsa vaalijoina. Mielestäni meillä tämän päivän kasvattajilla ei ole aina oikeutta muuttaa koirien ominaisuuksia joksikin toisiksi vain yhteiskuntamme sanelemana. Meidän tulisi etsiä kasvateillemme omistajat, jotka ovat riittävän valveutuneita etsimään tietoa rotujen erilaista ominaisuuksista ja hyväksymään, etteivät kaikki rodut ole heitä varten. Tiedän ihmisiä, jotka ovat lopettaneet esim. isojen venäläisten vartiokoirien kasvattamisen, koska sopivia ostajia ei pennuille riittänyt. Kasvattajien tulisi osata säilyttää laaja-alainen näkemys asioihin, eikä kaventaa liiaksi geenipoolia, joka Suomessa rodusta riippumatta on jo valmiiksi kapea.
Meidän tulisi painottaa tulosten _lisäksi_ hyvää perusterveyttä, arjen toimivuutta, koirien luonnollisia vaistoja ja elinvoimaa.
Oman rodun tunteminen läpikotaisin, sen historian kunnioittaminen ja nykypäivän mahdollisuuksien kartoittaminen ovat kasvattajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Loppujen lopuksi, me kasvattajat olemme vain pieniä pisteitä koirarotujen historiassa, joten meidän tulisi säilyttää rakastamamme rodut myös tuleville polville.
Lifedream Colliet 