Wilyalle. Luopumisen taito.

1,5 vkoa sitten maanantaina päästin ikiuneen kumppanini ja tsempparini siperianhuskyni Wilyan (Arctic Soul Wilya). Kyseessä on koira, jonka yksittäinen vaikutus elämässäni on niin kiistaton, että haluan omistaa sille ajatuksieni ryöpyn ihan näin julkisesti. Vaikka omistan paljon koiria (6kpl), niin silti Wilya huutaa arjessa poissaoloaan joka käänteessä. Kotiin tullessa katse hakeutuu tarhaan kopin päälle etsimään minua siellä odottavaa hahmoa ja lenkillä askelia kaipaa tahdittamaan tuttuja tassuja. Tänään lenkillä pohdin sitäkin, että kolmesta vanhuksestani (Rosie 12v, Wilya 12v ja Ramses 10,5v) en olisi ikinä uskonut, että juuri Wilya poistuu joukosta ensimmäisenä. Huskyn odotettu elinikä kun on hieman pidempi kuin collien ja Willis oli loppuun asti reipas, energinen ja iloinen. Elämä on kuitenkin ennalta-arvaamaton.

Wilya muutti minulle 8-vuotiaana vuonna 2013 johtamaan pientä silloista huskyvaljakkoani. Wilya sopeutui meille kuin olisi aina täällä asunut. Se tuli loistavasti toimeen kaikkien kanssa, jopa saman ikäisen Rosien ja vältteli kaikenlaisia konflikteja. Huskymaiseen tapaan se tuntui suuremmalta persoonalta kuin mitä koirasta voisi uskoa. Harrastus rodun parissa ei kuitenkaan mennyt niin kuin kuvittelin ja vain vuotta myöhemmin Wilya jäi yksin luokseni ainoana huskynä. Ensin kuvittelin, että se olisi suruissaan ja pohdin mitä voisimme yhdessä tehdä. Pitkänmatkankävelyharrastukseni lähti tuosta tarpeesta ja yhdessä aloitimme syksyllä 2014 kävelemään 5-40km lenkkejä.

En koe luopuneeni vain koirasta, vaan myös ystävästä ja todellisesta kumppanista. Koen, että Wilyan myötä elämäni sai uuden käänteen. Laihduin kävellessä ensimmäisen 5kk aikana n. 20kg ja seuraavan vuoden aikana vielä 10 lisää. Wilya kirjaimellisesti veti minut elämässäni uuteen suuntaan. Kun rämmin metsäpoluilla, enkä tuntenut enää jalkojani, se veti minut ylös mäet ja piti vauhdin tasaisena silloinkin kun olisin halunnut luovuttaa. Koskaan se ei hidastanut. Pisin matkamme yhdessä oli syksyllä 2015 kun kävelimme yhdessä 40km 7 tunnissa. Tuolloinkin, vaikka matka varmasti painoi sen jaloissa, se veti täydellä tempolla kotiin viimeisetkin kilometrit. Olimme tuttu näky Kavastontiellä, Toijassa ja Suomusjärvellä. Kiersimme Aneriojärven kierrosta (25km) noin kerran kuussa. Aina kun olin väsynyt elämääni tai ahdisti muuten vaan, Wilyan kanssa sain mieleni rauhoittumaan ja asiat tärkeysjärjestykseen.

Tänään katselin tutulla lenkkipolulla sinisenä merenä kukkivia lupiineja. Kuuntelin traktorin perässä kirkuvia lokkeja ja ihastelin tummansinisenä läikehtivää Kurkelanjärveä. Paljaita jalkapohjia vasten rahisi hiekkatie. Olen elämäni aikana joutunut luopumaan monista asioista. Olen siinä mielestäni vähän liiankin hyvä. Luopumisen taito on selviytymismuoto siinä missä tapa nähdä maailma. Minun on kenties liiankin helppoa päästää irti kuin pitää kiinni, luovuttaa kuin taistella vastaan. Uskon, että me ihmiset kuvittelemme hallitsevamme ympäristöämme, itseämme, läheisiämme ja terveyttämme. Tuo näennäinen varmuus on kuitenkin vain pinnallista harhaa. Tosiasia on, että me emme tiedä tulevasta mitään. Oma elämäni, kuten elämä yleensä, on ajoittain vaikeaa. Ei ole olemassa elämää, joka olisi pelkästään noususuhdanteinen. Mutta juuri sen ylä- ja alamäissä, notkoissa ja kukkuloissa piilee elämän suurin salaisuus. Hetken ainutlaatuisuus on sykähdyttävää. Sieltä löytää onnen arkeensa ja merkityksen sydämelleen.

Wilyan myötä loppui myös vuosia kestänyt aikani huskyjen parissa. Uskomattoman hieno ja ainutlaatuinen rotu! Wilya oli koiraksi viisas, niin tyyni ja itsevarma verrattuna lk.collieisiin, että vuosisatojen takainen alkukantaisuus paistoi kyllä Williksen olemuksesta läpi. Se osasi suunnat, ei koskaan rähissyt, ohitti ihmiset hännän heilutuksella ja muut eläimet rauhallisella uteliaisuudella. Se seuraili nuorempien touhuja itsevarmana pihan kuningatterna koppinsa päältä ja juoksi ensimmäiseksi ulkoportille odottamaan yhteistä lenkkiä heti kun näki valjaat kädessäni. Se jopa puki valjaat päälleen. Lähes itse 😀

Wilyassa näin kaiken sen uskollisuuden, kunnioituksen ja ymmärryksen, jota koira vain voi elämään tuoda. Se muistuttaa minua siitä mikä on tärkeintä elämässä. Kun katselin kuinka luotettu kumppanini nukkui sylissäni pois, uskoin taas siihen minkä tiedän todeksi: elämä on niin hirmuisen kallisarvoinen! Arvostakaa sitä, kunnioittakaa!! Juuri nyt, tässä hetkessä! Kaikessa mitä ympärillänne näettekään! Se on se kallisarvoinen lanka, joka meitä yhdistää.

Kaikki muu on tomua ja harhaa.

En usko, että elämä, tuo ikikipinä, joka meissä kaikissa asuu, häviää kuolemassa mihinkään. Se vain muuttaa muotoaan. On ihan oikein ja sallittua rakastaa meiltä kadonneita läheisiä, eläimiä tai ihmisiä. Mistä ikinä joutuukaan luopumaan. Kantaa heitä mukanaan sydämessään elämän polulla. Se tekee meistä sen mitä olemme. Ja parhaassa tapauksessa… jopa enemmän.

Hyvää matkaa Wilya. Nyt olet vapaa. Nähdään taas rakas.