Minun Suomeni, minun juureni.

Suomen 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi päätin kirjoittaa tekstin ajatuksistani suomalaisuuteen liittyen. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen maamme upea luonto, mutta syvemmälle pureutuessa suomalaisuuteen liittyy paljon muutakin kuin siniset järvet ja valkeat pilvenhattarat. Kuten niin moni uusperheellinen, olen minäkin kärsinyt eräänlaisesta juurettomuudesta. Nyt kuitenkin vanhempana olen löytänyt kenties entistä vahvempia siteitä taustoihini ja sitä kautta siihen, miltä tuntuu olla suomalainen.

Olen aina rakastanut Suomen luontoa, vuodenaikoja ja maisemia. Nuorena tyttönä suurin idolini oli Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär, tuo metsissä seikkaileva rohkea takkutukkainen poikatyttö ja niinpä minäkin vietin suuren osan lapsuudestani metsässä. Juoksin polkuja kengättömänä, rakensin majoja kuusten alle tai vietin aikaa hakkuuaukioilla. Suomen metsät ovat minulle maamme sydän ja siellä yhä edelleen omakin sielu rauhoittuu. Kävelylenkeilläni täällä Kiskossa parhaat hetket ovat humisevien mäntyjen katveessa, kun sininen taivas pilkottaa latvuston takaa. Saatan vahvasti samaistua niihin ihmisiin, jotka aikanaan asuttivat tämän kauniin maa-alueen, joka tänään tunnetaan 100- vuotiaana Suomena. Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Suomeen koillisesta tai etelästä, luultavimmin Kundan kulttuuriin piiristä nykyisen Viron alueelta. Ensimmäiset ihmiset toivat todennäköisesti mukanaan myös koiran. Elinkeinot olivat kasvien keräily, metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Elämä luonnon armoilla oli kovaa ja armotonta, ja kansasta kasvoi sitkeä. On hienoa huomata, että maatalouteen ja metsästykseen liittyvät taidot ja rituaalit edelleen ovat voimissaan täällä maalla.

Äitini puolelta sukujuureni ylettyvät niinkin kauas kuin Ruotsin Uumajaan 1500-luvulle, kalakauppias Surssillin perheeseen, ja myös lukuisiin 1600-luvun pappis- ja porvarissukuihin. Äidinisän puolelta suvussani on niitetty mainetta ja kunniaa hiihtokilpailuissa, sillä isoisäni isänisä oli yksi Aitamurron kuuluisista hiihtäjäveljeksistä. Varsinkin Juho Aitamurron on kommentoitu olleen niitä ”kansan syvistä riveistä kohonneita suurhiihtäjiä, jotka eivät pelänneet kilpailua mies miestä vastaan, vaan rehdisti kamppaili voitosta.” Muhoksen veljesten, Juhon, Aapon ja isoisoisäni Antin hiihtourista on ollut hienoa lukea nyt, 140 vuotta myöhemmin ja todeta tuttuja arvoja. Lehtiartikkeleita löytyy vielä nykyäänkin ihan googlettamalla netistä. Äitini sukujuuret ovat jääneet minulle hieman vieraiksi, sillä kaikki sukulaiset ovat olleet kaukana Oulussa ja Muhoksella, mutta toisaalta koen vahvaa tunnesidettä nimenomaan Muhosta kohtaan. Lapsuudessa vietin siellä pitkiäkin aikoja mökillä, minne isoisäni oli rakentanut upeat puitteet: useita aittarakennuksia, savusaunan, paviljongin jne. Muistelenkin, että papalla oli aina jokin projekti menossa ja toisaalta mummo hoiti ruuanlaiton sekä ihastuttavan puutarhan. Toimettomana ei osannut kumpikaan olla. Koen, että vahva suhteeni luontoon ja maahan, sinnikkyys ja käsillä tekeminen ovat äitini suvun peruja.

Juho Aitamurtoa nuoruutensa hiihtoihanteena pitänyt V. A. Koskenniemi kirjoitti vuoden 1895 Oulun hiihtoja seuratessaan hiihtokuninkaiden, Aitamurron ja Ritolan kunniaksi runon:

Nyt vähitellen, kukin suunnaltansa
jo saapui päivän sankarit.
He oli otteluhun valmiit
ja kukin yhtä varma voitostaan.
Tuolt tuli Ritola ja Aitamäki,
vain ensi palkintoja kummallakin.
Jo ympär Ritolan ja Aitamäen
nyt kokoutuvan muunkin hiihtoväen
jo nähtiin suksillansa keinutellen
ja tamineita lähtöön valmistellen.

Isäni suku on minulle tutumpi, koska se on ollut lähellä. Isän äidin isä Kauppaneuvos Erkki Katas syntyi Viipurissa 1909 ja perusti yhtiönsä Konetukku Oyn vuonna 1936. Yritys on ollut suvussa siitä lähtien ja sen toiminnassa ovat olleet mukana useat perheenjäsenet. Sota-ajan jälkeen Konetukun (nykyinen KT-Interior) toimialana oli aluksi hydraulisten tiekoneiden, kaivin-, ja maansiirtokoneiden, työstökoneiden, hydraulisten pumppujen ja venttiilien sekä valaisimien maahantuonti. Suomen tieverkosto oli sotien jälkeen heikossa kunnossa, sillä sotatoimien aikaansaamat vauriot olivat heikentäneet teiden kuntoa. Erkki Kataksen katsotaan edistäneen suomalaisten tie- ja maansiirtokoneiden laatua teknisen osaamisensa ja laajan suhdeverkostonsa kautta. Yhtiön tärkeimpien asiakkaiden joukkoon kuuluivat Suomen valtio, teollisuuslaitokset sekä konealan tukku- ja vähittäiskauppiaat. Sittemmin yritys on painottunut julkisten tilojen kalustamiseen ja valaistukseen. Sotilasperheessä kasvaneena Erkki Katakselle isänmaallisuus oli tärkeää ja hän osallistui aktiivisesti vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön ja tuki sitä myös taloudellisilla lahjoituksilla.   Muistan juoksennelleeni Lauttasaaressa sijainneen yrityksen toimitiloissa koko nuoruuteni ensin huvikseen ja myöhemmin mm. kesätöissä. Isäni perheen taustoista koen saaneeni vahvaa oma-aloitteisuutta, arvostusta työhön, yrittäjyyteen sekä perinteisiin. Koen, että tahdikkuus liikesuhteiden hoidossa ja luottamus kollegojen keskuudessa ovat myös ominaisuuksia, jotka ovat perheestäni löydettävissä jo useammassa polvessa.

Suomalaisuus on minulle sisukkuutta. Periksiantamatonta asennetta kohdata huominen ja rakentaa sille. Omat sukujuureni myötäelävät suomen historian havinoissa aina Oulun pommituksista naisten vallankumoukseen teollisuudessa kun isäni äiti hoiti yrityksen liiketoimintaa 60- ja 70-luvun Suomessa sekä kansallisella, että kansainvälisellä tasolla. Hän oli näyttävä ja vahvaluonteinen nainen, joka oli myös yksi parhaita ystäviäni parikymmpisenä. Äidin puutteessa hänen neuvonsa ovat jääneet elämään: ”kolme asiaa ihminen saa ilmaiseksi: hyvän ryhdin, käytöksen ja kädenpuristuksen. Siinä on käyntikorttisi.” Tai ”negatiivista palautetta on maailma muutenkin pullollaan, joten mieti kaksi kertaa jaatko sitä, mutta positiivista muista aina antaa.” Nuoren naisen juttuja vuodattaessani sain sopivaa perspektiiviä jo elämää nähneeltä isoäidiltäni. Hän oli ollut mm. sotalapsena Ruotsissa ja nuorena daamina Amerikassa koulussa. Sekä englanti, että ruotsinkieli olivat perheessä tärkeitä taitoja. Sukuni miehet ovat olleet ja ovat edelleen uljaita ja lempeän rakastavia, naiset vahvoja sekä intohimoisia. Heitä on helppo kunnioittaa.

Koen olevani merkillinen yhdistelmä Helsinkiläistä yrittäjyyttä ja Muhoslaista käsillä tekijää. Suomalaisia arvoja on suvussani kunnioitettu puolin ja toisin, vaikka helppoa ei ole aina ollut. Sukuni on kokenut erilaisten sairauksien myötä rakkaiden ihmisten menetyksiä sekä isän, että äitini puolelta aivan liian aikaisessa vaiheessa jo useammassa sukupolvessa. Olemme menettäneet puolison, äidin, isän ja isovanhempani kolmesta lapsestaan kaksi. Suru on ollut suvussani voimakkaasti aina läsnä ja varsinkin minulle tuo suru on miltei käsinkosketeltavaa. Osa meistä ei koskaan oppinut tuntemaan edesmennyttä, osalle he jättivät suuren aukon elämään ja sydämeen. Myös sotien jälkeen suru painoi suurena Suomen yllä. Ei ollut taloa, joka ei olisi menettänyt poikaa tai isäntää.  Opimme, ettei suru oikeastaan koskaan häviä, sen kanssa vain oppii elämään. Meillä on kaikilla omat tapamme selvitä surusta, mutta ennen pitkää vain yksi asia on mahdollinen: jälleenrakennus. Koen, että yksi tärkein asia, jonka olen suvultani saanut, on rakentamisen voima: rakennamme uusia perustuksia, teitä, latuja ja siltoja. Niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Ja jos epäonnistumme – aloitamme uudestaan. Surun kautta elämää osaa arvostaa aivan uudella tavalla ja olemassa oleviin ihmissuhteisiin haluaa panostaa. Jokainen aamukin on mahdollisuus johonkin uuteen eikä luovuttaminen ole oikeastaan edes vaihtoehto.

Suomalaisten asenne työhön ja sääntöihin on laajasti tunnettua. Olemme hyviä noudattamaan lakeja ja toimimaan ”kuten pitää”. Meissä elää edelleen pienen kansan vimma toteuttaa jotakin suurempaa, pyrkiä korkeammalle kuin meistä yksikään pystyisi yksinään. Tuo tarve on ajanut meidät ajoittain reunalle kun henkiset sairaudet ja itsemurhatilastot puhuvat selvää kieltään siitä, ettei meillä aina ole kaikki hyvin, vaikka ulospäin siltä voisi näyttääkin. Kenties halussamme rakentaa unohdamme välillä omat henkilökohtaiset muuttuvat unelmamme ja toiveemme. On tärkeää tulla huomatuksi sellaisena kuin on, kaikkien roolien ja käsitteiden alla. Suomalaisuudessa ja varsinkin itsenäisyydessä tärkeimpiä arvoja on vapaus. Vapaus olla, tehdä ja unelmoida. Suomen perustuslaki ja sen päälle nojaavat muut pykälät ovat toki viidakko monen yrittäjän silmissä, mutta ne mahdollistavat myös koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmät, jotka ovat maailman kärkikastia. Haluaisin uskoa, että täällä jokaisella on mahdollisuus toteuttaa itseään.

Omien juurieni löytäminen on ollut minulle tärkeä matka ymmärtää sitä kuka olen ja mistä olen tullut. Koska minulla ei ole vielä omaa perhettä, ei edustamani sukuhaara tule jatkumaan, mutta onneksi näen isäni suvun jatkuvan serkuissani ja velipuolissani ja toisaalta äitini suku jatkuu enoni lapsissa. Heidän, ja monien ystävieni lasten, tulevaisuus uudessa 100-vuotiaassa Suomessa ja maailman menossa huolettaa, jopa hieman pelottaa. Ilmastonmuutos, tuo aikamme pahin uhkakuva, on todellinen ja suistaa maailman hyvin erilaiseen tilanteeseen kuin 100 vuotta sitten. Siinä missä isovanhempamme taistelivat itsenäisen valtion puolesta, on meidän sukupolvemme aika taistella maapallon ja koko ihmislajin puolesta. Meillä täällä Suomessa on maailman puhtain vesi ja ilma, mutta suurimmassa osassa maailmaa nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä. Kun entistä suuremmat maa-alueet muuttuvat asumiskelvottomiksi ja teollisuuden raaka-aineet pumpataan tyhjiin, aiheuttaa se laajoja seurauksia meillä ja muualla. Se takaa myös maailman kuohuvan politiikan lähemmäksi tavallista suomalaista kuin koskaan. Voin vain toivoa, että tulevat sisukkaat ja periksiantamattomat suomalaiset sukupolvet osaavat arvostaa sitä työtä, jota vanhempamme ja heidän vanhempansa ovat tämän maan eteen tehneet ja toisaalta uskaltavat johdattaa maamme vielä paremmille, suuremmille urille tulevaisuudessa. Suomalaisten innovatiiviset keksinnöt ovat maailmanlaajuisesti muuttamassa maailmaa parempaan suuntaan.

Toivotan hyvää syntympäivää Suomelle ja sen lapsille, lastenlapsille ja heidän lastenlapsilleen!

”Kaunein kappale, jonka olen eläessäni valokuvissa nähnyt on maa-planeetta kuusta nähtynä; avaruudessa liikkuvana, ilmeisen elävänä. Vaikka se ensisilmäyksellä näyttääkin koostuvan lukemattomista erillisistä elämän osista, lähempi tarkastelu osoittaa jokaisen osan, myös ihmisen, olevan riippuvainen muista. Sen voi sanoa olevan ainoa tiedossamme oleva todella suljettu ekosysteemi. Tai sitä voi sanoa eläväksi kokonaisuudeksi, organismiksi. Arvatenkin se alkoi elää tästä päivästä 3,8 miljardia vuotta sitten ja toivotan sille hyvää syntymäpäivää ja pitkää ikää lastemme, heidän lastenlastensa, heidän lastenlastensa ja heidän lastenlastensa puolesta.” – Lewis Thomas 1984