Vaellustreeniä Salmen ulkoilualueella

Haaveilen retkeilystä koirien kanssa. Kaikista noista upeista maisemista Lapissa ja Itä-Suomessa, joista olen lukenut ja nähnyt hienoja kuvia: Kolin kansallismaisemat, Hossan Julma-Ölkky ja Pyhä Luoston tunturit vain pari esimerkkiä antaakseni. Kuitenkin kolme isoa collietani eivät ole koskaan yöpyneet teltassa, joten viikon lomani aikana oli tarkoitus lähteä harjoittelemaan retkeilyä niitä kovempia suorituksia varten!

Halusin pidemmän vaellusretken kuin 5km ja selasin lähiseudun kansallispuistojen tarjontaa. Teijolla olen käynyt jo liiankin usein, Nuuksio on aivan täynnä ihmisiä (varsinkin näin Juhannuksena) ja Liesjärvellä ei merkattuja reittejä ollut kuin  5km verran. Suunnittelin siis, että jättäisin auto Nuuksion kansallispuistoon Högbackan parkkipaikalle hiukan Haukkalammelta eteenpäin ja kävelisin sieltä muutaman kilometrin matkan Salmen ulkoilualueelle. Siellä kiertäisin 10km silmukkalenkin kunnes yöpyisin Pikku-Parikkaalla. Seuraavana päivänä voisin kiertää lenkin Nuuksion puolella.

Lähdin hieman myöhässä liikkelle lauantaina ja pääsin vasta 12 jälkeen rinkan kanssa tien päälle. Koirat kulkivat minulla valjaissa (jotka ostin vartavasten retkeilyä ajatellen) ja vyötärövyössä parilla sulkurenkaalla. Siitä remmejä oli helppo siirrellä tarvittaessa käsiin. Valjaat ovat varsinkin colliella hieman kyseenalainen juttu, sillä olen nähnyt ja kuullut niin monen koiran sukeltavan niistä ulos – yleensä juuri pahimmalla hetkellä. Olenkin kasvatinomistajilleni monesti sanonut, ettei kuristava tai puolikuristava kaulapanta ole oikein käytettynä yhtään huono vaihtoehto, vaan enemmänkin turvallisuusasia. Kuitenkin pitkää matkaa kävellessä valjaat ja selän päälle tuleva remmin kiinnitys, ehkäisevät remmin sotkeutumista koirien jalkoihin.

Henkilön Lifedream Collies kuva.Rinkassa minulla oli mukana uusi telttamme: Marmotin Vapor3, jonka olin ostanut pari viikkoa aikaisemmin. Se painaa reilun kolme kiloa, joten on aika raskas minun yksin kantaa, mutta ostohetkellä päätin priorisoida teltan mukavuuteen eli kokoon meille neljälle. Koirani ovat innokkaita ja tottuneita liikkujia, joten halusin teltan, jossa mahtuisimme sadesäällä myös oleilemaan. Teltan lisäksi kannoin omat makuualustat, varavaatteita, retkikeittimen, ruuat minulle ja koirille ja noin neljä litraa vettä. Rinkan painoksi tulikin liki 15kiloa jos ei enemmänkin.

Iso-Parikkaa

Reitti Salmen alueella oli leveää hiekkatietä, joka on merkitty karttoihin pyöräilyreittinä. Pari pyöräilijää tulikin vastaan, mutta muuten sain kyllä taivaltaa kaikessa rauhassa. Tie oli myös mäkinen ja toinen toistaan seuraavat ylä-ja alamäet toivat reitille vähän salakavalankin rankkuuden. Pidin ensimmäisen taukoni saavuttuani Salmen puolelle. Kävely tuntui hyvälle ja jatkoin reipasta tahtia Iso-Parikkaalle, missä pidin kahden aikaan tunnin ruokatauon. Ronja ja Jukka joivat runsaasti järvestä, mutta Puuma ei jostain syystä suostu juomaan luonnon vettä. Sillä ei siis ole tarpeeksi jano 😉

Henkilön Lifedream Collies kuva.
Yömme vietimme levollisesti Pikku-Parikkaalla.

Joku oli jättänyt tulet nuotiopaikalle. Olin aika yllättynyt, sillä kaikkialla on varoiteltu metsäpalon vaarasta. Olihan se suojaisessa tulipesässä, mutta silti. Laitoin veden kiehumaan pussiruokaani varten  ja hipsin koirien kanssa rantaan. Tuntui hyvältä saada rinkka hetkeksi selästä. Paikalle saapui myös muita päiväretkeilijöitä ja oli mukavaa turista heidän kanssaan retkeilystä. Eipä aikaakaan kun Ronja jo juoksenteli leirin ohi! Oli päässyt huomaamattani valjaista! 😀 Onneksi se on kiltti koira ja antoi heti kiinni, mutta sen jälkeen kytkin ne aina lepopaikoilla remmeihin kaulapannoista. Noin tunnin päästä jatkoin matkaa.

Henkilön Lifedream Collies kuva.
Jukka teltassa.

Salmen alueella vastaan tuli jo enemmän ihmisiä. Jukka piti pientä rähinää vastaantuleville muille koirille, varsinkin jos ne aloittivat haukunnan, mutta pyöräilijät ja muut kulkijat ohitettiin ongelmitta. Pidin tauon Salmen ulkoilualueen Lammasniemellä, missä oli myös hyvin hoidettu puucee. Matka oli taittunut hyvillä mielin ja vaikka taakka selässä oli raskas, pohdin jatkavani vielä Nuuksion puolelle saman päivän aikana.

Viimeiset kolme kilometriä kuitenkin nujersivat minut. Äkkiä väsymys iski minuun kaikella voimalla. Myös täällä oli pitkiä ylämäkiä ja viimeisen päällä sijaitsi yöpaikkani. Leirillä oli ihmisiä, mutta tervehdittyäni jatkoin matkaa rantaan ja löysin itselleni

Pikku-Parikka

mielestäni sopivan telttapaikan. Tai ainakin luulin niin. Kasasin teltan, joka on erittäin helppo yksin pystyttää, ja kömmin koirien kanssa sinne lepäämään. Olin aivan poikki. Kello oli puoli kuusi ja olin kävellyt neljässä tunnissa 13 kilometriä. Nukuin 1,5 tuntia koirien kanssa. Myös ne olivat väsyneitä eivätkä paljon lotkauttaneet korviaan leiristä kantautuville äänille. Tiesin levosta, että olin käynyt aika äärirajoillani. Lopulta nousin ylös ja kävin laittamassa veden kiehumaan ruokaani varten. Koirat kiedoin teltan ympärille puihin kiinni slingeillä ja sulkkareilla ja ne odottelivatkin siinä ihan rauhassa. Leirissä oli lapsiperheen lisäksi myös nuoria parikymppisiä turisteja, mutta koirat käyttäytyivät todella siivosti. Olin hyvin ylpeä niistä!

Pikku-Parikka illalla.

Yhdeksän jälkeen menin telttaan syömään suklaata ja lukemaan kirjaa. Ilmatäytteinen makuualustani oli puoliksi tyhjä koska se on vanha ja vuotaa. Lisäksi valuin makuupussissa kuin lasten liukumäessä alaspäin vaikka kuvittelin telttapaikan olleen tasainen. Nukuin puolen tunnin jaksoissa koska käteni alkoivat turtua. Hyvä puoli oli se, että koirat eivät reagoinneet leirin ääniin: ihmisten puheisiin tai teltan ohitse tömiseviin lasten askeliin. Olin jättänyt teltan oviaukkojen (kyllä niitä on kaksi!) läpät auki ja pelkän hyttysverkon läpi ilma vaihtui hyvin. Olin todella tyytyväinen telttaan! Aamuyöstä minun tuli kuitenkin kylmä ja myös koirat tuntuivat palelevan. Teltan pohjalla minulla oli ns. Superpeite eli pressunkaltainen ohut vain 300g painava peite, joka sitoo lämpöä ja suojaa telttakangasta koirien kynsiltä. Se ei kuitenkaan sellaisenaan näköjään riitä koirien alustaksi. Ronja värisi vieressäni ja käärin sen pyyhkeeseen.

Pikku-Parikka klo 5.45

Puoli kuudelta hätkähdin hereille. Pohdin, että auto oli vain 4 kilometrin päässä. Oloni oli niin ryytynyt, että kaikessa hiljaisuudessa purkasin leirin ja puoli seitsemältä lähdin kävelemään viimeisiä neljää kilometriä. Rinkka tuntui taas hyvältä selässä ja koirat olivat tyytyväisiä päästessään  eteenpäin. Hiljalleen heräävää metsää oli ihana seurata ja kun tulin Nuuksion risteykseen pohdin hetken vakavissani retkeni jatkamista Kattilan puolelle. Lieneekö intuitiota vai vaistoa, mutta päätin kuitenkin jatkaa autolle. Mäkinen maasto alkoi tunnin päästä taas rasittaa, mutta puskin ilman taukoja autolle saakka. Kun käynnistin auton, ja lämmityspuhaltimen, alkoi radiosta soida Lady Gaga. Ei ole tainnut koskaan kuulostaa mokoma niin hyvälle! Tunnin ajomatka kotiin ja pääsin kuumaan suihkuun.

Aamuista metsää Nuuksion puolella.

Yhdeksältä olin jo omassa sängyssä ja jatkoin tyytyväisenä aamu-uniani. Herättyäni lonkat, alaselkä ja etureidet olivat aivan tulessa. Kävelin kuin tinaukko. Jyystävä päänsärky ei parantunut särkylääkkeillä, joten diagnosoin itselläni nestehukan. Join päivän aikana varmasti 5-6 litraa. Illalla minulle nousi pientä lämpöä ja oksensin jopa ruuan, jonka valmistin. Lienee kertomattakin selvää, että kroppani ei tainnut suhtautua kovin hyvin pieneen telttailuretkeemme. Minun on hyväksyttävä, että useamman päivän retkiä en noilla kantamuksilla pysty tekemään, sillä tavaraa on vain ihan liikaa vaikka minulla on mielestäni todella hyvä peruskunto ja kestävyys. Lisäksi on hankittava uudet makuualustat sekä minulle, että koirille. Myös vauhti oli liian hurja, kävelin kuin huomaamatta liian lujaa. Taakan kantamiseen kotona eteisessä odottavat bläkkärin kävelysauvat olisivat olleet myös oiva apu 😉 En siis vallan aio heittää haavettani retkeilystä menemään, vaan elokuussa olisi tarkoitus käydä ainakin Kolilla ja tehdä vaikkapa erilaisia päiväretkiä kansallispuiston alueella. Jos teltan saa mahdollisimman lähelle autoa, pitäisi tämän olla ihan mahdollista. Koirat käyttäytyivät hienosti ja yö teltassa sujui muilta osin ongelmitta, joten toivoa vielä on! 😉

Kuvia retkestä

Published by

Hanna

Elämästä unelman reunalla kirjoittelee vihreällä ja positiivisella mielellä käyvä eukko. Valokuvauksen ja lemmikkien lisäksi harrastan pitkänmatkan kävelyä, kiipeilyä, melontaa, sukellusta, maastoratsastusta ja retkeilyä. Tavoitteena mm. Mont Blanc (4810m) 2019. Arjen seikkailuja, maailman ihmeitä ja luonnossa samoamista. Niistä on pienen tytön unelmat tehty!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s