Sileäkarvainen collie on Suomessa ja maailmalla suhteellisen pieni rotu. Pentuja rekisteröidään Suomessa vuosittain noin 200 kpl ja tällä tasolla se on pysynyt jo kauan. Siinä missä pitkäkarvaisen rekisteröinnit ovat pysyneet melko tasaisesti 500-700 pennun tietämillä viimeiset kymmenen vuotta, sileäkarvainen collie ei jostakin syystä ole noussut koskaan suuren yleisön valinnaksi. 12 vuotta sitten suunnittelin roturisteytystä bordercollien kanssa, sillä olin huolissani rotuni tulevaisuudesta. Pieni geenipooli ja sen tuomat valinnan vaikeudet ahdistivat jo tuolloin niin paljon, että lopetin kasvattamisen lähes kymmeneksi vuodeksi. Olen nykyään ihan tyytyväinen, että jätin tuon risteytyksen tekemättä. Toisaalta, ihmisenä, joka aiemmin oli sitä mieltä, että ”pehkoilla ei ole mitään annettavaa”, voin ylpeänä nyt todeta, että olinpas taas kerran väärässä.
Rodun populaatio, eli sen yksilöt, on hyvin sisäsiittoinen. Samoja koiria ja niiden jälkeläisiä käytetään paljon. Tämä tarkoittaa sitä, että koirat ovat vahvasti sukua keskenään. Tällaisessa kannassa pienetkin virheet voivat kostautua suuresti. Virheillä tarkoitan nyt koirien luonne- ja terveysongelmia, joista yleensä kasvattajat eivät ole tietoisia ennen kuin on liian myöhäistä. Pienessä populaatiossa jalostus tulisi olla harkittua ja varovaista. Tällaisessa tilanteessa yhdistelmien ei tulisi vahvistaa niinkään jalostusta, vaan populaation yleistä kehittämistä: tehdään monipuolisia jalostusvalintoja, eikä lainkaan esimerkkisi uusintayhdistelmiä.
Maailmanlaajuisesti suomalaiset sileäkarvaisen collien edustajat ovat olleet huippuluokkaa ja niitä on viety ulkomaille jalostuskäyttöön runsaasti. Emme voi ratkaista siis ongelmia täysin tuomalla ulkomailta uutta verta, eikä sellaisia ole olemassakaan muualla kuin Yhdysvalloissa ja Canadassa. Kuten monessa rodussa, myös meidän rodussamme kaikki koirat pohjautuvat muutamiin yksilöihin Englannista. Onneksemme Yhdysvalloista ja Canadasta on tuotu runsaasti koiria jalostuskäyttöön Suomeen, Saksaan ja Alankomaihin ja näiden koirien jälkeläiset vaikuttavat myös meillä. Jenkkitausta näkyy koirissa lähinnä koossa: koiramme ovat lähes poikkeuksetta isoja ja urosten säkäkorkeudet ovat usein lähellä tai yli sallitun koon. Täytyy tässä kohtaa mainita, että itse rakastan jenkkitaustaisia koiria: ne ovat yleensä luonteeltaan lauhkean lempeitä ja niiltä puuttuu joillekin suomalaisille koirille tyypillinen reaktiivisuus. Toisaalta ne voivat olla harrastuksissa hitaita ja kömpelöitä.
Olemme saaneet rodun elvyttämiseksi myös uusia työkaluja: pitkäkarvaiset pennut rekisteröidään nykyään karvan mukaan pitkäkarvaisiksi, voimme yhdistää soopelin ja meren ja jopa merle-merlen (toki geenitestien jälkeen) tai käyttää jalostukseen pitkäkarvaista collieta. Tämä mahdollisuus oli ensin poikkeuslupana, jota anottiin rotyhdistykseltä ja kennelliitolta. Tällainen luvalla haettu poikkeuslupa on saatu esimerkiksi pentueelle, josta kotona asuva Piiku on. Tällä hetkellä meillä on menossa viiden vuoden poikkeusaika, jonka aikana kasvattajat saavat käyttää pitkäkarvaisia vapaasti, kunhan ne täyttävät sileäkarvaisen pevisa-vaatimukset. Tuo poikkeuslupa päättyy vuoden lopussa 2025. Tällaisesta yhdistelmästä on kotona asuva Lotta. Juttelin tässä taannoin ystäväni kanssa ja hän mainitsi, ettei halua pentua risteytyspentueesta. Hänen mielestään niistä syntyvillä koirilla on liian pitkä, avonainen turkki ja epätyypillinen ilme. Ymmärrän hänen mielipiteensä ja uskon, ettei hän ole yksin sen kanssa. Olemme tottuneet sileäkarvaiseen collieen näyttävänä, niukkaturkkisena rotuna, jolla on – collielle tyypilliseen tapaan – hyvin tunnusomainen ilme. Jäin kuitenkin miettimään tätä lausahdusta ja tämä teksti heräsi näiden ajatusten pohjalta.
Vaikka näitä risteytyspentueita on tehty maltillisesti jo useita, koen kuitenkin, etteivät ne tule pelastamaan rotua seuraavien vuosikymmenien aikana. Olen aidosti huolissani, että sileäkarvaisen collien terveys on laskusuunnassa ja tästä merkkinä ovat mm. lisääntyneet immunologiset sairaudet. Ei ole perusteltua käyttää tällaista sairautta periyttävää koiraa jalostukseen populaation monipuolisuuden nimissä. Jotta populaatio pääsisi oikeasti elpymään, tarvitsemme koiria, joiden suvussa olisi vähintään viisi sukupolvea eri koiria. Täytyy muistaa myös, että vaikka yksilöt keskenään eivät olisi sukua, mutta niiden oma sukutaulu on nivottu yhteen samoja koiria, on SUKUKATO silti hälyttävä. On vaikeaa löytää yhdistelmiä ja koiria, joissa tämä ei toteutuisi. Olen huolissani, että risteytyspentueiden yksilöt yhdistetään heti takaisin valtavirtaan, jolloin todellinen hyöty jää vähäiseksi.
Meillä kasvattajilla on käsissämme rodun tulevaisuus. Usein rodun suuntaa määrittelevät täysin ulkomuototuomarit ja olemme nähneet kuinka tietyn tyyppiset koirat menestyvät aika ajoin rodussa. Tuomarit eivät kuitenkaan näe koirien sukutauluja kehissä, he eivät arvioi sitä miten geneettisesti laajat niiden taustat ovat, päin vastoin: he arvioivat sitä, miten samantyyppisiä koirat ovat keskenään ja kuinka ne vastaavat rotuihannetta. Tyyppijalostuksessa halutaankin samanlaisia koiria, jolloin yksilöiden variaatio laskee. Tällöin ei voida enää vastata negatiivisiin muutoksiin, joita rodussa syntyy. Ulkoisesti nämä koirat muistuttavat toisiaan, mutta myös geneettisesti niiden ominaisuudet ovat yhtä ja samaa. Tämä on loistava alusta kaikenlaisille immunologisille ongelmille, joista ensimmäisenä merkkinä nähdään allergioiden ja epämääräisten oireiden kasvu. Toivon, että kasvattajat tiedostaisivat tämän, jos tuomarit tai kennelliitto eivät kykene asioihin puuttumaan. Rotumääritelmän sisällä meidän on mahdollista kasvattaa erilaisia tyyppejä ja tämä olisi rodun diversiteetille eli monimuotoisuudelle hyväksi.
Istuskelin sunnuntaina konsertissa, jossa isäni lauloi kuorossa. Kuorolaulu on isäni rakas harrastus ja olen kuunnellut upeita konsertteja jo vaippaiästä. Kenties tästä syystä minulla on aina ollut vahva ajatus siitä, miten monella elämänalueella pienistä yksittäisistä äänistä yhdistyy lopulta kuorossa upea pauhu. Meidän äänillämme on merkitystä. Orkesterissa jokaisella soittajalla on oma paikkansa ja tarkoituksensa. Jokainen huilu, viulu, trumpetti ja rumpu vastaavat omasta osuudestaan kokonaisuudessa. Jos menetämme orkesterista soittimia, musiikin laatu kärsii. Sukusiitosta voidaan karkeasti arvioida kahdella eri tavalla: pitkällä ja lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se kattaa ne koirat, jotka kertyvät koirien sukutauluun kaukana menneisyydessä. Emme voi juuri vaikuttaa tähän muilla kuin nykyisillä valinnoillamme. Lyhyen aikavälin sukusiitos syntyykin niistä yhdistelmistä, joissa koiran suvussa samat yksilöt tuplautuvat lähisuvussa. Näillä valinnoilla menetämme nopeasti geneettistä vaihtelua ja kasvattajat voisivat vaikuttaa jalostuspäätöksillään oleellisesti juuri tähän seikkaan. Yhdistelmissä vähintään viisi sukupolvea tulisi olla eri koiria. Tähän on kiinnitetty mielestäni liian vähän huomiota ja valitettavasti aina se ei enää ole mahdollistakaan.
Palatakseni lopulta alkuperäiseen aiheeseen eli pitkä- ja sileäkarvaisen collien risteytyksiin. Heräsin pohtimaan, että roduilla on sama esi-isä: Trefoil niminen koira, joka eli Englannissa 1870- luvulla. Vielä 1980- luvulla rodun alkuperämaassa tehtiin useita risteytyksiä ja naapurimaassa Ruotsissa se on edelleen mahdollista ilman poikkeuslupaa. Risteytyksistä ollaan montaa mieltä, mutta kukaan ei voi kiistää sitä, etteikö niistä olisi apua geneettisen monipuolisuuden takaamiseksi. Koska roduilla on yhteinen kaukainen historia, koen, että juuri siksi ristiin käyttö on hyvä asia. Rodut eivät ole kovin kaukana toisistaan ulkonäkö- tai luonneominaisuuksissa. Niiden käyttötarkoitus on alkujaan ollut sama. Varsinkin sileäkarvaiselle collielle tämä on pelastusrengas. Koirien tyyppi ehkä muuttuu nykyisestä, mutta mielestäni molemmissa roduissa alkuperäisempään suuntaan. Alkujaanhan rotuja on risteytetty työskentelyominaisuuksien mukaan, ei karvapeitteen niukkuuden tai suuruuden tai edes näyttelyissä tapahtuvan maatavoittavan liikkeen vuoksi. Oma kokemukseni risteytyksistä on niin hyvä, että olen vaihtanut mielipiteeni pitkäkarvaisesta colliesta melko radikaalisti. Olen erittäin kiitollinen Piikun ja Lotan kasvattajille heidän tekemästään työstä ja visiosta. Molempien koirien vanhemmat ovat myös eri kasvattajilta. Tiedän, että tytöissä näkyy myös heidän työnsä. Makuasioista en lähde kiistelemään, mutta omasta mielestäni työskentelyyn kaikin puolin kykenevä koira tulisi olla jalostuksen lähtökohta. Tämä tarkoittaa luonne- ja ulkonäköominaisuuksien lisäksi geneettistä laajuutta ja terveyttä. Toivonkin, että poikkeusaikaa jatketaan ja harkittuja risteytyksiä saisi edelleen tehdä melko matalalla kynnyksellä.
Ilman monipuolisia, useamman sukupolven yli vieviä harkittuja jalostusvalintoja rotumme ei tule selviytymään. Yhdessä sukupolvessa ongelmat eivät korjaudu eikä se, tai mikään muukaan, takaa automaattisesti pennun ostajille tervettä pentua. Nämä yhdistelmät kuitenkin pitkällä tähtäimellä parantavat rotua ja vievät sitä eteenpäin. Haluan luoda rohkeutta rodun uusille ja miksei vanhoillekin kasvattajille: uskaltakaa tehdä erilaisia ja uniikkeja yhdistelmiä, luottakaa näkemykseenne. Aina voi tulla myös yllätyksiä, sille meistä kukaan ei ole valitettavasti immuuni. Kuten tiedämme, jalostus ei ole koskaan ollut – eikä tule olemaan – mustavalkoista. Jos haluamme nauttia tästä rodusta vielä vuosikymmenien päästä, on meidän oltava tarpeeksi rohkeita ottaaksemme laskelmoituja riskejä.
Jos me kasvattajat emme ota vastuuta rodustamme, kuka sen ottaa?
Lifedream Colliet 