Eläintiede – Lifedream Colliet

Koira, ihmisen kumppanieläin

Koira on ihmisen vanhin kumppanieläin. Ajatella, että se on ollut seuranamme kauemmin kuin kirjoitustaito tai kristinusko! Ei ole ihme, että juuri koira on löytänyt paikkansa viereltämme. Suden ja ihmisen tavoissa on paljon samaa: olemme vahvasti perhesidonnaisia, teemme yhteistyötä ravinnon hankinnassa ja jälkeläisten hoidossa, metsästämme päivisin ja ryhmässä, liikumme energiatehokkaasti ympäriinsä ravaten (pitkänmatkanjuoksija) ja olemme lihansyöjiä. Jääkauden lopulla ihminen ja susi törmäsivät kaiken aikaa haaskoilla ja metsästysretkillä.

Ihmisen ja koiran yhteinen historia on jättänyt jälkensä molempiin lajeihin. Evoluution myötä meissä on hyvin samankaltaisia piirteitä ja evoluutiobiologit työstävät uudenlaisia löytöjä yhä. Hiukan yllättäen koira on suhteellisen vähän arkeologisessa, biologisessa ja kultturaalisessakin tutkimuksessa merkille pantava eläin, vaikka yhteinen historiamme kantaa kymmeniä vuosituhansia. Arkeologisesti pitkään vanhimmat löydetyt todisteet koirasta olivat leukaluun jäännökset Saksasta, joiden iäksi on määritelty 12 000 – 14 000 vuotta. Tämän vuoksi koiran alkuperän on kuviteltu ajoittuvan noin 14 000 vuoden päähän, mutta uusia löytöjä tehdään jatkuvasti. Näiden joukossa on mm. vuonna 2008 julkaistu tieto Belgiasta löydetystä koiran pääkallosta, jonka iäksi on määritelty jopa 32 000 vuotta!

Koira on sopeutunut elämään kanssamme jopa siinä määrin, että se on nykyisellään hyvin erilainen eläin kuin esi-isänsä harmaa susi. Koiran evoluutiota onkin pitkälti ohjannut sen tarve miellyttää ihmistä. Koiran fysiologiaa on tutkittu paljon viimeisen 15 vuoden aikana ja tiedetään, että esimerkiksi sen ruuansulatus pilkkoo hiilihydraattia paljon paremmin kuin suden, sen hampaat ja aivotkin ovat pienemmän ja rakentuneet eri tavalla. Uusissa tutkimuksissa keskitytään kuitenkin yhä enemmän koiran kognitiivisiin kykyihin ja mahdollisuuksiin. Koiran kasvot ovat hyvin ilmeikkäät, sillä on liikkuvaiset kulmakarvat ja jopa pieni lihas silmäluomessa, joka mahdollistaa sen kaikkien tunteman ”surullisen koiran” katseen. Uusissa japanilaisissa tutkimuksissa on myös todettu, että koira jopa ”kyynelehtii” ollessaan erityisen iloinen. Kuin pieni lapsi ikään, näyttämällä tunteitaan se saa vastakaikua ihmiseltä.

Suomessa on meneillään uraauurtava tutkimus siitä, miten ihmisen ja koiran vuorovaikutus vaikuttaa meihin molempiin. Aihe on minulle erittäin rakas, sillä yhteytemme koiraan ja muihinkin eläimiin on minulle taianomainen juttu. Mutta mikä tekee juuri koirasta ihmisen parhaan ystävän? Koira eroaa monesta muusta lemmikistä paitsi yhteisen erityisen pitkän historiamme, myös sen käyttötarkoituksen tähden. Koira monista muista eläimistä poiketen ei alkujaan ollut pelkästään ravinnonlähde, vaan ihmisen ja koiran liitto hyödytti molempia. Olen kirjoittanut blogissani paljon koiran matkasta ihmisen parhaaksi ystäväksi: koiran alkuperästä, muutoksesta sudesta koiraksi, koiran tietoisuudesta ja tunteista sekä eläinyhteydestä, joka on kenties nykyihmisen tärkein menestystekijä. Saamme myös jatkuvasti uutta tietoa siitä, miten ihmisen kanssa eläminen on muuttanut koiraa.

Koira tunnistaa ihmisen ilmeitä. Tutkimusten mukaan koirien aivot reagoivat ihmisen kasvojen ilmeisiin ja ne mm. erottavat negatiiviset ja positiiviset tunnetilat. Tämä on erityisen tärkeää kun pohdimme omaa tunnetilaamme koiran seurassa, varsinkin koulutuksen aikana. Koira erottelee myös tutut ja vieraat kasvot jopa sille näytetyistä kuvista. Edelleen tutkitaan niitä tarkkoja mekanismeja, joilla koira kykenee erottelemaan kasvoja. Tutkimuksia on käynnissä myös koiran kyvystä kokea sosiaalisia tunnetiloja kuten empatiaa, kateutta, sääliä ja vahingoniloa. Ihmisellä näitä tunteita käsittelevien aivojen alueet, ns. assosiaatio-aivoalueiden, koko on noin 86% aivoista kun taas koirilla se on vain 20%. Ihmisellä on siis voimakkaampi taipumus ”tunteiden vatvomiseen” kuin koiralla. Koiralla on eniten tutkittu empatiaa ja totta onkin, että tunnetilat tarttuvat helposti koirasta koiraan ja jopa ihmisestä koiraan ja koirasta ihmiseen. Sen sijaan syyllisyydestä tai mustasukkaisuudesta ei ole vielä selkeää näyttöä, sillä usein kyseessä on resurssikilpailu. Mielenkiintoista on, että tutkimuksissa koirat reagoivat epäreiluun kohteluun toverien kesken, mikä on mielenkiintoinen piirre varsinkin useamman koiran omistajana.

Stressi tai ahdistus tarttuu herkästi koiraan. Vauvan itku nostaa stressihormonia sekä ihmisessä, että koirassa. Myös toisen koiran vinkuminen nostaa stressihormonia koirassa. Koiran ja ihmisen tunnetilat ovatkin jatkuvassa vuorovaikutustilassa keskenään ja koira vastaa niihin aivan kuin toinen ihminen. Katsekontakti tai silitys lisäävät oksitosiinin eritystä meissä molemmissa. Stressihormonit ja kortisolitasot synkronoituvat koiran ja sen omistajan välillä vuosien mittaan. Näin ollen myös omistajan persoonallisuuspiirteet vaikuttavat enemmän tai vähemmän koiraan. Tarvitaan kuitenkin lisää tutkimuksia muun muassa sen suhteen miten erilaiset rodut tässä kohtaa eroavat, sillä tutkimuksissa herkimmin omistajan tunnetilaa lukevat paimenkoirat ja vähiten hirvikoirat ja muut metsästyskoirat. Koiran rodulla ja käyttötarkoituksella on siis merkitystä.

Ihmiselle on luonnollista lukea kasvoja ja ne ovatkin meille tärkeä tiedon lähde. Koiran kasvot ja niillä näkyvät emootiot aktivoivat ihmisten niitä aivojen alueita, jotka ovat erikoistuneet kasvojen havainnointiin. Jopa kokemattomatkin ihmiset tunnistavat sekä koiran, että lapsen kasvojen tunnetilat. Ihmisen oma persoonallisuus vaikuttaa kuitenkin koiran tulkintaan ja empaattiset ihmiset ovat nopeampia tulkitsemaan niin koiria kuin toisia ihmisiäkin. Toisaalta varsinkin kokematon koiran omistaja voi aliarvioida koiransa pelkoa tai aggressiota. Tutkimusten mukaan kokeneiden koiran omistajien kyky arvioida koiriensa viretilaa oli parempi kuin kokemattomien ja heidän aivonsa käsittelivät koirien vuorovaikutusta samaan tapaan kuin ihmistenkin kanssa. Niinpä se, miten paljon olemme tekemisissä koirien kanssa, vaikuttaa ajan myötä omaan aivotoimintaamme!

Koirasta saatu hyöty ihmiselle on kiistaton. Kautta historian koira on toiminut apuna metsästyksessä, asutusten ja karjan vartioinnissa ja seuralaisena. Lämmittänyt sänkyä kylminä öinä. Paitsi hyötykoirien käyttö viranomaisen palveluksessa, myös meille yksittäisille nykyihmisille koiran omistamisesta on valtavasti hyötyä. Tiedämme, että koiran kanssa oleilu laskee verenpainetta, stressiä ja ehkäisee masennusta. Lenkkeily ja arjen pyöritys luo koiranomistajille rakenteen elämään. Koiran myötä saamme usein uusia ystäviä ja tuttavia elämäämme eikä tällainen vuorovaikutus ole suinkaan vähäinen hyöty. Saamme myös paljon vastakaikua koiralta itseltään: ne rakastavat meitä kiistatta ja ovat uskollisia. Kyselin someseuraajiltani pariinkin otteeseen heidän kokemuksiaan siitä, miten koiran omistaminen on muuttanut heitä ihmisinä. Vastaukset eivät yllättäneet minua. Suurin osa koki muuttuneensa kärsivällisemmäksi ja armollisemmaksi ihmiseksi koiran kanssa. Varsinkin koiran kouluttamisen myötä on moni kokenut oppineensa sietämään keskeneräisyyttä ja olemaan pitkäjänteinen. Oli ihana lukea, miten ihmisistä on muuttunut empaattisempia, heidän halunsa ymmärtää koiraa oli tehnyt heistä maltillisempia ja tarkkaavaisempia. Tunnistan itsessäni myös näitä piirteitä. Koiran myötä laitamme usein sen oman hyvinvointimme edelle.

Koirat ovat parhaimmillaan elämänkumppaneita, jotka ovat täysin toisen ihmisen veroisia. Kun ihminen löysi kumppanikseen koiran, oli kyseessä molempien lajien kannalta ainutlaatuinen tapahtuma. Koskaan aiemmin ei ihminen ollut ottanut kumppanikseen toista eläintä. Edes lähin sukulaisemme simpanssi ei lue eleitämme yhtä hyvin kuin koira. Koira seuraa vierellämme siitäkin huolimatta, ettei suurin osa koirista ole hyötytehtävissä, niihin kuluu paljon rahaa ja aikaa ja biologisesti koirasta ei tunnu olevan mitään hyötyä ihmiselle, enemmänkin haittaa. Tilastollisesti koirien lukumäärä varsinkin kehittyneissä maissa on korkea ja koiran pentujen syntyvyys ylittää joinakin vuonna lasten syntyvyyden, myös Suomessa. Koirien kanssa puhumiselle on jopa eriytynyt oma kielensä, joka muistuttaa ”vauvapuhetta”.

Onkin erittäin mielenkiintoista pohtia, miksi näin on? Toivon, että tulevaisuudessa saamme yhä uusia oivalluksia siitä, miten samankaltaisia ja erilaisia me olemme. Kenties emme koskaan saa tietää miten ja miksi koira on jakamassa elämäämme. Kun seuraavan kerran katsot koiraasi silmiin, ajattelehan samalla kuinka pitkän matkan olette tehneet yhdessä luoksenne.

Lähteinä olen käyttänyt mm.

Tiina Raevaara: Koiraksi Ihmiselle
Tiina Raevaara: Minä, koira ja yhteiskunta (lajien välisen yhteiselon historia)
Lorna & Raymond Coppinger: Koira? Ihmisen paras ystävä biologin näkökulmasta
katso muut lähteet

Lue myös Eläinyhteys, nykyihmisen menestystekijä

Muutamia vastauksia kyselyyn ”Miten koiran ottaminen on muuttanut sinua ihmisenä?

Kärsivällisyys, armollisuus ja ongelmanratkasu taito😂 ei ehkä ollu ennnen mitään vahvuuksia mutta.. Kaikki ei oo automaattisesti paskaa vaan ekana mietitään miksi ei toimi tai miksi käyttäytyy juuri niinku käyttäytyy ennenku manataan. Ja kokeillaan erilaisia lähestymis tapoja. Koska kaikelle on aina syy. Ja jos esim liike ei onnistu nyt, niin jätetään hautomaan ja kokeillaan joskus uusiks, ei oo maailmanloppu😂 Ennen koiria oli semmonen ”kaikki heti nyt- asenne”
Mulle tulee ekana mieleen se, että on oppinut laittamaan jonkun toisen itsensä edelle. Lapsettomana ja aiemmin lemmikittömänä oli niin tottunut, että voi tehdä mitä itse haluaa, milloin haluaa. Nyt kaiken ajattelee koiran hyvinvointi edellä. Esimerkiksi muutettiin kaupungista maalle, ihan vaan että koira saa ison oman pihan 😀 ja taloa valitessa ulko-ovi kylppärin läheisyydessä oli must. Toisena sitten tuo kärsivällisyys. Keskeneräisyyttä ja haasteita on pitänyt oppia sietämään. Kaikesta ei tulekaan valmista, vaikka itse tekisi mitä. Viimeisenä ja vähän ”negatiivisena” pettymysten sieto. Koiralla on haasteita, joita en todella olisi toivonut. Mutta näiden kanssa on opittava elämään.
En kykene tiivistämään joten laitan näin 😄 ehdottomasti vaikuttanut monella tavalla positiivisesti. Tuonut arkeen rakennetta ja sitä kautta tukenut vaikeiden aikojen jaksamista. Ylipäätään koirat on tuoneet positiivisuutta ja iloa elämään. Harrastusten kautta on tullut uusia kavereita, ja vieraiden ihmisten kanssa jutustelu ja tutustuminen on helpottunut. Koiran kouluttaminen on tuonut onnistumisen iloa ja luottoa itseen. Jopa jollain tavalla pitkäjänteisyyttäkin ehkä vähän lisää. Koirien kanssa on lisääntynyt myös tietynlainen sietäminen siitä, ettei kaikkea pysty kontrolloimaan. Ja ihan ehdottomasti häpeäminen on vähentynyt ja rohkeus lisääntynyt, koirien kanssa on helpompi heittäytyä ja olla aidosti hetkessä!
Kärsivällisyyttä
Ulos on mentävä joka päivä
Lisännyt aktivisuutta
Kärsivällisyyttä, päiväkerrallaan elämistä ja asioiden priorisoimista
Kärsivällisyys ja omien tunteiden hallinta
Pitää luopua omista menoista
Opetti ottamaan jo vastuuta nuorena kun kotona odotti karvakuonot lenkille ❤️

Pienen rodun toivo

Sileäkarvainen collie on Suomessa ja maailmalla suhteellisen pieni rotu. Pentuja rekisteröidään Suomessa vuosittain noin 200 kpl ja tällä tasolla se on pysynyt jo kauan. Siinä missä pitkäkarvaisen rekisteröinnit ovat pysyneet melko tasaisesti 500-700 pennun tietämillä viimeiset kymmenen vuotta, sileäkarvainen collie ei jostakin syystä ole noussut koskaan suuren yleisön valinnaksi. 12 vuotta sitten suunnittelin roturisteytystä bordercollien kanssa, sillä olin huolissani rotuni tulevaisuudesta. Pieni geenipooli ja sen tuomat valinnan vaikeudet ahdistivat jo tuolloin niin paljon, että lopetin kasvattamisen lähes kymmeneksi vuodeksi. Olen nykyään ihan tyytyväinen, että jätin tuon risteytyksen tekemättä. Toisaalta, ihmisenä, joka aiemmin oli sitä mieltä, että ”pehkoilla ei ole mitään annettavaa”, voin ylpeänä nyt todeta, että olinpas taas kerran väärässä.

Rodun populaatio, eli sen yksilöt, on hyvin sisäsiittoinen. Samoja koiria ja niiden jälkeläisiä käytetään paljon. Tämä tarkoittaa sitä, että koirat ovat vahvasti sukua keskenään. Tällaisessa kannassa pienetkin virheet voivat kostautua suuresti. Virheillä tarkoitan nyt koirien luonne- ja terveysongelmia, joista yleensä kasvattajat eivät ole tietoisia ennen kuin on liian myöhäistä. Pienessä populaatiossa jalostus tulisi olla harkittua ja varovaista. Tällaisessa tilanteessa yhdistelmien ei tulisi vahvistaa niinkään jalostusta, vaan populaation yleistä kehittämistä: tehdään monipuolisia jalostusvalintoja, eikä lainkaan esimerkkisi uusintayhdistelmiä.

Maailmanlaajuisesti suomalaiset sileäkarvaisen collien edustajat ovat olleet huippuluokkaa ja niitä on viety ulkomaille jalostuskäyttöön runsaasti. Emme voi ratkaista siis ongelmia täysin tuomalla ulkomailta uutta verta, eikä sellaisia ole olemassakaan muualla kuin Yhdysvalloissa ja Canadassa. Kuten monessa rodussa, myös meidän rodussamme kaikki koirat pohjautuvat muutamiin yksilöihin Englannista. Onneksemme Yhdysvalloista ja Canadasta on tuotu runsaasti koiria jalostuskäyttöön Suomeen, Saksaan ja Alankomaihin ja näiden koirien jälkeläiset vaikuttavat myös meillä. Jenkkitausta näkyy koirissa lähinnä koossa: koiramme ovat lähes poikkeuksetta isoja ja urosten säkäkorkeudet ovat usein lähellä tai yli sallitun koon. Täytyy tässä kohtaa mainita, että itse rakastan jenkkitaustaisia koiria: ne ovat yleensä luonteeltaan lauhkean lempeitä ja niiltä puuttuu joillekin suomalaisille koirille tyypillinen reaktiivisuus. Toisaalta ne voivat olla harrastuksissa hitaita ja kömpelöitä.

Olemme saaneet rodun elvyttämiseksi myös uusia työkaluja: pitkäkarvaiset pennut rekisteröidään nykyään karvan mukaan pitkäkarvaisiksi, voimme yhdistää soopelin ja meren ja jopa merle-merlen (toki geenitestien jälkeen) tai käyttää jalostukseen pitkäkarvaista collieta. Tämä mahdollisuus oli ensin poikkeuslupana, jota anottiin rotyhdistykseltä ja kennelliitolta. Tällainen luvalla haettu poikkeuslupa on saatu esimerkiksi pentueelle, josta kotona asuva Piiku on. Tällä hetkellä meillä on menossa viiden vuoden poikkeusaika, jonka aikana kasvattajat saavat käyttää pitkäkarvaisia vapaasti, kunhan ne täyttävät sileäkarvaisen pevisa-vaatimukset. Tuo poikkeuslupa päättyy vuoden lopussa 2025. Tällaisesta yhdistelmästä on kotona asuva Lotta. Juttelin tässä taannoin ystäväni kanssa ja hän mainitsi, ettei halua pentua risteytyspentueesta. Hänen mielestään niistä syntyvillä koirilla on liian pitkä, avonainen turkki ja epätyypillinen ilme. Ymmärrän hänen mielipiteensä ja uskon, ettei hän ole yksin sen kanssa. Olemme tottuneet sileäkarvaiseen collieen näyttävänä, niukkaturkkisena rotuna, jolla on – collielle tyypilliseen tapaan – hyvin tunnusomainen ilme. Jäin kuitenkin miettimään tätä lausahdusta ja tämä teksti heräsi näiden ajatusten pohjalta.

Vaikka näitä risteytyspentueita on tehty maltillisesti jo useita, koen kuitenkin, etteivät ne tule pelastamaan rotua seuraavien vuosikymmenien aikana. Olen aidosti huolissani, että sileäkarvaisen collien terveys on laskusuunnassa ja tästä merkkinä ovat mm. lisääntyneet immunologiset sairaudet. Ei ole perusteltua käyttää tällaista sairautta periyttävää koiraa jalostukseen populaation monipuolisuuden nimissä. Jotta populaatio pääsisi oikeasti elpymään, tarvitsemme koiria, joiden suvussa olisi vähintään viisi sukupolvea eri koiria. Täytyy muistaa myös, että vaikka yksilöt keskenään eivät olisi sukua, mutta niiden oma sukutaulu on nivottu yhteen samoja koiria, on SUKUKATO silti hälyttävä. On vaikeaa löytää yhdistelmiä ja koiria, joissa tämä ei toteutuisi. Olen huolissani, että risteytyspentueiden yksilöt yhdistetään heti takaisin valtavirtaan, jolloin todellinen hyöty jää vähäiseksi.

Meillä kasvattajilla on käsissämme rodun tulevaisuus. Usein rodun suuntaa määrittelevät täysin ulkomuototuomarit ja olemme nähneet kuinka tietyn tyyppiset koirat menestyvät aika ajoin rodussa. Tuomarit eivät kuitenkaan näe koirien sukutauluja kehissä, he eivät arvioi sitä miten geneettisesti laajat niiden taustat ovat, päin vastoin: he arvioivat sitä, miten samantyyppisiä koirat ovat keskenään ja kuinka ne vastaavat rotuihannetta. Tyyppijalostuksessa halutaankin samanlaisia koiria, jolloin yksilöiden variaatio laskee. Tällöin ei voida enää vastata negatiivisiin muutoksiin, joita rodussa syntyy. Ulkoisesti nämä koirat muistuttavat toisiaan, mutta myös geneettisesti niiden ominaisuudet ovat yhtä ja samaa. Tämä on loistava alusta kaikenlaisille immunologisille ongelmille, joista ensimmäisenä merkkinä nähdään allergioiden ja epämääräisten oireiden kasvu. Toivon, että kasvattajat tiedostaisivat tämän, jos tuomarit tai kennelliitto eivät kykene asioihin puuttumaan. Rotumääritelmän sisällä meidän on mahdollista kasvattaa erilaisia tyyppejä ja tämä olisi rodun diversiteetille eli monimuotoisuudelle hyväksi.

Istuskelin sunnuntaina konsertissa, jossa isäni lauloi kuorossa. Kuorolaulu on isäni rakas harrastus ja olen kuunnellut upeita konsertteja jo vaippaiästä. Kenties tästä syystä minulla on aina ollut vahva ajatus siitä, miten monella elämänalueella pienistä yksittäisistä äänistä yhdistyy lopulta kuorossa upea pauhu. Meidän äänillämme on merkitystä. Orkesterissa jokaisella soittajalla on oma paikkansa ja tarkoituksensa. Jokainen huilu, viulu, trumpetti ja rumpu vastaavat omasta osuudestaan kokonaisuudessa. Jos menetämme orkesterista soittimia, musiikin laatu kärsii. Sukusiitosta voidaan karkeasti arvioida kahdella eri tavalla: pitkällä ja lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se kattaa ne koirat, jotka kertyvät koirien sukutauluun kaukana menneisyydessä. Emme voi juuri vaikuttaa tähän muilla kuin nykyisillä valinnoillamme. Lyhyen aikavälin sukusiitos syntyykin niistä yhdistelmistä, joissa koiran suvussa samat yksilöt tuplautuvat lähisuvussa. Näillä valinnoilla menetämme nopeasti geneettistä vaihtelua ja kasvattajat voisivat vaikuttaa jalostuspäätöksillään oleellisesti juuri tähän seikkaan. Yhdistelmissä vähintään viisi sukupolvea tulisi olla eri koiria. Tähän on kiinnitetty mielestäni liian vähän huomiota ja valitettavasti aina se ei enää ole mahdollistakaan.

Palatakseni lopulta alkuperäiseen aiheeseen eli pitkä- ja sileäkarvaisen collien risteytyksiin. Heräsin pohtimaan, että roduilla on sama esi-isä: Trefoil niminen koira, joka eli Englannissa 1870- luvulla. Vielä 1980- luvulla rodun alkuperämaassa tehtiin useita risteytyksiä ja naapurimaassa Ruotsissa se on edelleen mahdollista ilman poikkeuslupaa. Risteytyksistä ollaan montaa mieltä, mutta kukaan ei voi kiistää sitä, etteikö niistä olisi apua geneettisen monipuolisuuden takaamiseksi. Koska roduilla on yhteinen kaukainen historia, koen, että juuri siksi ristiin käyttö on hyvä asia. Rodut eivät ole kovin kaukana toisistaan ulkonäkö- tai luonneominaisuuksissa. Niiden käyttötarkoitus on alkujaan ollut sama. Varsinkin sileäkarvaiselle collielle tämä on pelastusrengas. Koirien tyyppi ehkä muuttuu nykyisestä, mutta mielestäni molemmissa roduissa alkuperäisempään suuntaan. Alkujaanhan rotuja on risteytetty työskentelyominaisuuksien mukaan, ei karvapeitteen niukkuuden tai suuruuden tai edes näyttelyissä tapahtuvan maatavoittavan liikkeen vuoksi. Oma kokemukseni risteytyksistä on niin hyvä, että olen vaihtanut mielipiteeni pitkäkarvaisesta colliesta melko radikaalisti. Olen erittäin kiitollinen Piikun ja Lotan kasvattajille heidän tekemästään työstä ja visiosta. Molempien koirien vanhemmat ovat myös eri kasvattajilta. Tiedän, että tytöissä näkyy myös heidän työnsä. Makuasioista en lähde kiistelemään, mutta omasta mielestäni työskentelyyn kaikin puolin kykenevä koira tulisi olla jalostuksen lähtökohta. Tämä tarkoittaa luonne- ja ulkonäköominaisuuksien lisäksi geneettistä laajuutta ja terveyttä. Toivonkin, että poikkeusaikaa jatketaan ja harkittuja risteytyksiä saisi edelleen tehdä melko matalalla kynnyksellä.

Ilman monipuolisia, useamman sukupolven yli vieviä harkittuja jalostusvalintoja rotumme ei tule selviytymään. Yhdessä sukupolvessa ongelmat eivät korjaudu eikä se, tai mikään muukaan, takaa automaattisesti pennun ostajille tervettä pentua. Nämä yhdistelmät kuitenkin pitkällä tähtäimellä parantavat rotua ja vievät sitä eteenpäin. Haluan luoda rohkeutta rodun uusille ja miksei vanhoillekin kasvattajille: uskaltakaa tehdä erilaisia ja uniikkeja yhdistelmiä, luottakaa näkemykseenne. Aina voi tulla myös yllätyksiä, sille meistä kukaan ei ole valitettavasti immuuni. Kuten tiedämme, jalostus ei ole koskaan ollut – eikä tule olemaan – mustavalkoista. Jos haluamme nauttia tästä rodusta vielä vuosikymmenien päästä, on meidän oltava tarpeeksi rohkeita ottaaksemme laskelmoituja riskejä.

Jos me kasvattajat emme ota vastuuta rodustamme, kuka sen ottaa?

Lähteet

Holistinen koirankasvatus

Tämä juttu jatkaa koirankasvatukseen liittyvää sarjaa ja on kirjoitettu alunperin jo vuonna 2009.

Holismi on kreikkaa ja tarkoittaa suoraan käännettynä kokonaisuutta ”holos”. Se on filosofinen käsite, jonka mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Esimerkiksi neuronissa ei ole tietoisuutta, mutta osana aivoja neuroni on osa tietoisuutta. Holismi rikkoo perinteisiä näkemyksiä siinä, että tutkittavana olevat kohteet tulisi pilkkoa osiin, jotta niitä voisi tarkastella. Tällainen ajattelu aiheuttaa kokonaisuuden tarkastelun uudella, monimuotoisemmalla tavalla. Ammatillisissa lähihoitajan opinnoissani törmäsin jatkuvasti holistiseen ihmiskäsitykseen, eli siihen että ihminen on kokonaisuuksiensa summa. Meille hoitajille painotettiin, että kaikkiin ongelmiin löytyy useampi vastaus ja että ihmistä tulisikin hoitaa kokonaisuutena.

Myös koirankasvatuksessa haluan noudattaa holismin määritelmää. Luonani asuvat koirat ovat yksilöitä ja niiden hoito ja jalostus on monen pienen asian summa. Kuten edellä on kirjoitettu, viimeisen sadan vuoden ajan ihmiset ovat kasvattaneet koiria lähinnä ulkomuotoa ajatellen. Nykyisin käydäänkin paljon keskustelua niin TV:ssä kuin lehdissäkin koirien perinnöllisistä sairauksista, luonnehäiriöistä ja roduille tyypillisten ominaisuuksien häviämisestä. Nämä ongelmat johtuvat pienistä populaatioista, joissa jalostuspohja kapenee, pelkästään ulkomuotoon pohjautuvista jalostuskriteereistä sekä yhteiskunnan vaatimuksista koiriin nähden.

Kokonaisvaltainen koirankasvatus on ajatus siitä, että kaikki koiran ominaisuudet tulisi jalostuksessa ottaa huomioon ja, että siihen osallistuisivat aktiivisesti kaikki eläimiä rakastavat ja hoitavat osapuolet: liitot, rotuyhdistykset, eläinlääkärit, ulkomuototuomarit, luonnetesti- ja käyttökokeiden tuomarit, kasvattajat, toimihenkilöt ja omistajat.

Yksinkertaisemmillaan se olisi kasvattajan ja kasvatin omistajien yhteistä työtä rodun hyväksi sekä koiran kunnioittamista ainutlaatuisena eläimenä.

Ensimmäiseksi kasvattajan tulisi perehtyä koiran ominaisuuksiin riippumatta rodusta tai käyttötarkoituksesta. Tietynlainen rotusokeus on valitettavan yleistä kasvattajien joukossa ja toisaalta useamman rodun seuraaminen intensiivisesti on aikaa vievää ja työlästäkin puuhaa. Katseen irrottaminen omasta rodusta antaisi kuitenkin uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia niin kasvattamiseen kuin koirien hoitoakin ajatellen. Kasvattajan tulisi kouluttaa itseään erilaisilla kursseilla ja luennoilla sekä päivittää koiratietoisuuttaan tutustumalla aiheen kirjallisuuteen. Myös koiran yleinen historia ja sen merkitys nykypäivään on tärkeää, jotta voisi ymmärtää koiran vaistoja ja käyttäytymismalleja.

Jalostusvalintoja tehdessä tulisi kiinnittää huomiota muihinkin asioihin kuin vain tuloksiin. Kuten yllä olen kirjoittanut, koiran perusterveyden kartoittaminen on tärkeää siinä missä hyvän luonteenkin huomioiminen. Luonteella on merkitystä myös rodun tyypin kannalta, tulisi tietää millainen oman rodun edustajan tulisi olla käyttötarkoitukseensa nähden. Se, että koira pärjää tottelevaisuus-, agility- tai pk-kisoissa ei aina tarkoita sitä, että koira olisi esim. hyvä paimenkoira, mitä colliekin ensisijaisesti mielestäni periaatteessa kuuluisi olla.

Aivan kuin tässä ei olisi jo kylliksi: yhdistelmiä tulisi tarkastella myös populaatiotasolla: mitä annettavaa niillä on ja ennen kaikkea mihin ne sijoittuvat suvullisesti: onko vastaavia yhdistelmiä jo tehty entuudestaan? Onko vanhempia tai sisaruksia käytetty runsaasti jalostukseen?

Paimentavan koiran luonneominaisuudet poikkeavat esim. suojelukokeissa käytetyn koiran ominaisuuksista. Jokainen kasvattaja muodostaa omat näkemyksensä asioihin, mutta itselleni on avautunut paimennuksen kautta melkoisen uusi maailma ja koen, että juuri NE luonteenpiirteet ovat niitä, joita kasvateilleni haluan. Tämä ei tietenkään sulje muita harrastuskenttiä pois, sillä paimentavalta koiralta vaaditaan toimintakykyä, rohkeutta, sinnikkyyttä, itsevarmuutta ja tiettyä määrää ohjaajapehmeyttä työskennellä yksin, mutta valppaana aivan kuten moni muukin laji. Parhaimmillaan colliesta on hyvin moniin erilaisiin harrastuksiin.

ramsesjussikisa122 — Ramses agilitykisoissa

Se, että tänä päivänä niin harvoin kasvattajat kykenevät todella mittaamaan koiriensa käyttöarvoa johtuu siitä, että kennelliitot ja rotujärjestöt eivät järjestä rodulle tyypillistä toimintaa tai siihen tarkoitettuja kokeita. Tämä taas johtuu monin paikoin siitä, ettei tehtävään osaavia ihmisiä enää ole. Monien rotujen historia kantautuu niin kauas, että sen todellisten käyttöarvojen taitajat ovat levänneet haudoissaan jo kauan. Tähän on ilokseni tullut muutosta kuluneen 10 vuoden aikana.

Halusimme tai emme, rotujen ominaisuudet alkavat muuttua sitä mukaa kun niiden käyttötarkoitus muuttuu alkuperäisestä vastaamaan nykyistä ihannettamme. Meidän tulee pohtia, mitä se tarkoittaa oman rotumme kannalta.

Aina tämä ei ole ollut hyvä asia, eikä koirien pääkoppa ole pysynyt vauhdissa mukana. Vastauksen siihen, onko meillä todella sellaiseen oikeutta voi jokainen miettiä syvällä sisimmässään. Jos olemme saaneet rotujemme tilan tähän pisteeseen sadassa vuodessa, missä olemme seuraavan sadan vuoden jälkeen?

Koirien terveyttä tulisi mitata muutenkin kuin perinteisillä testeillä ja kuvauksilla. Rotujärjestöillä on ollut käytössään jo vuosia jonkinlaisia kaavakkeita kasvattajille täytettäväksi, jotta saataisiin enemmän tietoa koirien terveydestä. Valitettavasti näihin kyselyihin vastaavat vain ani harvat. Jos rodussa on tuhansia yksilöitä ja vain 30stä saadaan vastaus, kertooko se rodun tasosta vai jostakin muusta? Kasvattajilla on ainutlaatuinen mahdollisuus seurata kasvattiensa elämää olemalla yhteydessä omistajiin. Kennelliitto on tekemässä uusia seurantalomakkeita rotujärjestöille, jotta nämä voisivat jakaa niitä kasvattajille. Asioihin on tulossa muutoksia, mutta hitaasti. Kasvattajan tietämys kasvateistaan on siis kullan arvoista, tätä on syytä painottaa myös pennun ostajille. Nykyään suositaan myös geenitestausta ja ne ovatkin hyvä apu jalostusvalinnoissa, mutta toisaalta pienessä populaatiossa myös ne rajaavat vaihtoehtoja.

Jos narttu ei selviä synnytyksestä ilman apuja tai peräti joudutaan keisarinleikkaamaan, on syytä pohtia kannattako sitä astuttaa uudelleen. Polttoheikkous ja muut nartun synnynnäiset ongelmat ovat periytyviä ominaisuuksia.

Monissa roduissa on vakavia ongelmia koirien kyvyssä synnyttää tai hoitaa pentuja itse. Syyt johtuvat jalostuksen aiheuttamasta rakenteesta, pentujen elinvoimaisuudesta tai korkeasta sukusiitosprosentista. Normaalin lisääntymis- ja hoivavietin ylläpitäminen koirilla on yksi tärkeimpiä kasvattajan tehtäviä, mutta sen laatua ei voida tarkkailla jos siihen ei anneta mahdollisuutta. Jos kasvattajat ”auttavat” rutiininomaisesti koiria astutuksissa, synnytyksissä ja pentujen hoidossa voivat eläinten synnynnäisten käyttäytymismallien puuttuminen jäädä huomaamatta. Olemmeko me ihmiset parempia hoitamaan koiranpentuja kuin narttu itse? Narttujen luonne ja hoivakäyttäytymisen laatu vaikuttavat pentujen varhaisiin elämänkokemuksiin ja siten tulevien luonteiden muovautumiseen. Mielestäni on hälyttävää jos ensikertalainen jalostuskoira päädytään keinosiementämään. Useissa roduissa on tapana ottaa koirista järjestelmällisesti progesteroni-testejä, keinosiementää, käyttää emot ultrassa ja keisarinleikata. Osa näistä toimenpiteistä toki tukee kasvattajaa, mutta jos turvaudutaan kaikkiin vain siksi, että saadaan pennut nartulta ulos, on jotakin vakavasti pielessä. Tämä ei ole myöskään halpa tie. Arvostan kasvattajia ja koiran omistajia, jotka haluavat oppia myös koiran lisääntymiskäytöksestä, tuntevat sikiöt sormituntumalla ja lukevat koiraansa synnytyksen hetkellä.

Kasvattajan tulisi pohtia koirien henkistä kasvua ja sen merkitystä. Tänä päivänä Suomessakin on paljon eroahdistuksesta tavalla tai toisella kärsiviä koiria. Ongelmakäyttäytymistä ja häiriöhaukuntaa. Onkin esitetty väite, jonka mukaan jotakin on vakavasti pielessä ihan koirien kasvattamisessa. Onko kenties luovutusikä liian alhainen, jolloin pienen pennun sosiaalinen kehitys häiriintyy ja se oireilee myöhemmin elämässä? Vai onko vika aina omistajissa, jotka eivät osaa kouluttaa koiraansa? Koira elää ihmisen maailmassa. Sen säännöt ja tavat eivät ole koiralle synnynnäisiä, mutta opittujen asioiden omaksuminen on.

Kykyjensä ansioista koira sopeutuu nopeasti uuteen perheeseen ja leimautuu ihmisiinkin voimakkaasti.

Koiranpennun sanotaan sopeutuvan paremmin ihmisten kanssa elämiseen jos se vieroitetaan aikaisemmin, mutta eikö ihmisen tulisi sopeutua koiraan eikä päin vastoin? Jos kasvattajat havahtuisivat kiinnittämään huomiota koiran kasvuun osana ihmisten yhteiskuntaa, voisi mielestäni moni koira saada paremmat palikat elämälle alusta lähtien. Pentuja siedätettäisiin ja sosiaalistettaisiin alusta asti ajatuksena se, että ne sopeutuvat helpommin muuttuviin olosuhteisiin myös vanhempana. Tässä on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana paljon muutosta. Viimeisten tutkimusten mukaan sopiva luovutusikä pennuille on 7-8 viikkoa ja riippuu hieman rodusta. Moni kasvattaja on alkanut sosiaalistaa ja siedättää pentujaan kaikenlaiseen jo ennen luovutusta.

Miltään muulta eläimeltä ei vaadita niin paljon kuin koiralta. Kennelliitolla on suuri merkitys asioiden muuttamisessa. Sijoituskoirien sopimuksiin on tulossa muutoksia, joiden mukaan nartun on oltava pidempään kuin 5 viikon ikään kasvattajan luona, jotta pentujen henkinen kasvu saataisiin hyvälle alulle (muutokset tulivat v.2012 ja vielä uudet kymmenen vuotta myöhemmin 2021) Eläinlääkärit ovat jo vuosia yrittäneet saada muutoksia ajettua Kennelliittoon koskien koirien rotujalostusta. Ulkomuototuomareilta vaaditaankin nykyään entistä tiukempaa seulaa koskien liioiteltuja piirteitä, mutta samalla kennelliitto sanelee säädöksiä, joita ei tunneta missään muualla maailmassa. Liian tiukkaan nivotut säädökset ja mm. geenitestien rajoitukset kaventavat nekin geenipoolia ja laukaisevat suurempia ongelmia. Liian korkea sukusiitos- ja katokerroin ja useiden esi-isien esiintyminen koiran sukutaulussa aiheuttaa häiriöitä niin terveydessä, luonteessa kuin ulkonäössäkin.

Pennunostajien tulisi tutkia koirakirjoja ja tutustua eri rotuihin syvällisesti. Heidän tulisi myös ymmärtää, että koiran omistaminen – on se siten miten pieni tahansa – tarkoittaa aina elämäntapamuutosta. Koira ei ole ihminen, ei lapsen korvike eikä susikaan. Koira on ihan oma lajinsa ja jokainen koira on yksilö, myös rodun sisällä. Ostajien tulisi tarkkaan miettiä mihin heillä on mahdollisuuksia ja ennen kaikkea tarkastella koirarotuja niiden luonteen ja aktiviteetin perusteella.

Ostajilla on suuri vastuu koirien hyvinvoinnista ja siitä millaisista paikoista koiria voi ostaa. Pentutehtailijat menestyvät, koska ihmiset eivät kyseenalaista heitä tai ymmärrä millaisia vaatimuksia koiran vastuulliselle kasvattamiselle tulisi olla.

Ulkonäkö on koiran hankinnassa sivuseikka, vaikka se usein onkin se ensisijainen valintakriteeri. Ostajien tulisi etsiä kasvattaja, jonka kanssa he tulevat myöhemminkin toimeen ja joka on kiinnostunut kasvateistaan myös jatkossa. Jatkossa ostajat kertovat eteen tulevat ongelmat ja hyvätkin asiat kasvattajille, jotta heillä on mahdollisuus kiinnittää asioihin huomiota tulevassa jalostustyössään. Kasvatinomistajien merkitys kasvattajalle on suuri, sillä vain murto-osa hänen koiristaan asuu kotona. Tästä syystä jokaisen rotukoiran hankkijan tulisi olla sen verran kiinnostunut rodustaan, että kantaa kortensa kekoon auttamalla kasvattajaa.

20180322_192654 — Frodo ja minä vuonna 2000

Kokonaisvaltainen koiranjalostus pyrkii hahmottamaan koiran eläimenä. Siihen voi vaikuttaa kuka tahansa, joka tuntee asian läheiseksi sydämelleen. Kasvatuksessa tulisi vahvasti tiedostaa koiran historia, nykyisyys ja myös tulevaisuus, jotta asioita saataisiin eteenpäin. Koira on ainutlaatuinen olento muodostaessaan meihin kiinteään siteen ja ihan totta, siitä on pikku hiljaa muodostumassa runsas lukuinen, mutta sisäsiittoinen UHANALAINEN LAJI!

Sen uskollisuus on palkitsevaa ja toisinaan ylitsevoimaista. Yhteiskunnalle koira on tärkeä apulainen, mutta myös meille yksittäisille ihmisille koiran läsnäolo on korvaamaton. Kuka voisi vastustaa iloista pentua tai tyytyväisenä huokaavaa vanhusta? Koiran kanssa eläminen on yksi suurimpia rikkauksia ja voisimme halutessamme oppia niiltä paljon. Koiran sinuun luoma uskollinen katse sulattaa sydämesi. Olen iloisena todennut, että mm koiran koulutus on edennyt viime vuosina paljon ja tieteeseen pohjautuvaa tietoa tulee koko ajan lisää. Tämä ei todellakaan ole mikään valmis polku, vaan vasta alku huikealle seikkailulle yhdessä parhaan ystävämme kanssa.

On mielestäni meidän kaikkien velvollisuutemme kantaa huolta koiran hyvinvoinnista kokonaisuutena myös tulevaisuutta ajatellen.

”Jos taivas on olemassa, varmasti myös meidän koiramme pääsevät sinne. Niiden elämä on niin sidoksissa omiimme, että vaadittaisiin enemmän kuin Arkkienkeli irrottamaan meidät toisistamme.”

Lähteet: Irliskasvattajan peruskurssi, Suomen Irlanninsusikoirien juhlajulkaisusta vuodelta 1994, kirjoittanut Merja Viertokangas

Koirien käyttäytyminen, WSOY 2007, Tuire Kaimio

HETI Ry eli Kokonaisvaltaisen Koiranjalostuksen Tuki Ry http://www.koiranjalostus.fi

Jalostuskoiran valinta

Tämä teksti jatkaa sarjaa: Ajatuksia koiran kasvatuksesta ja on kirjoitettu alunperin jo vuonna 2009.

Harva kasvattaja on aloittanut koiraharrastuksen tietävänsä jonakin päivänä ryhtyvänsä kasvattajaksi. Kotona asuvaa narttua ei välttämättä ole hankittu sitä ajatusta silmällä pitäen, että sillä teetettäisiin pennut, mutta jotenkin ajatus alkaa myöhemmin kutkuttamaan. Moni pentuja teettävä ihminen vähättelee asiaa ja kertoo vain haluavansa tehdä nartullaan pennut, ei niinkään ryhtyvänsä kasvattajaksi. Onkin syytä muistaa, että jokainen yhdenkin pentueen teettänyt ihminen on kasvattaja.

On hyvä suunnitella etukäteen millaisia koiria käyttää jalostukseen. Pentueissa voi olla useitakin yksilöitä, ja jokainen niistä elää myöhemmin jossakin vaikuttaen ympäristöönsä. Jalostukseen valittujen koirien ominaisuuksilla on siis paljonkin painoarvoa, varsinkin pentujen ostajien näkökulmasta. Myös suvunjatkamisen kannalta on tärkeää hahmottaa, että kyseisen pentueen pennuista voi yksi tai useampikin jatkaa sukua ja siten välittää eteenpäin vanhempiensa ominaisuuksia. Monesti narttujen omistajat käyttävät paljon aikaa hyvän uroksen löytämiseen ja toisinaan se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Jos kritiikki omia narttuja kohtaan olisi yhtä vaativaa kuin heidän ehtonsa uroksiin voisi moni pentue jäädä tekemättä.

Hyvän jalostuskoiran ominaisuuksiin kuuluu ehdottomasti hyvä terveys. Collie kuuluu PEVISA-ohjelmaan, joten jalostukseen käytetyt koirat on lonkka- ja kyynärkuvattava ja silmäpeilattava.

Nykyään kuvataan myös kiitettävästi selkiä ja olkia. Koiran perusterveyteen liittyy kuitenkin paljon muitakin seikkoja. Sillä tulee olla normaali ruokahalu ja hyvin toimiva vatsa. Koira, joka syö huonosti tai jonka vatsa reakoi pieniinkin olosuhteiden muutoksiin ei ole hyvä jalostuskoira. Yleensä huonovatsaiset koirat ovat luonteeltaankin herkempiä ja saattavat reagoida esim. stressiin vatsallaan, eivätkä nämäkään ominaisuudet ole hyviä jalostuskoiralle. Allergiat ovat colliella yleisiä, joten niihin tulisikin kiinnittää jalostuksellisesti huomiota. Herkkävatsaisuus saattaa olla ensimmäinen oire piilevästä allergiasta. On hyvä kartoittaa koiran eläinlääkärissä käyntejä ja pohtia ovatko siellä tehdyt reissut sellaisia, että ne saattaisivat huonontaa koiran jalostusarvoa. Useat antibioottikuurit, oudot fyysiset oireet tai vaikkapa jatkuva silmä- tai korvatulehdus voivat olla syitä jättää koira pois jalostuskäytöstä. Normaali kotikoiran olemistahan tällaiset seikat eivät estä, mutta jalostuskoiran tulee olla kaikin puolin terve.

FB_IMG_1520181464658 — Kantakoiriani: Alda, Rosie ja Mette

Luonne kuuluu kaikkein tärkeimpiin vaatimuksiin, joita jalostuskoiralle voidaan esittää. Vahva, tasapainoinen ja rauhallinen narttu on pennuille syntymästä luovutuspäivään se malli, jota pennut tulevat seuraamaan. Rauhaton, pelokas narttu tekee lapsistaan samanlaisia, vaikka ihminen yrittäisikin vaikuttaa pentujen luonteiden kehitykseen. Uroksen luonne ei ole aivan yhtä tärkeä, sillä uros harvoin viettää aikaa pentujensa kanssa. On kuitenkin tärkeää tuntea myös uroksen luonne, jotta se vastaisi mahdollisimman hyvin nartun luonteeseen ja parhaimmillaan vahvistaisi sen hyviä puolia. Olen ennen ajatellut uroksen täydentävän nartun ominaisuuksia, mutta toisaalta jos molemmilta löytyy toivottuja ominaisuuksia, on todennäköisyys niiden periytyvyydelle myös pentuihin suuri. Jos koiralla on jokin normiarkea hankaloittava luonteenpiirre, on syytä miettiä onko se otettava jalostuksessa huomioon. Meillä Suomessa on ollut tapana käyttää koiria luonnetesteissä ja MH-kuvauksissa saadaksemme tietoa koirien luonteista. Jokainen kasvattaja päättää itse millainen on hyväluonteinen koira eli sen, mitä piirteitä painottaa jalostustyössään. Toiset etsivät vilkasta joka paikan höylää, toiset topakkaa palveluskoiraa ja kolmannet rauhallista perhekoiraa. Yleistän toki suuresti eikä koiran luonteen kehittyminen saati periytyminen ole näin mustavalkoista.

Mitä pidempään pennut saavat kasvaa kasvattajan luona, sitä suurempi on myös kasvattajan ja jalostusnartun luonteen merkitys. Ei enää riitä, että se kykenee imettämään pentunsa ja hoitamaan ne vieroitukseen. Emon on osattava opettaa pennuilleen myös sosiaalisuutta ja annettava tärkeitä malleja tulevaisuutta ajatellen. Sopiva luovutusikä rodusta hieman riippuen on 7-12 vko, sillä rotujen kehityksessä on eroja. Pidempi luovutusikä asettaa myös kasvattajalle suuremman vastuun pentujen sosiaalistamisesta. Saamme jatkuvasti uusia tutkimustuloksia aiheesta, mutta kaikissa painottuu emon hoiva ja pentujen ensimmäisten viikkojen olosuhteet koiran persoonan kehitykselle.

Hyvä jalostuskoira on myös sellainen, jonka kanssa arki sujuu ilman ongelmia. Saamme jatkuvasti uutta tietoa siitä, miten koiran persoonallisuus muodostuu ja ennen kaikkea miten se periytyy geenitasolla. Tämä lisää jalostuskoiran luonteen merkitystä entisestään ja lisää paineita sen luotettavaan arvioimiseen.

Tämän lisäksi jalostuskoiran tulisi olla rodulleen tyypillinen. Tämä tarkoittaa sitä, että katsoessa koiraa ihminen saa selkeän kuvan siitä mikä rotu on kyseessä. Collien ollessa kyseessä tulisi katsojalle välittyä kuva siitä, että kyseessä on collie, ei partacollie, Ibizan podengo eikä whippet. Luonnollisesti kasvattajan tulee tutustua rotumääritelmään ja kokenut katsoja näkee heti, onko kyseinen koira H:n vai ERI:n koira.

Jalostuskoira tulisi aina olla mielestäni vähintään EH:lla palkittu, sillä hyvä jalostuskoira ei välttämättä aina ole näyttelyissä sijoitettu palkintosijalle, vaan se voi tasaisesti pärjäillä näyttelystä toiseen ja periyttää vahvoja ominaisuuksiaan pennuilleen. Koiralla tulisi olla oikeat ääriviivat, mikä tarkoittaa collieilla mielestäni sitä, että sen rakenne on kunnossa. Oikea lavan ja olkavarren asento sekä riittävät takakulmaukset takaavat sen, että koiralla on linjoja. Lisäksi sillä tulee olla oikeantyyppinen työkoiralle ominainen luusto. Collie on rakenteeltaan kestävä ravaaja, joten sen rakenteen tulee tukea tätä tehtävää.

Oikeanlainen purenta on pieni, mutta äärimmäisen tärkeä osa jalostuskoiraa. Colliella kuuluisi olla täysi, leikkaava purenta, mutta jonkin verran hammaspuutoksia esiintyy. Pystyt tai raskaat korvat eivät rajoita jalostuskäyttöä. Collien kohdalla kiinnittäisin vielä huomiota silmien kokoon, sillä liian pienet silmät altistavat silmätulehduksille ja voivat häiritä koiraa. Sanomattakin on selvää, että jalostuksen tuomat erilaiset rotuominaisuudet eivät saisi vaikuttaa koiran toiminnallisuuteen arkielämässä.

Tämän lisäksi tulee tarkastella jalostuskoiran sukutaulua. Luonne, terveys, ulkomuoto ja suku yhdessä määrittelevät sen, millaisia pennuista mahdollisesti tulee. Tästä syystä itse haluan tuntea mahdollisimman monia sukutauluissa esiintyviä koiria, niiden veljiä ja siskoja. Pyrin seuraamaan kasvattejani koko niiden eliniän, jotta kykenen tekemään päätöksiä jatkoa ajatellen. Millaisia ovat jalostukseen käytettävien koirien sisarukset ja vanhemmat? Jos joitakin on jo käytetty jalostukseen, millaisia ovat niiden jälkeläiset? Onko suvussa tavattu perinnöllisiä sairauksia tai luonteenpiirteitä, joita tulisi välttää? Millaisia pennut ovat arjessa ja miten niiden omistajat kokevat koiransa?

Minä painotan valinnoissani toimivaa harrastuskoiran luonnetta. Vilkasta, mutta samalla tasapainoista olemusta, jossa riittää potkua monenlaiseen tekemiseen. Koiran tulisi olla rohkea ja utelias ennemmin kuin varovainen ja pidättyväinen. Sosiaalisuus koiria ja etenkin ihmisiä kohtaan on minulle erittäin tärkeä piirre. Pelkkä vilkkaus koirassa ei riitä, sen tulee pystyä arjessa rauhoittumaan ja keskittymään tehtäviin. Koirissa usein esiintyvä resurssiaggressiivisuus on ominaisuus, jota en toivo omiin koiriini, sillä sellaisen koiran kanssa on varsin hankala elää. Koiran tulee kuitenkin olla harrastuskoirana kontaktinhakuinen, leikkisä ja nopea oppimaan. Näitä ominaisuuksia voi toki kehittää, mutta ne ovat myös periytyviä. Ahneus helpottaa monissa arjen tilanteissa ja tasapainottaa kouluttamista.

Jalostusnartun ominaisuudet ovat toki kasvattajalle tärkeitä, mutta koska yksi uros voi astua elämänsä aikana monta narttua ja saada siten enemmän jälkeläisiä, tulisi myös jalostukseen tarjotun uroksen ominaisuuksiin tietenkin kiinnittää huomiota. Mistä johtuu, että urosten löytäminen on rodusta riippumatta aina yhtä hankalaa? Välillä tuntuu, että urosten omistajat kenties nostavat jalostusriman koiralleen turhan ylös ja unohtavat, että pentue on aina kahden koiran yhdistelmä eikä täydellistä koiraa tai yhdistelmää olekaan. Toisaalta on vaikeaa päättää antaako urostaan jalostukseen vain harvoille ja valituille, tietyt hyvät piirteet omaaville nartuille, vai pitäisikö yrittää parantaa heikompien narttujen ominaisuuksia urosvalinnoilla? Varsinkin nuorten urosten kohdalla aika olisi valttia ennen lopullisten rajausten tekoa.

En ole vielä maininnut jalostuskoiran ikää. Mielestäni hyvä jalostuskoira olisi vähintään kaksi vuotias. Koirien käyttäytymisessä on niin paljon seikkoja, jotka ilmestyvät esiin vasta myöhemmällä iällä, että on hyvä aloittaa maltilla ja katsoa rauhassa mitä koira periyttää. Itse olen oppinut tämän kantapään kautta. Jalostuskoiran kanssa ei koskaan tulisi olla liian kiire.

Hyvä jalostuskoira ei siis välttämättä ole rodun huippuyksilö, vaan tasaisen varma tallaaja. Usein ns. huippuyksilöt pentueissa ovat poikkeuksia, mutta toisaalta jos koko pentue on laadukas, silloin myös vanhemmat ovat sitä varmasti olleet ja oikein suoritetussa jatkojalostuksessa koirien hyvät ominaisuudet saadaan säilytettyä. Koska täydellistä koiraa ei ole, on kasvattajan tehtävänä löytää toisiaan täydentävät ja vastaavat koirat kaikissa yllämainituissa seikoissa. Ei mikään helppo tehtävä ja silti pääsee yllättymään! 😉

Tämän jälkeen voidaankin sitten miettiä, onko pentueen teettämiseen, hoitoon ja kasvatukseen riittävästi aikaa tai tilaa, jotta yhdistelmä olisi mahdollinen.

Eläinyhteys- nykyihmisen menestystekijä

Elokuun alussa hankin kotiini vanhan kissarouva Bestiksen seuraksi kaksi pientä kissanpentua. Pennut olivat eläneet puolivilleinä maatalon pihapiirissa ja käsittelin niitä viiltosuojahanskoin kun selvitimme 8 pennun pentueen sukupuolet. Jo toisena päivänä meillä ollessaan Godis antoi silittää ensimmäisen kerran ja sain nostettua sen syliini ilman ongelmia. Siskonsa puolestaan on vielä kuukaudenkin jälkeen paljon arempi, mutta seurailee minua jo uteliaana huoneesta toiseen. Minua on aina kiehtonut eläinten ja ihmisten välinen yhteys. Ollessani noin kaksi-vuotias on äitini kirjoittanut minusta päiväkirjaansa: ”Piiku on erityisen kiinnostunut koirista. Jokainen vastaantuleva koira saa Hanna-Marilta kärryjen pohjalta innostuneita kiljahduksia ja höpötystä.” En tiedä mikä luonnonoikku olen, sillä suvussani ei esiinny erityistä rakkautta eläimiin, eikä minulla koskaan ollut omaa koiraa lapsuuskodissani.

Oma kiinnostukseni eläimiin on tuntunut synnynnäiseltä, mutta ei ainakaan lähisuvusta periytyvältä. Olen aina suhtautunut eläimiin tuntevina ja ajattelevia olentoina, joihin molemminpuolisen yhteyden rakentaminen on taianomainen juttu. Meillä on eri kieli, aistimme maailman eri lailla ja myös käytöksemme poikkeaa toisistaan. On hienoa pystyä kommunikoimaan keskenämme ja se on minua loputtomasti kiehtova ajatus riippumatta eläinlajista. Sen myötä kotiini on ilmestynyt monia eri eläimiä ja mielestäni kokemukset niiden kanssa ovat rikkautta parhaimmillaan.

Yhdysvaltalainen paleoantropologi Pat Shipman on esittänyt maailmalle hypoteesin, että juuri yhteytemme muihin eläimiin on syy sille, miksi nykyihminen on niin menestynyt. Hän esittää, että ihmiskunnan tarina kaipaa uutta päivitystä. Ihmisen kehityshistoria käsittää noin 2,6 miljoonaa vuotta. Maapallolla on elänyt samanaikaisesti useita eri ihmis- ja apinaihmislajeja. On uskottu, että neandertalinihmisen kuoltua sukupuuttoon noin 40 000 vuotta sitten syntyi nykyinen tilanne, jossa maailmassa on vain yksi ihmislaji, nykyihminen. Ihmisyyden selkeitä erityispiirteitä katsotaan olevan kolme: työkalujen valmistus, kieli ja symboolinen kulttuuri sekä muiden lajien domestikaatio. Pat Shipman esittää, että näitä kolmea yhdistää ja kenties jopa peremmiltään synnytti neljäs nykyihmisen piirre, eläinyhteys. Mikään edellä mainituista piirteistä ei ole vain ihmiselle ainutlaatuinen. Monet eläimet käyttävät työkaluja, niillä on monimutkaista kieltä, jopa lauserakenteita ja ne elävät symbioottisessa suhteessa toisiinsa. Ihmisellä kuitenkin nämä piirteet ovat ainutlaatuisia mittakaavassaan ja monimutkaisuudessaan ja niillä on ollut tärkeä rooli evoluutiossamme.

Esinekulttuuri eli työkalujen valmistaminen on ihmisyyden piirteistä vanhin, noin 2,5 miljoonaa vuotta vanha. Alkuihminen oppi käyttämään teroitettuja kiviä ja luita esimerkiksi iskemiseen, kaapimiseen ja leikkaamiseen. Oleellista on, että työkalujen käyttö lisääntyi huomattavasti lihan syömisen myötä. Ihminen ei tuohon aikaan ollut kovin kummoinen kilpailija sen ajan suurpedoille ja työkalut helpottivat toimintaa. Niillä voitiin nopeasti leikata raatoja ja päästiin käsiksi luuytimeen, johon muilla pedoilla ei ollut keinoja. Eläminen luonnon armoilla tuohon aikaan on maailmankuva, jota nykyihmisen on vaikeaa käsittää. Ympäröivää luontoa tuli jatkuvasti tarkkailla ja ennakoida selviytymisen vuoksi. Ihmisryhmät, jotka käyttivät aikaa eläinten seuraamiseen ja käyttäytymisen tarkkailuun menestyivät paremmin. Metsästysretket monimutkaistuivat ja materiaalien käyttö laajeni.

Minä ja parta-agamani Taisto vuonna 2015.

Niin kutsutun kognitiivisen vallankumouksen aikana (80 000-30000 vuotta sitten) ihmisen kokema kehitys hämmästyttää tutkijoita edelleen. Ei osata täysin selittää, miksi 200 000 vuotta vanhalla lajilla äkkiä ajattelutapa tehostui ja moderni käyttäytyminen alkoi. Fyysisesti mikään ei muuttunut, mutta nyt kehitys oli ihmisen olemassaoloon nähden todella nopeaa. Seurauksena ihminen käytti yhä enemmän työkaluja, teki luolamaalauksia, taidetta ja mm alkoi haudata kuolleensa rituaalimenoin. Luolamaalaukset käsittelevät lähes poikkeuksetta eläimiä ja niistä tehtyjä kuvia löytyykin ympäri maailmaa runsaasti. Vain harvoin maalauksissa kuvataan maisemaa, säätä tai esimerkiksi kasvikuntaa, joka oli ihmiskunnalle tärkeä ravinnon lähde. Aivan kuin ihminen olisi jo tuolloin pohtinut ihmisen ja eläimen välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Vähintäänkin eläinten tarkkailun katsottiin olevan tarpeeksi tärkeää, jotta se taltioitiin tuleville polville. Maalauksissa kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti eläinten käyttäytymistä, ulkonäköä ja sukupuolieroja. Taide keskittyi siis kertomaan eläimistä ja halusta tarkkailla sekä oppia ymmärtämään niitä. Pat Shipman esittää hypoteesissaan, että eläinyhteys on erityinen, ikivanha ihmiselämän malli. Miltään muulta ihmislajilta ei ole arkeologisten tutkimusten perusteella löytynyt vastaavaa ja se voi hyvinkin olla syy sille, miksi homo sapiens menestyi neandertalilaisten sijaan.

Matkustat minne tahansa maapallolla, ihminen ei elä yksin. Kulttuurimme sisältää muitakin eläimiä kuin ihmisiä. Biologit ovat vasta nyt antaneet kotieläimille sen kunnioituksen mitä ne ansaitsevat: domestikoituja eläimiä on alettu tutkia vasta viimeisen 15 vuoden aikana. On mielenkiintoista, että juuri koira on ihmisen vanhin kumppani, meillä on noin 30 000 vuotta yhteistä historiaa. Koira domestikoitui kauan ennen muita kotieläimiä, jotka ilmestyivät noin 10 000 vuotta sitten. Koiralla ja eläinyhteydellä voikin olla suurempi merkitys kehityksellemme kuin ymmärrämmekään. Alkukantaisissa kulttuureissa ympäri maailmaa on edelleen tapana kesyttää erilaisia eläimiä. Koiran domestikaatio on kuitenkin monella tapaa merkillistä: koira on peto, ei kasvissyöjä kuten monet muut domestikoidut eläinlajit. Koiran käyttötarkoitus on voinut olla kumppani ja tärkeä apu metsällä, mutta ruuanlähteenä se on ollut toissijainen. Selvää on, että ihmisryhmät, joilla oli käytössään koiria selvisivät paremmin ja menestyivät. Suhde eläimiin voi olla syy sille, miksi ihminen kykeni levittäytymään kaikkialle kun eläimistä saatu hyöty mahdollisti liikkumisen laajemmin. Domestikoidut eläimet toivat ihmisille lisää voimaa, nopeutta ja aistien herkkyyttä.

Pat Shipman esittää, että eläinyhteys on ihmisen tärkein ihmisyyden piirre ja sillä on ensisijainen vaikutus geeneihin ja evoluutioon. Eläinyhteys on ihmisen tarve ymmärtää ja pyrkiä yhteyteen muiden eläinten kanssa. Shipman esittää, että ajan myötä evoluutio vahvisti eläinyhteyteen liittyviä geenimuotoja. Näitä on esimerkiksi laktoosin sietokyky. Homo sapiensin ainutlaatuinen, monimutkaistuva kulttuuri kertoo synnynnäisestä evoluutiosta ja geenimuutoksista. Sukupolvien myötä ne ominaisuudet, jotka veivät lajia eteenpäin vahvistuivat: meistä tuli yhä taiteellisempia, näppärämpiä, luovempia ja kykenimme yhä monimutkaisempaan kolmiulotteiseen hahmottamiseen. Geenit loivat tarpeen ihmisten erilaisille kyvyille: toiset meistä ovat erityisen taitavia laulajia, toiset kädentaitajia. Toisilla meistä on erityinen kyky luoda yhteys eläimiin. Muuttuva ihmiskunta on ollut ajan myötä yhä herkempi eläimille.

Tämä herättää minussa vallankumouksellisia ajatuksia. Olen aina pitänyt itseäni ikään kuin sukuni oikkuna. En osaa selittää tarvettani elää ja viettää aikaa eläinten kanssa ja ennen kaikkea muodostaa vahva yhteys niiden kanssa. Koirien kasvatus ja nyt myös toiminimellä muiden ihmisten ja heidän koiriensa kouluttaminen on elämäntapani ja tuntuu minusta vahvasti sisäisesti oikealle. Tuntuukin hienolle, että tapani olla olemassa olisi ikivanha piirre, jota minä olemassaoloni kautta toteutan. Olen looginen tulos evoluutiosta. On kuitenkin tärkeää muistaa, että eläinyhteys ja herkkyys eläinten käyttäytymisen seuraamiseen ei ole sinällään hyvä tai paha, mutta sitä on aikojen saatossa käytetty molempiin. On minun vastuuni toimia eläinkunnan ja omien lemmikkieni hyväksi.

Tätä kirjoittaessa kissanpentuni Godis hyppää äkkiä syliini, hajottaa muistiinpanoni ympäriinsä, aloittaa voimakkaan kehräyksen ja heittäytyy kyljelleen silityksiä vaatien. Uskonpa, että on aika vastata sen toivomukseen.

Koiran roolista ihmisen vanhimpana kumppanina on tulossa pian oma blogikirjoitus.

Tämä kirjoitus pohjaa:

Tiina Raevaara: Minä, koira ja yhteiskunta

Pat Shipman: Animal Connection

Katso muut lähteet täältä

Koiran sisäsyntyinen käyttäytyminen

Koiran käyttäytyminen koostuu geneettisestä pohjasta, mutta myös oppiminen ja kokemukset vaikuttavat. Usein mediassa keskitytään enemmän koirien älykkyyteen, mutta ammattilaisia kiinnostaa koiran sisäsyntyisen käyttäytymisen ohjaaminen. Synnynnäiset käyttäytymismallit ovat lähtöisin geeneistä, sillä ne määrittelevät milloin jokin käyttäytyminen ilmaantuu. Tämän tyyppinen käyttäytyminen ilmestyy ilman oppimista, kunhan ympäristössä on sopivia ärsykkeitä. Aikoinaan tällaisten ”vaistojen ja viettien” oletettiin olevan perusta kaikelle käyttäytymiselle, mutta nykytiede on todistanut, ettei kaikki käyttäytyminen ole sisäsyntyistä ja yleensäkin se on huomattavasti paljon monimutkaisempi järjestelmä kuin on uskottu. Oppimisen myötä nämä mallit muodostavat ketjuja.

Toisia asioita koira oppii nopeasti ja toisia taas hitaasti. Mitä kiinteämpi käytösmalli on, sen vaikeampaa siihen on koulutuksella vaikuttaa, varsinkin jos koira on jo ehtinyt toteuttaa itseään. Tämä johtuu siitä, että suurin osa sisäsyntyisistä käytösmalleista on itsessään palkitsevia: palloa jahtaava koira saa tyydytystä toiminnasta ja jahtaamishalu vahvistuu jo pelkästä pallon näkemisestä. Helpoiten näitä malleja voikin muokata siinä vaiheessa, kun jokin tietty käytös on vasta puhkeamassa, kuten pentuna tai myöhemmin murrosiässä. Se milloin, jos lainkaan, mikäkin käytös ilmenee riippuu koiran perimästä. Koiran koulutuksessa ei aina olekaan tärkeää miten jokin asia opetetaan, vaan milloin. Joskus paras vaihtoehto käytöksen muokkaamiseen on pitää koira mahdollisimman paljon erossa sen laukaisevista ärsykkeistä ja toisinaan voimme suunnata käyttäytymisen johonkin sallittuun toimintaan.

*Omat koirat Missy, Mette ja Maya keväällä 2013*

Jos koira on tehtäväänsä sopiva tällaiset käyttäytymismallit, kuten metsästäminen, ovat omiaan sen käyttötarkoituksessa. Bordercollie herää paimentamaan nähdessään lampaita, vihikoira saa vainun, terrieri säntää liikkuvan kohteen kimppuun ja seisojat ilmoittavat saalista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne automaattisesti olisivat kaikki hyviä näissä taidoissa, vaan sisäisen käytöksen lisäksi koirilla riittää myös opeteltavaa. Kasvattajien tehtävänä onkin valita jalostukseen koiria, joilla luontaiset kyvyt ovat muita paremmat mikäli nämä ominaisuudet ovat haluamisen arvoisia. On tärkeää muistaa, että myös synnytys ja pienten pentujen hoivaaminen on koiralle sisäsyntyistä. Kasvattajien tulisikin pitää tämä mielessä ja kiinnittää emojen hoivaviettiin huomiota. Monet koirien toimintatavat rakentuvat kiinteistä käytössarjoista, jotka ympäristön ärsykkeet käynnistävät. Esimerkiksi astuva uros voi opetella nartun kosimista harjoituksen avulla, mutta oikealla hetkellä se sisäsyntyisesti tietää mitä pitää tehdä. Tällaiseenkin luonnon ohjaamaan elinvoimaisuuteen tulisi kiinnittää huomiota ja sitä tulisi vaalia. Vastaavanlaiset mallit ovat elintärkeitä, eivätkä siksi ole kadonneet kehityksen myötä. Ihmisen ohjaama jalostus voi kuitenkin aiheuttaa häiriötä myös sisäsyntyiseen käyttäytymiseen.

*Vuonna 2013 Wilya huskyvaljakkoni johdossa*

Metsästyskäyttäytyminen on koiralla vielä hyvin tallella, vaikka kyseessä ei olisikaan perinteinen metsästyskoira. Koiraeläimet saalistajina ovat tottuneet etsimään, vaanimaan, ajamaan takaa, tarttumaan, tappamaan, paloittelemaan ja syömään saaliinsa. Se, miten voimakkaasti tällainen käyttäytymisketju heijastuu koiran käyttäytymisessä on kiinni sen perimästä ja opituista asioista. Ketjun osion voimakkuus ja muoto koiran käytöksessä vaihtelee paljonkin. Luonnonvaraisilla eläimillä näin ei ole. Metsästyskäyttäytymisen lisäksi koiraeläimillä on myös puolustukseen liittyviä vahvoja sisäsyntyisiä käytösmalleja, sillä niillä on myös luonnollisia saalistajia. Tällaisia liikesarjoja ovat muun muassa pakeneminen, vaaran välttely ja uhalta puolustautuminen. Koirilla on rotujen sisälläkin suuria eroja siinä käyttävätkö ne esimerkiksi hampaita puolustaessaan itseään ja mikä niiden turhautumisen sietokyky on. Tässä asiassa haluankin taas painottaa kasvattajien vastuuta rotuaan kohtaan.

Lisääntymiseen liittyvät käyttäytymismallit ovat säilyneet koirilla vielä hyvin, mutta metsästykseen liittyvässä liikesarjassa on suuria eroja. Liikkeen osien välillä voi olla aukkoja tai koira voi hypätä osasta toiseen ja aloittaa jostakin muusta kuin etsimisestä. Toisilla koirilla taas esiintyy vain yhtä ketjun osaa, ne eivät siirry siinä eteenpäin eikä se näin ollen johda mihinkään. Jalostuksella on varmasti ollut vaikutuksensa myös tässä asiassa: lampaita tappava paimenkoira tai saaliista luopuva metsästyskoira eivät varmastikaan ole jatkaneet sukua. Tämän päivän seurakoirissa tällaisilla ominaisuuksilla ei katsota olevan niin väliä, joten lisääntymään pääsevät myös nämä koirat.

Eri koiratyypeille ominaisia liikemalleja:

Luonnonvarainen tyyppi: etsiminen > tuijotus > vaaniminen > takaa-ajo > tarttumispurenta > tappopurenta

Laumanvartijakoira: etsiminen > tuijotus > vaaniminen > takaa-ajo > tarttumispurenta > tappopurenta

Paimenkoira: etsiminen > tuijotus > vaaniminen > takaa-ajo > tarttumispurenta > tappopurenta

Ajokoira: etsiminen > Ajohaukku > takaa-ajo > tarttumispurenta > tappopurenta

Seisoja: etsiminen > tuijotus > vaaniminen > takaa-ajo > tarttumispurenta > tappopurenta

Noutaja: etsiminen > tuijotus > vaaniminen > takaa-ajo > tarttumispurenta > tappopurenta

(ei osoita, vahva käytös)

*Akita Lifedream Joka Mustin rennossa jälkipäivässä*

Ajokoirilta, vinttikoirilta ja terriereiltä löytyy yleensä kokonainen metsästykseen liittyvä käyttäytymisketju. Ne etsivät saaliin, ajavat sitä takaa, tarttuvat siihen ja purevat sen hengiltä. Ne saattavat jopa paloitella ja syödä aarteensa. Brasilian terrierini Missy oli todistetusti toimiva rottakoira. Sen sijaan noutajat ja vesikoirat etsivät kyllä kohteen, mutta niille ilmeistä on saaliin kantaminen. Tappopurenta ei ole toivottu ominaisuus, sillä koira tuo linnun metsästäjälle kokonaisena. Seisovat kanakoirat puolestaan ovat etsijöitä. Ne osoittavat metsästäjälle saaliin sen havaittuaan nostamalla toisen etujalan. Paimenkoirat työskentelevät käyttäen hyväkseen käyttäytymisketjun ensimmäisiä vaiheita: ne etsivät, vaanivat (tuijotus) ja ajavat takaa. Laumanvartijat ovat mielenkiintoinen koiraryhmä, sillä niillä ei yleensä esiinny LAINKAAN metsästyskäyttäytymistä.

Koska koiran ei ole tarvinnut yhdistää metsästyskäyttäytymistä syömiseen, on varsinainen tappopurenta ja saaliin syöminen hävinnyt joidenkin koirien käyttäytymisestä. Ne saattavat myös ilmentää tätä käytöstä kaikenlaista ei elävää kohtaan kuten polkupyörät tai liikkuvat lelut. Monesti esim. autojen jahtaus voi johtua myös pelosta kovaa kohti liikkuvaa objektia kohtaan. Vaikka koiraa ei käytettäisi metsästykseen, niillä voi silti esiintyä tarve käyttäytyä ketjun mukaisesti. Jos koiralta tämä mahdollisuus kielletään, se saattaa purkautua pitkästymisenä ja turhautumisena. Henkinen pahoinvointi voi ilmetä ongelmakäyttäytymisenä. Koiran halu toteuttaa itseään on aito ja kumpuaa sen perimästä. Siksi sekä koira, että sen omistaja ovat onnellisempia silloin kun koiran kyvyt vastaavat niitä mahdollisuuksia, joita sille on todellisuudessakin tarjolla. Monet työkoirat tai työkoiriksi linjatut rodut voivat olla omistajilleen haastavia, jos niille ei tarjota mahdollisuutta sisäsyntyiseen käyttäytymiseen. Esimerkkinä paimenkoirat ja metsästyskoirat. Tästäkin syystä rotuvalinta koiraa hankkiessa on äärimmäisen tärkeä asia tulevaisuuden mutkattoman yhteiselon kannalta. Metsästysviettisen koiran vapaaksi päästäminen muualle kuin aidatulle alueelle on hyvin kyseenalaista. Valitettavasti menetin kissani juuri tämänkaltaisessa tilanteessa kesällä 2022 kun kesämökkiläisen irtokoira puri kissan hengiltä omassa pihapiirissä. On meidän ihmisten vastuu omistajina tarjota koiralle sopivat puitteet elää ja toteuttaa itseään kuitenkin niin, ettei siitä aiheudu kanssaeläjille ongelmia.

*Lifedream Af Ládugård Shere Khan tutustumassa koiriin.*

Erot metsästyskäyttäytymisessä saattavat selittää monia rotujen välisiä eroja koirien käyttäytymisessä. Sitä, milloin mikäkin käytösmalli puhkeaa nuoren koiran käyttäytymiseen on hyvin vähän tutkittua tietoa. Jalostuksessa nuorien koirien käyttäminen (alle 2v) suvun jatkamiseen on kyseenalaista, sillä niin moni käytös puhkeaa vasta murrosiän aikaan tai jopa sen jälkeen. Eri yksilöiden ja rotujen kehittyminen eroavat niin suuresti toisistaan, että tässä onkin melkoisesti tutkimus-sarkaa. Viimeisimmät tutkimukset osoittavat, että roduissa on eroja mitä tulee oppimiskykyyn. Koiria ei todellakaan voi laittaa samalle viivalle ja olettaa niiden oppivan yhtä nopeasti tai käyttäytyvän samalla tavalla. Jalostuksen aiheuttamat ulkoiset erot ovat muuttaneet koirien aivojen kokoa ja rakennetta, jolla on myös selkeä yhteys koirien käytökseen.

Katso lähteet täältä

Koiran tietoisuus ja tunteet

Sosiaalinen oppimiskyky ja yhteistyöhalukkuus ovat olleet ominaisuuksia, jotka ovat edistäneet niin ihmisen kuin koirankin menestymistä evoluutiossa. Jotta eläin kykenisi toimimaan laumassa, sen pitää olla tietoinen itsestään ja teoistaan. Tunteet toimivat jonkinlaisena työkaluna sosiaalisessa kanssakäymisessä ja auttavat käytöksen hallinnassa. Jakaessaan elintilansa ihmisen kanssa koira on sisäistänyt monia ihmiselle ominaisia toimintamalleja ja sen käytökseen on vuosituhansien aikana tullut paljon piirteitä, jotka auttavat sitä sopeutumaan ihmisten maailmaan. Eläinten sosiaaliset ja kognitiiviset taidot tulevat esiin muun muassa pyrkimyksessä vuorovaikutukseen, mutta myös kiintymyksessä ja lojaaliudessa. Koirien käyttäytymisen kehitys eroaa sudesta ja muista luonnonvaraisista eläimistä, sillä kesyyntyminen on tuonut koiraan lisää sosiaalisuutta ja halun ihmisen kanssa toimimiseen. Koira ei ole kovin älykäs eläin jos verrataan esimerkiksi suteen tai vaikkapa varikseen, mutta tärkeintä onkin, että se on erittäin hyvin sopeutunut elämään ihmisen kanssa.

On vaikeaa tutkia millä tasolla eläimet tietävät mitä tekevät. Tietoisuuteen tarvitaan:

mahdollisuus tuntea jotakin, kokemus tunteista, vaikkei olekaan ymmärrystä miksi tuntee
tietoinen kyky prosessoida tietoa
metakognitio eli kyky ajatella omaa ajatteluaan. Todettu mm kyyhkyillä.
itsetietoisuus, eli kokemus itsestä on yleisempää kuin luullaan. Jopa niin yleistä, ettei sitä enää pidetä niin tärkeänä mittarina älykkyyden määrittelyssä.

Tieteellä on vielä monia avoimia kysymyksiä kuten:

miten yleistä empatia on eri eläinlajeilla?
mitä tunteita on vähemmän tutkituilla eläimillä?
millaisia erilaisuuksia ja yhtäläisyyksiä on saman lajin sisällä yksilötasolla, esim. kalat
miten yksinkertainen eläin voi ylipäätään kokea tunteita? Tarvitaanko kivun tunteeseen aivot?

Eläinten tunteiden tutkimuksessa käytetään kognitio- ja neurotieteiden osaamista sekä eläinten käyttäytymistiedettä eli etologiaa. Uusimpia tutkimusmenetelmiä ovat muun muassa eläimen aivojen toiminnan kuvantaminen erilaisissa tilanteissa, katseen kohteiden tunnistaminen erityisen silmänliikekameran avulla, ja vaikkapa stressin mittaaminen lämpökameralla. Eläimen aivojen rakenteen ja toiminnan ymmärtäminen antaa uusia näkökulmia sen käyttäytymiseen. Erilaiset tuntemukset ovat peräisin aivotoiminnasta ja niiden tutkiminen onkin koirankin kohdalla ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana suuressa nousussa. Aivojen rakenne selittää myös eri eläinlajien välisiä eroja. Esim. kissan aivoissa kolmiulotteisen tilan hahmottamiseen liittyvät alueet ovat kehittyneempiä kuin koiran, mistä seuraa mm. että paikkojen tuttuudella tai vieraudella on suurempi merkitys kissalle kuin koiralle. Sosiaalisiin suhteisiin liittyvät aivoalueet ovat koiralla sekä kaikilla laumaeläimillä kehittyneempiä kuin kissalla, mistä seuraa mm. että oman perheen jäsenten läsnäololla on suurempi merkitys koiran turvallisuudentunteelle kuin kissan.

On monia asioita, joissa kaikkien nisäkkäiden, myös ihmisen, aivot ovat hyvin samankaltaiset. Fyysiset tuntemukset, kuten kylläisyys tai kipu ovat kaikilla nisäkkäillä samantapaisia.

Perustunteita on 7:

mielihyvä, ilo (eläin haluaa ja odottaa, mutta myös saavuttaessaan)
leikki, jakautuu kolmeen osioon: sosiaalinen, liikunnallinen ja esineellinen
huolehtiminen ja sosiaaliten suhteiden luominen (löydetty myös kaloilta: oksitosiinitasot vanhemmilla ja jälkeläisillä. Evoluutio tukee sosiaalisia rakenteita, koska mahdollisuudet selvitä ovat paremmat)
seksuaalisuus (monesti tuntuvat autopiloteilta, mutta seksuaalisuuteen liittyy paljon muutakin kuin viettiä)
pelko ja ahdistus
aggressio, jakautuu kolmeen osaan puolustuksellinen, kilpailullinen ja saalistaminen
suru ja murhe (vastakkainen kuin huolehtiminen kun elimistön oksitosiinitaso laskee, joka voi johtaa lyhytaikaisesti surun tunteeseen, mutta jatkuessaan vrt. masennus ja depressio esim. sosiaalisissa yhteyksissä, elinkumppani menetetään

Eniten tutkitut nisäkkäiden tunnetilat ovat mielihyvän, leikin, hoivan, sosiaalisuuden, seksuaalisuuden, pelon ja ahdistuksen, surun ja murheellisuuden, aggression sekä kilpailun parissa. Nämä tunteet ja tarpeet ovat yhteisiä kaikille nisäkkäille, vaikka niitä esiintyy toki eri mittakaavoissa lajista riippuen. Samanlaisuuden syy näkyy aivoissa: pelkoon, helpotukseen jne. liittyvät hermoradat ja niiden toiminnat ovat varsin samanlaiset kaikilla nisäkkäillä. Muut tunteet ovat mainittujen perustunteiden yhdistelmiä, jotkin yksinkertaisempia kuten huolestuminen ja jotkin monimutkaisempia kuten syyllisyydentunto. Tässä vaiheessa tullaan alueelle, jossa koiran ja ihmisen erot alkavat. Uusia tutkimuksia tehdään jatkuvasti eläinten tunne-elämästä ja näin myös tiede kehittyy koko ajan. Olen varma, että jo viiden vuoden päästä meillä on hyvin erilainen mielikuva siitä, miten koira käsittää maailman ja itsensä kuin nykyään.

Kukaanhan ei kiellä, etteikö eläimillä olisi tunteita. Jos kysyt keneltä tahansa koiran omistajalta asiaa, vastaus on varma kyllä. Mutta sitten kun mennään hetkiin ja tilanteisiin onkin paljon vaikeampaa määrittää MITÄ eläin milloinkin ajattelee ja -niin- tuntee. Tieteelliset tutkimukset evoluution, kognitiivisen etologian ja sosiaalisen neurotieteen saralla tukevat näkemystä, jonka mukaan lukuisilla ja erilaisilla eläimillä on rikas ja syvällinen tunne-elämä. Tunteet ovat kehittyneet ns. sosiaaliseksi liima-aineeksi, joka sitoo ja pitää eläimet yhdessä. Tietoisuutta on useita tasoja, ja koko tietoisuuden tutkimus on vielä voimakkaassa muuttumistilassa, tiedeyhteisön sisälläkin näkemykset eläinten tietoisuudesta vaihtelevat. Siitä kuitenkin ollaan aika yksimielisiä, että tietoisuuden kehittynein taso eli itsetietoisuus – se, että pystyy mielessään katsomaan itseään “ulkopuolelta” ja ymmärtää olevansa yksi erillinen yksilö siinä missä muutkin yksilöt edellyttää suurta otsalohkoa.

Suurimmat erot nisäkkäiden aivotoiminnassa liittyvät tietoisuuden tasoihin, mistä seuraa eroja myös siinä, millaisia tunteita minkäkin lajin on mahdollista kokea. Yleisin koirien tunteiden väärintulkinta on koiran huolestuneisuuden tai hermostuneisuuden tulkitseminen niin, että koira tuntee syyllisyyttä tai häpeää aikaisemmasta teostaan. Huolestumiseen ja hermostumiseen koira kykenee, koska niihin riittää kyky tuntea pelkoa ja käsittää mahdollinen vaaran olemassaolo. Uusimmissa tutkimuksissa on kyetty myös todentamaan, että koira kykenee ainakin jossakin määrin ymmärtämään mitä omistaja näkee, vaikkei itse näkisikään samaa näkymää kuin omistaja. Itsensä tiedostava eläin ymmärtää olevansa muista erillinen yksilö. Klassisessa peilitestissä maalitäplällä merkitty eläin laitetaan katsomaan itseään peilistä. Jos eläin osoittaa peilikuvan kautta tunnistavansa maalitäplän omassa kehossaan, sen katsotaan olevan tietoinen itsestään. Korpit tunnistavat itsensä peilistä, mutta koirat eivät. Tästä tehtiin alkuun päätelmä, ettei koira tiedosta itseään, mutta onneksi tutkijat eivät ole luovuttaneet: näköaisti ei ole paras tapa mitata koirien kykyä itsensä tiedostamiseen, sillä koiralle näköaisti ei ole tärkein aisti ympäristön hahmottamiseen. Hajuaistiin liittyvässä peilitestin sovelluksessa koirat sen sijaan pärjäävät hyvin: ne tunnistavat itsensä oman hajunsa perusteella. Eläinten tietoisuuden tutkimisessa onkin tärkeää pohtia myös miten eläin hahmottaa maailman, sen aistien toiminnallisuudesta ja fyysisistä rajoitteista. Emme voi muodostaa johtopäätöksiä eläinten älykkyydestä tai tietoisuudesta vain sen perusteella, ettemme osaa tutkia sitä.

Aivojen rakenteesta löytyy myös selitys sille, että koiran ja ihmisen kyky itsehillintään ovat erilaisia: ne perustuvat osaksi eri asioihin. Koirakin voi oppia itsehillintää, ja sitä kannattaakin koiran kanssa harjoitella varsinkin impulsiivisten yksilöiden kanssa, mutta sen onnistuminen perustuu osaksi vaihtoehtoisten, palkitsevampien toimintatapojen oppimiseen. Syy tähän on se, että aivojen otsalohko, jossa tapahtuu omien tunnetilojen ja tekojen tietoinen säätely, on ihmisellä paljon suurempi kuin koiralla. Tunteisiin vaikuttavat aivojen osat, kuten mantelitumake ovat sen sijaan hyvin kehittyneet niin koiralla kuin muillakin nisäkkäillä. Ihmiseen verrattuna koira onkin paljon suuremmassa määrin tunteidensa orja.

Tunteen ajatteleminen ja tiedostaminen mahdollistaa joustavuuden siinä reaktiossa, jonka eläin viestittää toiselle vaihtuvissa tilanteissa. Mikä käytös olisi kaikkein paras missäkin tilanteessa: alistuminen, hyökkäys, kontaktin otto.. Joskus, jos joku häiritsee sinua, on parempi vain kävellä pois tilanteesta ja toisessa tilanteessa taas tällainen käytös saattaa aiheuttaa vieläkin pahemman reaktion – riippuen siitä kuka tämä ihminen on ja millaisia seurauksia pelkäät. Vaikkakin suurin osa tunnepohjaisista reaktioista syntyy alitajunnassa – ne siis ilmestyvät ajattelematta – me opimme yrittämään ajatella ennen kuin toimimme. Ajattelu mahdollistaa meille nähdä asioiden syy- ja seuraussuhteita tunteiden saralla. Tiedemaailmassa on tällä hetkellä vallalla käsitys, ettei älykkyys varsinaisesti ole yhteydessä perustunteiden kokemiseen ja ettei tunnetasolla älykkyydellä ole merkitystä. Tunteet ja fyysiset reaktiot toimivat riippumatta älykkyyden tasosta, joten jopa ihan alkeellisetkin eläimet voivat tuntea iloa, pelkoa ja kipua. Tämä tarkoittaa, että ainakin alkeellinen itsetietoisuus kaikilla eläimillä on enemmän sääntö kuin poikkeus!

Eläinten tietoisuuden tutkimisen ja mittaamisen ongelmilla on ollut huomattavan vakavat seuraukset aikamme vallitsevalle eläinkäsitykselle. Siitä, että eläinten tietoisuus on ollut niin vaikea tutkimuskohde, on tehty radikaali päätelmä, ettei sellaista ilmiötä kuin eläinten tietoisuus ole olemassakaan. Tosiasiassa monet ainoastaan inhimillisinä pitämämme ominaisuudet ovat osoittautuneet myös monien eläinten ominaisuuksiksi. Sellaisia ihmislajin ainutlaatuisia ominaisuuksia, jotka kaikilta muilta lajeilta puuttuisivat, ei juurikaan ole löytynyt. Onneksi tietoisuuden tutkiminen ei lopu lemmikkeihin tai tuotantoeläimiin. Myös luonnonvaraisia eläimiä kuten kaloja ja lintuja tutkitaan entistä enemmän. Aivojen rakenne on niillä erilainen, mutta kemialliset toiminnot ovat samanlaiset. Kalojen on todettu tuntevan kipua, mielihyvää ja ne myös leikkivät.

Jos olemme eläinten kanssa fysiologisesti samoin rakentuneita, miten psyykemme voisi olla täysin erilainen kuin kaikilla muilla eläimillä?

Lue lähteet.

Sudesta koiraksi

Koira on kehittynyt harmaasudesta. Kesyyntyminen on tapahtunut todennäköisesti useammassa paikassa yhtä aikaa sen sijaan, että koiran synnylle voitaisiin esittää jokin tarkka syntypaikka. Muutos sudesta koiraksi on tapahtunut hitaasti, mutta evoluution mittapuulla myös harvinaisen nopeasti. Myös ihmisen omassa kehityspolussa on ”aukkoja”, joissa kehitystä varsinkin kognitiivisella puolella on tapahtunut nopeasti. Näitä muutoksia ei vielä tänä päivänäkään kyetä täysin selittämään. Sudet ja ihmiset ovat eläneet rinta rinnan ja vuosituhansia ja molemmille lajeille on ollut hyödyllistä opiskella toisen käyttäytymistä ja mm seurata mukana metsästysretkille. Opimme siis jo varhain hyötymään toisistamme.

Fyysisiä eroja

Nykyisen DNA-tutkimuksella on pystytty selvittämään, että sudella ja koiralla on samat geenit, mutta koiralla eri geenit ovat aktiivisia. Esimerkiksi suden väritys vaihtelee harmaan eri sävyissä, mutta niissä ei esiinny kirjavuutta. Koirissa puolestaan hyvinkin yleinen vaaleanruskea sävy ei esiinny lainkaan susissa.

Suden ja koiran kallot poikkeavat merkittävästi toisistaan. Koiran kallo on pienempi, jopa suurien rotujen kallot ovat samanpainoiseen suteen verrattuna viidenneksen pienemmät. Koirien aivot ovatkin 10% pienemmät kuin suden. Merkille pantavaa on, että molempien lajien aivot kehittyvät saman aikaisesti, mutta koirien aivojen kehitys pysähtyy ennen susia. Tämä selittää monia käyttäytymiseroja lajien välillä.

Kallon lisäksi myös hampaat on koirilla susia pienemmät, mutta niitä on silti yhtä paljon.

Kuono-osa on koiralla lyhyempi ja paksumpi.

Myös korvat ovat koirilla pystyt, lurpat tai siltä väliltä kun taas suden ovat aina pystyt.

Koiralla on sutta paksumpi iho.

Koiran ja suden ruuansulatus eroaa toisistaan. Koira kykenee käyttämään hyväkseen paremmin viljoja ja muita ihmisen tähteitä.

Venäjällä on tehty ainutlaatuinen tutkimus hopeaketuilla. (Dimitri K. Belyaev 1917-1985) Turkistarhauksessa käytettyjä kettuja alettiin jalostaa pelkästään kesyjä ominaisuuksia silmälläpitäen. Muutamassa sukupolvessa ketuista tuli erilaisia niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään: haukkuminen, heiluva häntä, ei ujo, lurpat korvat, lyhyt häntä, kirjava turkki, pienet aivot, lyhyempi kallo, narttujen juoksu 2 krt vuodessa ja uroksen lisääntymiskyky läpivuoden olivat kaikki ominaisuuksia, jotka tulivat pelkän kesyyntymisen myötä!

Käyttäytymiseroja

Luonnonvaraiset eläimet eivät ole kesyjä, eikä se ole niille toivottu ominaisuus eloonjäämisen kannalta. Käyttäytymistä tutkittaessa tämä on hyvä asia ottaa huomioon. Yhteiset vuosituhannet ihmisen kanssa ovat vaikuttaneet oleellisesti koirien tapaan kohdata ihminen ja elää yhdessä kanssamme.

Susi ei koskaan, vaikka olisi ikänsä elänyt ihmisen kanssa, hae samalla tavalla ihmisen kontaktia ongelmaratkaisutilanteissa kuin koira. Koira seuraa ihmisen katsetta, susi ei (Hare & Tomasello 2005, Miklôsi 2003 osoitus- ja katsekokeet). Erilaisissa susien ja ihmisten välisen yhteistyöhön keskittyvissä tutkimuksissa tulokset ovat olleet hieman ristiriitaisia. Kuitenkin jo pieni koiranpentu kääntyy luontaisesti hakemaan apua ihmiseltä, mitä susi harvoin tekee. Molempien lajien käyttäytymiselle on oleellista aikuisten lajikumppanien sosiaalistaminen pentuaikana. Molempien elekieli muodostuu synnynnäisistä sekä opituista käytöksistä ja on hyvinkin samanlainen. Pentujen herkkyysikä vaihtelee susien kolmesta viikosta koirien seitsemään, mikä selittää monia eroja käyttäytymisessä.

Eroavaisuuksia löytyy myös mm. metsästyskäyttäytymisessä ja ääntelyssä. Molemmilla lajeilla on voimakas sisäinen tarve sosiaalisuuteen. Koirien kouluttaminen on helpompaa kuin susien, koska ne synnynnäisesti hakevat enemmän huomiotamme. Ne kestävät myös erilaisia ympäristöjä paremmin ja sopeutuvat myös aikuisina. Tämä johtuu siitä, että vähäinen reagointi mahdollistaa koiran säilymisen ihmislajin kumppanina. Sudella on kuitenkin enemmän käyttäytymismalleja kuin koiralla ja niillä ilmenee myös sellaisia käyttäytymisketjuja, joita ei ilmene ainakaan täydessä määrin koirassa.

Koiran katsotaan olevan kehityksessä noin 4kk ikäisen sudenpennun tasolla. Tämä selittää monia käyttäytymiseen liittyviä eroja. Koiraurokset ovat sukukypsiä läpi vuoden, kun taas susiuroksista vain lauman alfauros jatkaa sukua. Lisääntymiskäyttäytyminen on jo ympäristöoloista johtuen varsin erilaista: susi elää laumassa, jonka muodostaa alfapari ja näiden lapset, koiran on täytynyt sopeutua eloon ihmisen kanssa ja me olemme pitkälle päättäneet millainen sen laumasta muodostuu, millaisia yksilöitä ja mitä sukupuolta ne laumassa ovat. Koiranartut saavat juoksun 2krt vuodessa, siinä missä susi vain kerran vuodessa ja tuolloinkin se kelpuuttaa vain alfauroksen. Koiranarttu voi taas antaa useammankin uroksen astua, mikä tarkoittaa sitä, että pentueessa voi olla useampi isä. Tämä vaikuttaa perustavanlaisesti eläinten käyttäytymiseen.

Koira ovat leikkisempiä kuin sudet ja myös metsästyskäyttäytyminen on harvoin täydellinen. Susien elekieli on hienovaraisempaa ja sitä myös tulkitaan tarkasti. Tappelut susien kesken ovat harvinaisempia kuin koirien, sillä sudet tulkitsee viestejä tarkasti. Alistuvaa sutta ei yleensä purra. Sen sijaan koirien välisiä käyttäytymismuotoja on useita, monet johtuvat jo huonosta sosiaalistamisesta pentu aikana. Koirat hakevat meiltä ohjastusta, vähän kuin sudenpennut emoiltaan.

Susien kommunikointieleitä on tutkittu ja listattu. Eri rotuja tarkastellessa on havaittu, että joissakin roduissa nuo eleet ovat vähentyneet tai kokonaan kadonneet! Erot rotujen välillä olivat suuria. Koirien kykyyn esittää susien elekieltä vaikuttaa niiden jalostettu ulkonäkö: töppöjalat, lyhyt häntä, pieni koko, tylppä kuono jne. Saksanpaimenkoirilta löytyi eniten susien kanssa vastaavia eleitä, huskyt olivat listassa toisena. Jumbosijan, siis vähiten suden eleitä esittävä rotu, oli Cavalier. (Goodwin et al. 1997)

Tämä selittää myös miksi jotkut koirat eivät tule toistensa kanssa toimeen – ulkonäölliset erot estävät niitä lukemasta tai ymmärtämästä toisiaan.

Juttusarja jatkuu pian: koiran tietoisuus.

Lähteet, katso lisää.