Oma henkilökohtainen kevään kohokohtani tapahtui viime viikolla helatorstaina kun pääsin Maastotalli Preryan vetäjän Marjon mukana koko päivän ratsastusvaellukselle tallin suomenhevosilla. Vasta vuosi sitten haaveilin muutaman tunnin maastoratsastuksesta asiana, jonka haluaisin vielä elämässäni tehdä. On aika upea tunne, kun nykyään käyn paitsi ratsastamassa, myös hoitamassa Marjon hevosia Lohjalla noin kerran viikossa. Monet kokeneet hevosihmisystäväni vähän naurahtelevat innostukselleni, mutta minulle tallitöiden tekeminen ja siellä muutenkin puuhaaminen on lapsuuden aikainen unelma. Yläasteen jälkeen hevosopisto Ypäjällä oli kolmantena hakukohteena. Olen siis aikoinaan ihan tosissani pohtinut hevosenhoitajan uraa. Toki elämä on heitellyt vähän eri suuntiin, mutta kaiken kaikkiaan tallilla on aika muikea olo.
Ratsastustaitoni ovatkin sitten vähän ruosteessa. Koskaan en ole varsinaisesti viihtynyt kentällä koulua tahkoamassa, mutta lieneekö iän tuomaa varovaisuutta vai mitä – hevosen selkään meno ei ole mikään itsestäänselvyys. Jo keskiviikkona vähän jännitti, että mitenköhän kokonainen päivä hevosen selässä sujuisi. Onneksi olin jo ennalta viisaana hakenut perjantain vapaaksi 😉 Torstai-aamu valkeni upeana – niin kuin nämä viimeisen viikon aamut ovat kaikki olleet! Ja oli kyllä tosi hieno fiilis ajella tuo 60km matka tallille.
Mukana minulla oli kaulassa roikkuva vanha järjestelmäkamerarunkoni ja siihen kuuluva 50mm objektiivi. Lisäksi kypärässä keikkui GoPro Hero4. Rannekiinnitys näkyy myös videolla yhden laukan verran. Olo oli kyllä vähän kuin japanilaisella turistilla 😀 😀
Paikan päällä haimme muiden ratsastajien kanssa hevoset laitumelta, harjasimme ja valmistelimme ne tuttuun tyyliin. Tallilla ei ole hevosenhoitajia, vaan jokainen ratsastaja hoitaa hevosensa alusta loppuun itse. Yleensä minä jään tallille siivoamaan karsinoita siinä vaiheessa kun ratsastajat nousevat pihalla selkään ja häipyvät horisonttiin, mutta tällä kertaa minäkin olin mukana! 😀
Ratsastimme pääosin hiekkateitä pitkin, mutta jokunen autotien reuna oli pakko suorittaa, että pääsimme määränpäähän Niemenkylän kartanoon, mihin Marjo oli järjestänyt meille ruokailun eli filttieväät tortilloineen, kahveineen ja muine herkkuineen. Kyllä maistui ruoka kahden ja puolen tunnin ratsastuksen jälkeen! Hevoset saivat vettä ja heinää. Ilma oli sen verran kuuma, että nekin olivat hiestä märkinä. Takaisin lähdettiin siinä neljän aikaan ja tallilla olimme takaisin seitsemän jälkeen.
Ratsastin minulle tutulla Aaronilla, joka on isokokoinen mutta lempeän hoopo ruuna. Marjon kaikki hevoset ovat perinteikkäitä suomenhevosia, joskin jokunen on kooltaan hieman pienempi. Hevoset ovat tottuneita maastoilijoita, mutta kaikenlaisia tilanteita tulee aina silloin tällöin vastaan. Nytkin vastaan tuli kaksi ambulanssia hiekkatiellä – onneksi ei pillit päällä – ja kapealla metsäpolulla muita hevosia, poni kärryineen jne. Näin pitkällä matkalla hevoskokemus ja ratsastustaidot ovat valttia. Yksi ratsastajistamme tippui laukkapätkällä, mutta onneksi selvisimme säikähdyksellä. Maastossa kokenutkin hevonen voi olla arvaamaton, joten ihan aloittelijoille ei tällaista pitkää maastoa voi suositella. Onneksi loppumatka sujui hyvin ja pääsimme kaikki perille väsyneinä, mutta onnellisina.
Minulla, joka olen ratsastanut nyt lähes vuoden noin kerran kuukaudessa Marjon tallilla, oli paikat hiukan hellinä torstai-illalla. 😉 Käsissä on pari ikävää rakkoa ja sisäreidet vielä kaksi päivää ratsastuksen jälkeenkin kipeinä. Kyseessä on kuitenkin samankaltainen hyvänoloinen kipu, jota saan tehtyäni pitkän kävelylenkin (25-40km) Wilyan kanssa. Tiedän siis tehneeni jotakin 😉
Elämyksenä kokemus oli vailla vertaa. Ja koska nälkä kasvaa syödessä, toivon pääseväni vielä joskus Marjon väen kanssa parin päivän tai pidemällekin vaellukselle. Jospa hengailen tarpeeksi kauan tallilla, niiin kuka tietää? 😉 Kiitos Marjo ja muut tutut ratsastajat reissussa, meillä oli hieno päivä!
Nähdään tallilla!
Päivän kooste videolla löytyy youtubesta, tsekkaa ihmeessä!
Tänään toteutin pitkään minua vaivanneen ajatuksen Anerio-järven kiertämisestä Suomusjärvellä. Olemme Wilyan kanssa hiukan lipsuneet pitkistä vaelluksista ja vaikka kierros on meille tuttu, edellisestä kerrasta alkaa olla jo yli puoli vuotta aikaa. Ajattelin edetä ihan rauhassa ja kuvata samalla minulle tuttuja paikkoja.
Aamulla katselin säätiedotusta ja päiväksi luvattiin kosteaa, pilvistä keliä. Sadetta ei kuitenkaan povattu joten uskalsin lähteä liikkeelle. Vähän piti ottaa itseään niskasta, pliisu ilma ei paljon ulos houkuttanut, koska sää oli pilvinen ja aika tylsä. Päätinkin laittaa ohessa olevat kuvat mustavalkoisiksi, jotta niissä olisi edes hitunen ”ytyä”. Vaikka reissu lähti kuvaamisen halusta, niin aika nopeasti totesin itse kävelyn olevan minulle tärkemäpi juttu 🙂 Ja hyvä niin.
Matka on osaksi minulle tuttuakin tutumpi työmatka: pääosin asfalttitien reunaa 7,5km Laperlan risteykseen, siitä hiekkatietä Ahtialaan ja 110 tielle. Pääsimme parissa tunnissa reissun puoleen väliin Aneriojärven lintutornille, missä söimme Wilyan kanssa eväät. Järven yli puhalsi kuitenkin sen verran kylmä tuuli, ettemme viihtyneet paikoillamme kovin kauaa. Toinen breikki oli Suomusjärvellä työpaikallani, missä hörppäsin puoli kuppia kahvia ennen viimeistä 10.5km matkaa takaisin kotiin. Suomusjärvi ja Aneriojärven maisemat ovat kivikaudelta asti olleet asuttuja. Suosittelen tutustumaan paikallisiin infokyltteihin ja lueskelemaan ajan kanssa paikkakunnan historiaa.
Kunto on hieman viime vuodesta tippunut ja kuvaamisen ja taukojen kanssa kokonaisaikamme oli 4 tuntia 45minuuttia. Siis liki 1,5h tuntia huonompi kuin viime vuonna. Toisaalta silloin mentiin tukka putkella eikä juuri pysähdelty 😉 Wilya jaksoi hienosti koko matkan, mutta kyllä meillä molemmilla on paikat huomenna kipeinä. Aina näin pitkillä reissuilla huomaan miettiväni, mitä sitten kun rakas nyt 11-vuotias reissukaverini lähtee viimeiselle matkalleen. Mitenkähän käy harrastukseni silloin? Onneksi Wilya on vielä hyvässä kunnossa mummokoiraksi ja toivottavasti saan sen kanssa vielä monta hyvää vuotta. Rakas, rakas otus. ❤
Järjestin ystävilleni laitesukelluskokeilun Helsingin sukelluskeskuksessa lauantaina. Kouluttajana toimi koulutettu ystäväni. Itse olen jo käynyt kerran sukeltamassa viime kesänä ja odotimme kaikki innoissamme tätä uutta kokeilua. Jännitin hieman edelleen hengittämisen sujumista ja varsinkin tasapainon hakemista veden alla. Lisäksi halusin päästä kokeilemaan kameraani, jonka olin tämän tyyppistä kuvaamista varten hankkinut jo hyvissä ajoin.
Olen lisäksi pohtinut sukeltamisen jatkamista harrastuksena: kyseessä on kuitenkin suhteellisen kallis ja aikaa vievä harrastus. Tämä uusi kokeilu osoittautuikin minulle lopulliseksi niitiksi: veden alla oli ihan yhtä ihmeellistä kuin muistin ja valokuvaaminen vei mennessään! Niinpä jatko on nyt selvä: laitesukelluskurssille ja valokuvaamiseen pinnan alle käy siis reittini. 😉 Kiitos tytöille seurasta ja ystävilleni tempauksen järjestämisestä!
Kesälomaa on enää runsas viikko jäljellä. Tekemistä on ollut niin paljon, etten aina edes muista olevani lomalla. Joskus aikaisemmin keväällä tunsin ahdistusta ajatellessani neljän viikon lomaa, jonka aikana makaisin vain joutilaana ja istuisin mökkihöperönä kaikki päivät. En yksinkertaisesti osaa olla paikallani ja mieleni työstää kaikenlaisia projekteja jatkuvasti. Kuulemma kovasti arvostamani isoisäni on vähän samanlainen tyyppi: aina jokin rakennusprojekti menossa. 😉 Aikaisempina vuosina lomani on koostunut lähinnä koirien kanssa oleilusta, agility- ja tokotreeneistä, kalastusreissuista ja kavereiden kestitsemisestä. Kasvatinomistajia on vieraillut meillä yleensä joka kesä usean viikon ajan.
Suomalainen vaatetusliikeen toiminimi toimii myös inspiraationa elämässä. Kuva Fiskarsista.
Eihän siinä mitään pahaa ole ja kaikki on kuulunut silloiseen elämäntilanteeseen. Tänä kesänä olen kuitenkin ihan tietoisesti halunnut pois kotoa, matkustella ja keskittyä asioihin, joista olen haaveillut jo pitkään. Elämässäni on tällä hetkellä paljon harrastuksia, joista lapsena vain haaveilin. On varmasti ihanaa syksyllä ja talvella palata takaisin kaikkiin niihin reissuihin, joita olen päässyt lomani aikana tekemään. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat valmiita päivän reissuille aina kun hyvä ja mielenkiintoinen kohde tulee vastaan.
Ystäväni 9 viikkoinen koiranpentu. Pienen, vasta uuteen kotiin muuttaneen Vanja-tytön valokuvaaminen oli itselleni henkinen testi: nousisiko pentukuume? 😀
Tätä kirjoittaessani ulkona sataa vettä ja ukkostaa rajusti, eikä kesä olekaan ollut ilmoiltaan kovin helteinen. Loma on kuitenkin ollut ihan mahtava ja olemme osanneet nauttia ystävieni kanssa siitä huolimatta, ettei ilma välttämättä ole ollut paras mahdollinen.
Minä ja Taisto rantatunnelmissa
Paljon tuuriakin on toki ollut matkassa. Ensimmäisellä viikolla kävin Turussa keskiaikaisilla markkinoilla, Särkänniemessä ja Suomenlinnassa. Ehdin myös rantatunnelmiin isäni perheen kanssa Myllylammelle. Parta-agama Taistokin pääsi mukaan 😀
Illastin ystävieni kanssa Helsingissä useaankin kertaan loman aikana ja baareissakin on tullut seikkailtua. Nautin suunnattomasti tanssimisesta (mikä tahansa latino,pop,trancejytke käy 😉 ) mutta otin tavoitteeksi osallistua edes yhteen musiikkitapahtumaan kesän aikana. Tuo haave toteutui viime perjantaina kun läksimme ystäväni kanssa kuuntelemaan Apulantaa ja Jenni Vartiaista Lohjan rantajameille. 😀 Hauskaa oli!
Rantajamit
Kamera keikkuu aina minulla mukana. Koulusta kesätehtäviksi saadut yleisötapahtumien ja katujen kuvaus kaipaavat vielä hiomista, vaikka olen kuvannut paljon. Kameran kanssa tilanteisiin on helpompi mennä ja ihmisiä luonnollisempi lähestyä. Toisaalta ihmisten kuvaaminen katuvilinässä saattaa aiheuttaa ihmetystä. Tähän mennessä kukaan ei kuitenkaan ole tullut vetämään hihasta. Ainoana poikkeuksena kotiseudun rallit, joista lähetin pari kuvaa Poliisilehteen. Kameran kanssa aika katoaa ja valokuvaukseen voinkin hukkua, ajelehdin vain valon ja varjon maailmassa metsästäen sitä yhtä täydellistä otosta. Olen myös onnellinen, että olen onnistunut saamaan ystäväni iloisiksi ottamalla heistä kuvia, joihin he ovat tyytyväisiä.
Kuvaamassa Turussa Kuva: V. Pitkänen
Jo viime syksynä tavoitenippuun lisäämäni laitesukelluksen kokeileminen tuli tällä viikolla ajankohtaiseksi kun saimme vihdoin ystävieni kanssa aikataulut sovitettua yhteen ja pääsin sukeltamaan Nurmijärven Sääksjärvelle. Ystäväni on koulutettu divemaster, jolla on oikeus viedä ihmisiä vastaavanlaiselle sukelluskokeilulle. Yhdessä perheensä kanssa he matkustavat 1-2 kertaa vuodessa ulkomaille sukeltamaan Kreikkaan tai muihin kirkkaisiin vesiin.
Sukeltamassa Kuva: K.Myllymäki
Lapsena rakastin uimista ja nimenomaan sukeltamista. Saatoin olla rannassa tuntikausia ja vain tutkia järven tai meren pohjaa. Keräsin aarteita ja tunnelmoin valon, varjon ja veden keskellä. Jännitin laitesukelluksessa eniten tekniikan omaksumista: siis hengittämistä regulaattorin avulla. Onneksi minulla oli hyvä ja kärsivällinen opettaja, jonka osaavassa opastuksessa ei tullut hölmöjä kysymyksiä eikä paniikkia.
Vedessä leijumista 😀 Kuva: K.Myllymäki
Kävimme ensin läpi teoriaa noin tunnin verran ja puimme sitten päällemme märkäpuvun ja sukellukseen tarkoitetun liivin. Liivi painoi noin parisenkymmentä kiloa ja lisäksi sain lanteille kuuden kilon painoisen lyijyvyön. Arsenaliini oli siis melkoinen, mutta vedessä tunsin painon vain epämääräisenä selän rasituksena kun jouduin käyttämään olemattomia selkälihaksiani pitkästä aikaa. Vedessä kävimme teorian uudelleen läpi. Muutamassa kohdassa jouduimme tekemään harjoitteet pari kertaa, että onnistuin. Missään vaiheessa en kuitenkaan tuntenut paniikkia tai pakokauhua.
Sukelluksen jälkeen on hymy herkässä 😀 Kuva: K.Myllymäki
Lopulta olimme valmiit pienelle sukellukselle. Järvi oli samea eikä siellä ollut juuri nähtävää. Aluksi kaikki energiani meni kropan hallitsemiseen, tuntui että olin joko pinnassa tai pohjassa 😀 Jouduin käyttämään käsiäni saavuttaakseni tasapainon, vaikka ystäväni vieressäni vain polski tyynesti jaloillaan. Näkymä veden alla oli vihreä ja samea, siellä täällä oli leväisiä ruokoja tai pohjassa lepääviä puunrunkoja. Vesi oli myös kylmää, se tunkeutui pukuni alle ja sai varsinkin teoriaa opetellessa minut palelemaan. Kokemus oli kuitenkin loppujen lopuksi ihan huikea! Mitä se voisikaan olla kirkkaammassa vedessä, jossa olisi jotakin nähtävääkin!?
Suomenlinna Kuva M.Mäkinen
Olenkin kovasti pohtinut sukelluskortin suorittamista, täällä Salossakin on siihen mahdollistava aktiivinen yhdistys. Kortin saaminen olisi paitsi mahdollisuus päästä uudelleen pinnan alle, myös vähän kuin ajokortti: se hallussa olisin oikeutettu sukeltamaan myös ulkomailla. Uutena haaveena voisikin olla ystävieni kanssa matkustaminen ulkomaille parempiin vesiin. Se olisi paitsi reissuna myös sukelluskokeiluna varmasti ikimuistoista!
Syksyllä jälleen alkavan nyrkkeilyn lisäksi tavoitteenani on edelleen päästä ratsastamaan jossakin vaiheessa. Lapsena ratsastin useamman kerran viikossa ja hoidin paljonkin hevosia. Olisi ihanaa päästä kokemaan jotakin sellaista uudelleen. Lapsuuden unelmien toteuttaminen on ihan huikea tunne. Olen aina pyrkinyt elämään rehellisenä itselleni ja sille mitä haluan. Lapsena omasta koirasta haaveilleena elämäni eläinten kanssa on todellakin ollut intohimo. Joskus tavoitteiden ja haaveiden toteuttaminen on rahan tai ajan puutteen vuoksi pakko työntää kauemmaksi, mutta kun ne vihdoin toteutuvat – se on mahtavaa!
Elämä on upeaa – rinta rottingille!
Eläimet, agility, tatuoinnit, valokuvaus, sukellus, nyrkkeily, kävely ja ratsastus.. Ehkä moottoripyöräilykin.. Paljon haaveita ja jo toteutuneita unelmia. Tunnen usein olevani etuoikeutettu saadessani kokea näitä upeita juttuja! ❤ Joskus niiden toteuttaminen vaatii tosin pitkäjänteistä työtä ja riskin ottoakin. Tarkkoja laskelmia siitä mikä kannattaa ja mikä ei. En ole kovin sponttaani tyyppi, mutta toisaalta yritän priorisoida elämääni jatkuvasti sellaiseen suuntaan, että saan kaiken mitä haluan. Ehkä pitkäjänteisyys ja varovainen, hidas lähestyminen on pitkässä juoksussa kannattavampi vaihtoehto kuin ryntääminen harkitsematta sinne sun tänne. Ilman työtä ja rohkeaa asennetta unelmiaan on vaikeaa saavuttaa, mutta toisaalta on hirvittävän tärkeää pitää palaset koossa elämänsä kokonaisuutta ajatellen. Kuulostaako höpsölle?
Fiskars. Kuva: M.Mäkinen
Kun sitten joskus katson elämääni taaksepäin toivon voivani olla ylpeä itsestäni ja siitä mitä olen saavuttanut ja kokenut. Olenhan sitä jo nyt. On tärkeää antaa elämänsä muille ihmisille, mutta vielä tärkeämpää – uskon – on antaa se itselleen. Liian usein kuulen juttuja siitä, miten ihmiset luopuvat omista unelmistaan muiden ihmisten vuoksi. En tiedä voiko olla mitään suurempaa vaaraa katkeruudelle kuin luopuminen unelmistaan jos siihen ei ole valmis. Olet oman elämäsi sankari. Vain sinä. Eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Uskalla olla rohkea!
Olla aidosti ja rehellisenä läsnä elämänsä ihmisille tarkoittaa myös toisinaan luopumista ja toisen unelmien arvostamista. Rakkautta, joka ei sido, vaan kantaa. Siitä syystä toivon ihmisten, varsinkin läheisteni, kykenevän ja uskaltavan elää unelmiensa kautta. Koska olemme täällä (elämässä) vain kerran, on suorastaan häpeä jos emme ota kokemuksesta kaikkea irti.
Ratsastimme pääosin hiekkateitä pitkin, mutta jokunen autotien reuna oli pakko suorittaa, että pääsimme määränpäähän Niemenkylän kartanoon, mihin Marjo oli järjestänyt meille ruokailun eli filttieväät tortilloineen, kahveineen ja muine herkkuineen. Kyllä maistui ruoka kahden ja puolen tunnin ratsastuksen jälkeen! Hevoset saivat vettä ja heinää. Ilma oli sen verran kuuma, että nekin olivat hiestä märkinä. Takaisin lähdettiin siinä neljän aikaan ja tallilla olimme takaisin seitsemän jälkeen.
Lifedream Colliet 