Jo viimeisen vuoden olen haaveillut pääseväni käymään Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalla Olhavan kiipeilykalliolla. Sen 50 metriä korkeat kalliot ovat suorastaan legendaariset kiipeilijöiden keskuudessa ja myös valokuvausta ajatellen paikka houkutti. Parhaan ystäväni Petran kanssa päätimme siis lähteä patikoimaan paikan päälle Juhannuksena verestääksemme samalla noin 22 vuoden takaisia telttailumuistojamme.
Elossa ollaan!! Hyvää huomenta Olhava!! Aamuvenytykset kallion laella.
Heräsimme lauantaiaamulla noin yhdeksän aikaan. Yö oli sujunut hyvin, mitä nyt kuuma oli jossakin vaiheessa pakottanut vähentämään vaatteita ja minun selkäni oli aivan notkolla muhkuraisen maan päällä nukkumisesta (ja vielä sen piti olla mukamas tasainen alusta). Aloimme kaikessa rauhassa keitellä vettä aamupuuroon ja kahviin. Yllätykseksemme alhaalta kiipeilijöiden joukosta ei ollut Juhannusyönä kuulunut lainkaan melua, vaikka paikalla oli kymmeniä ihmisiä. Yö oli ollut todella tyyni ja rauhallinen, vain silloin tällöin kirkuvat ja valittavat kaakkurit mekastivat.
Söimme aamupalaksi pikakaurapuuroa ja omenahilloa. Jukallekin maistui oma ruoka reissussa hyvin, mikä on jatkoa ajatellen tärkeä juttu. Purkasimme leirin ja pakkasimme kamat taas rinkaan. Tällä kertaa päätimme laskeutua kalliolta alas ja seurata leveää hiekkatietä takaisin parkkipaikalle. Matka olisi tällöin hieman lyhyempi, mutta maastoltaan kevyempi kuin edellisenä päivänä. Ihmisiä oli paljon liikenteessä ja Jukka heilutteli häntäänsä iloisena kaikille. Se kantoi omaa reppuaan varsin ylpeän oloisena 😉
Parkkipaikalla kamat autoon ja kohti Lapinsalmea. Löysimme paikalle helposti, matkaa oli noin 20 kilometriä. Jos mahdollista, täällä oli vielä enemmän autoja jonossa! Jouduimme jättämään auton n. 300 metriä parkkipaikalta. Heti kävi selväksi, että tämä osa puistoa oli lapsiperheiden suosiossa ja muutenkin ihmisiä oli paljon enemmän. Myös polku oli leveä ja tallattu, muistutti paljon kotipuolen Nuuksion ja Teijon reittejä. Paikalla oli myös paljon muita koiria. Jukka hiukan ärisi niille, mutta koska olen tottunut nuorten urosten isotteluun en pitänyt sitä kovin pahana. Häntä heilui kuitenkin koko ajan ja heti kun olimme ohittaneet koiran, Jukka asettui taas.
Vaikka tällä kertaa rinkassa eivät painaneet teltta tai makuupussi, oli keittimen ja ruokien sekä veden myötä repussa painoa silti noin 10 kiloa. Aloitimme Ketunkierroksen ylittämällä Lapinsalmen 10 metrin korkeudessa heiluvan 50 metriä pitkän riippusillan. Jukka meni sillalle ensin, mutta peruutti sitten takaisin jalkojeni taakse. Olin niin ylpeä siitä kun se tuli perässäni, vaikka jalat kuulemma tutisivat ja Petra sanoi koiran selvästi jännittäneen kovin. Jonoa sillalla oli molemmin puolin. Jatkoimme kierrosta noin parin kilometrin verran kunnes nälkä ajoi meidät polulta hieman sivummalle ruuan laittoon. Paikka oli järven rannassa kalliolla ja siemailimme oluet ruuan valmistumista odotellessa. Alkoholia kokoa reissussa oli mukana muutenkin vain muutama tölkki, koska niiden kantaminen sinne sun tänne olisi ollut ihan järjetöntä.
Ruokana tänään oli makaroonivalmispusseja. Ne maistuivatkin todella hyville! Kello oli jo siinä kahden aikaan kun saimme tavarat jälleen pakatuiksi reppuun ja loput kolme kilometriä Ketunkierrosta saattoi alkaa. Maasto oli yllättävän raskasta varsinkin kun koko kropassa painoivat vielä edellisen päivän kilometrit. Reittikuvauksessa sanotaankin lenkin olevan keskivaativa. Katajavuorelle meidän piti kivuta liki 200 jyrkkää puuporrasta ja jälleen Jukka teki minut ylpeäksi, ei varmasti ollut helppo nousu sillekään! Jalat aivan maitohapoilla raahauduimme katselemaan hengästyttävää maisemaa Katajavuoren laelta.
Tämän jälkeen laskeuduimme ajoittain kivikkoista polkua Katajajärven äärelle ja siitä edelleen eteenpäin metsän vaihdellessa kuivan kangasmetsän ja sammalpäällysteisen vanhan kuusimetsän välillä. Matkan jatkuessa reitti muuttui hyvin kivikkoiseksi Terrivuoren juurella sen kohotessa jylhänä kalliovuorena Terrilahden rannalla. Määkijänniemessä reitti kulkee halki ennallistetun metsän aina Ketunlossille saakka. Lossi olikin jännä paikka jälleen meille kaikille. Väsymys oli todella uuvuttava ja paikalla oli paljon koiria, joille Jukan piti haukahdella. Lopulta ylitimme lossin (aivan vesiarajassa kulkeva köysillä vedettävä lautta) yhdessä toisen ison koiran kanssa, mutta Jukasta lossi oli niin jännittävä ettei se enää jaksanut välittää. Lossilta takaisin parkkipaikalle matkaa oli noin puoli kilometriä.
Kello oli noin puoli neljä kun lähdimme ajamaan takaisin kotiin päin, tällä kertaa Kouvolan kautta. Takana oli aivan huikea, mutta raskas seikkailu Repovedellä. Olin niin onnellinen kun vihdoinkin olin päässyt omin silmin näkemään paikat, joista olin lukenut ja kiipeilyä ajatellen mieleenpainuvin oli tietysti Olhava, jonne on pakko päästä pian uudelleen kiipeilyvermeiden ja kavereiden kanssa! Kiitos Petralle huikeasta seikkailusta ja kotipuolessa Merville ja Piialle koirien hoidosta!! Mieleenpainuvin Juhannus pitkään aikaan!
Lisää kuvia reissusta löytyy runsaasti facebook-sivultani
Lifedream Colliet 