Tämän kevään isoin juttu minulle oli neljän päivän Kiipeilyurheilijoiden järjestämä retki Ahvenanmaalle Soltunaan boulderoimaan. En ole koskaan ollut Ahvenanmaalla, tai edes pois kotoa tämän pidempään pitkään aikaan, joten odotin reissua jännityksen sekaisella innolla. En tuntenut ketään etukäteen, mutta kiipeilykaverini Emma oli jo paikalla yhdessä miehensä ja lukuisten muiden kiipeilykavereidensa kanssa. Varmuuden vuoksi otin mukaan myös luotetun ystäväni, Canonin 7D kameran, jonka arvelin antavan minulle tekemistä jos varsinaiset kiikut tökkisivät. Matkasta muodostuikin mielettömän hieno kokemus, jonka siivittämällä asenteella kiipeilen vielä pitkään.
Sunnuntaina heräsimme Susannan kanssa jo seitsemän aikaan. Keräilimme vähin äänin kamppeemme ja lähdimme aamiaisen jälkeen vielä kerran yrkkäilemään Hyvää lämppää 6 reittiä, jossa minulle kinkkinen istumalähtö ja Susannalle vaikea katon yli toppaus. Meillä oli noin kaksi tuntia aikaa kiipeillä, sillä mökki oli vielä siivottava ja avaimet luovutettava viimeistään klo 12.
Olin jo edellisenä iltana projektoinut alkua mielessäni ja saanut uutta betaa myös Mikolta. Kädet oli sullottava pieneen suorakulman muotoiseen koloon, siitä ponnisteltava jalat seinälle ja sitten tarkassa järjestyksessä siirtää käsiä muutaman muuvin eteenpäin niin, että pääsin selvemmille vesille varsinaisen pienen traversen alkuun. Vasemman käden etusormen haava ei auttanut lainkaan.
Aluksi tuntui, ettei hommasta tulisi mitään. Ähkimme molemmat reitin kimpussa kun paikalle alkoi raahautua myös muita kiipeilijöitä, mutta hetken lämpättyään he jatkoivat matkaansa. Vaikka kello tikitti, minulla oli silti jotenkin hyvä ja zenmäisen rauhallinen fiilis. Oli ihana tosissaan projektoida upeissa merimaisemissa jotakin pitkästä aikaa ja aamu oli vielä niin varhainen, ettei kuumakaan ollut.
Viimeiset 20min teimme molemmat lähes tauotta yrkkiä. Minä kokeilin eri variaatioita ja susanna taisteli pelkonsa kanssa. Pienen katon ylitys vaati tarkat käsiotteet, joiden varassa ponnistaa. ”Nyt menee!”, huusin kun Susanna sai oikean käden hyvään kahvaan. Ja niin sitten parilla vedolla ylhäällä!! Voi miten iloisia olimme!! Itsensä voittaminen on huikea tunne. Seuraavaksi minä perässä. Olin löytänyt alkuun Mikon betan ja jatkoin siitä sitten seuraaviin. ”Muista hengittää”, totesin itselleni ja äkkiä olinkin selvittäyt vaikean kohdan!! Traverse ja loppusuora ei ollut minulle vaikeita, joten sain kuin sainkin reitin kasaan!! Ja jäi vielä 10 min aikaakin 🤣 Taas tuli todettua, että yrkkäämällä ahkeraan vaikeita muuveja, kroppa alkaa pikkuhiljaa tottua ja muistaa.
Takaisin mökeillä pakkasimme ja siivosimme ja odottelimme sitten bussia, joka veisi meidät takaisin Maarianhaminaan. Minulla oli ihan hyvä olo: tiesin että olisin voinut kiivetä enemmänkin reissun aikana, mutta tämäkin oli ekaksi Ahvenanmaan reissuksi oikein hyvä. Kamerassa odotti myös paljon kivoja kuvia!
Bussissa juttelin niitä näitä ruotsiksi kuljettajamme kanssa. Oli ihanaa puhua ruotsia, sillä kieleen liittyy minulla niin paljon hyviä muistoja ajoista työskennellessäni ruotsinkielisessä päiväkodissa 17 vuotta sitten ja myös koirakasvatusvuosina tapaamistani ihmisistä. Oli aika hupaisaa, että kuljettajamme isoäiti on kotoisin Porvoosta!! Juuri siellä kun on minullekin rakkaita ruotsinkielisiä ihmisiä! 💖
Laivalla söimme porukalla buffetissa itsemme aivan ähkyyn. Rakastan hyvää ruokaa ja laivalla varsinkin! Olin juuri jutellut Sanjan kanssa laivan kannella kiipeilystä, urheilijan asenteesta ja aika monesta muustakin asiasta, joten koin moraalista tuskaa kaikkien niiden herkkujen keskellä! Onneksi rakastan eniten alkupaloja: kalaa, äyriäisiä ja mätiä, joten länpimät ruuat saivat jäädä. Kun tuli jälkkärin aika nauroin, että kaverit saavat rullata minut pädeineni päivineen ulos laivasta.
Laivalla keräsimme katseita kun patjat eli pädit herättivät kummastusta. En muista koskaan saaneeni niin paljon katseita osakseni ja kieltämättä seurueemme muistutti 16 leppäkertun jonoa, kun marssimme parkkipaikalle odottamaan bussiamme. Minut jätettiin jälleen kotimatkalla Kivihoville Suomusjärvelle ja ajoin tyytyväisenä loput 11km omalla autolla kotiin.
Matka oli kaiken kaikkiaan erittäin antoisa! Olen niin tyytyväinen, että kaverini Emma vähän kuin pakotti minut matkaan ja että alun epäilyistä huolimatta sain paljon uusia kiikkukavereita! Varsinkin Sanjasta muodostui minulle ikään kuin nuori esikuva: hänen positiivinen asenteensa ja nuoren urheilijan intonsa muistuttaa minua siitä, että jos jotakin tarpeeksi haluaa se on mahdollista saavuttaa. Sanja kertoi minulle treenaavansa paljon yksin ja miten se auttaa häntä keskittymään. Uskonkin, että oli laji mikä tahansa, urheilijan on pakko hakea ensisijaisesti motivaatiota itsestään eikä ympärillä olevista ihmisistä. Toisaalta kunnollinen tukiverkosto lajissa kuin lajissa (valmentajat, muut harrastajat) auttavat. Pohdin vakavissani, että vaikkei minusta tulekaan kiipeilyssä kilpailevaa urheilijaa, niin silti samalla asenteella voin rakentaa omaakin maailmaani. On merkitystä sillä, millaisten ihmisten kanssa jaat arkeasi ja millä tavalla he kannustavat ja rohkaisevat sinua omissa unelmissasi.
Kiitos Kiipeilyurheilijoille antoisista päivistä näin vasta boulderoinnin aloittaneen näkövinkkelistä ja myös kaikille reissussa olleille!! Nähdään yhdessä otteilla! 💖😊
Kuvia Ahvenanmaalta löydät täältä.
Lue lisää matkatarinaa:
Torstaina – Boulderointia Ahvenanmaalla
Perjantaina – Ahvenanmaalla: merellistä tunnelmaa Fågelbergetillä
Lauantaina – Ahvenanmaalla: huukkitraversea Grottanilla
Sunnuntaina – Ahvenanmaalla: tarinan loppu, uusi alku
Lifedream Colliet 