Tänä kesänä olen päättänyt lisätä arkeeni jälleen pitkän matkan lenkkejä. Tämä tarkoittaa ainakin kerran viikossa yli kympin lenkkiä, mielellään toki parikin. Tavoitteena on saada peruskuntoa kohennettua ja jatkossa lisätä myös juoksun määrää. Käytännössä olen kävellyt nyt n.14km lenkin kerran viikossa, joten alku on ollut varsin lupaava! Kotimaisemissa on ilo kävellä, sillä täällä todella on upea vehmas Varsinais-Suomen luonto ympärillä! Hiukan vaihtelua toi matkani Keski-Suomeen, missä kävelin Kuusaankosken ympäristössä 14km kesäkuun lopussa. Lisäksi teen koirien kanssa myös lyhyempiä lenkkejä retkeillen lähialueella, mutta niistä lisää myöhemmin. Tempon vaihteluineen pitkän matkan kävely on kivaa ja erittäin tehokas liikuntamuoto. Kävellä voi sauvoilla tai ilman, mutta varsinkin menevän koiran kanssa pysyy vauhti tasaisesti hyvin yllä. Lue lisää kävelystä kirjoittamastani jutusta.
Iso Silmukka: olen nimennyt erilaisia lenkkejä hiukan sen keston ja maisemien mukaan. Iso Silmukka on noin 13km pitkä lenkki, jonka voi kävellä kumpaan suuntaan tahansa, mutta jostakin syystä kävelen useimmat lenkit myötäpäivään. Reitti kulkee ensin kolmisen kilometriä asfalttitietä, sitten 8km hiekkatietä metsän keskellä. Loput pari kilometriä on enimmäkseen hiekkatietä peltojen keskellä. Iso silmukka oli minun ja huskyni arkilenkki, joka kuljettiin aikaan 1h50min. Nyt collieiden kanssa aika on hieman pidempi noin 2h10min. Wilyan kanssa kävellessä laihduin muutama vuosi sitten huikeat 30kg! Kokemusta ja kilometrejä treenitossuissa siis riittää:)
Kurkelanjärven kierros: kiersimme koirien kanssa pitkästä aikaa Kurkelan järven, joka siintää oman keittiön ikkunasta läpi vuoden. Järvi on pitkänomainen ja reitin kuljen yleensä myötäpäivään. Kyseessä on varmasti fyysisesti rankin kotipihan reitti. Alun neljän kilometrin nousu on aika rankka, hiekkatie nousee kallion päälle parin kilometrin matkalla jopa 320metriä. Tie on kaikkinensa hyvinkin vaihteleva: on metsää ja hakkuualueita, metsälampia ja peltoaukeita. Kun tie laskee Kärkelän ruukin alueelle, aukee sen molemmmin puolin laajat hevoshaat. Loppumatkakaan ei ole suinkaan helppo, sillä vielä viimeisillekin kilometreille riittää mäkiä. Niinpä tämä reitti vie minulta usein lähes kolme tuntia, vaikka kilometreiltään on lähes Ison silmukan veroinen. Toisaalta kotona on ihan voittajafiilis kun mäet antavat reitille luonnolliset intervallijaksot.
Viime sunnuntaina lähdin matkaan 11 aikaan ja ajoin 70km matkan paikan päälle reilussa tunnissa. Iso parkkipaikka oli aika tyhjän oloinen vielä, mutta pian Pilvi ja Lennu kaarsivat mutkasta. Saaren kansanpuiston alue soveltuu erinomaisesti päiväretkikohteeksi, erityisesti perheille. Meillä oli mukana yhteensä kuusi koiraa ja etukäteen pohdimme millaiseksi ryhmä rämäksi porukkamme retken aikana muodostuisi. Koirat eivät entuudestaan tunteneet toisiaan ja osa oli myös herkkähaukkuisia. Lähdimme seuraamaan leveää ja hyvin opastettua polkua näköalatornin suuntaan. Alue tarjoaa hyvät mahdollisuudet myös moneen muuhun aktiviteettiin patikoinnin lisäksi. Melontayhdistyksemme järjesti paikan päällä retken samana viikonloppuna, mutta koska olin sopinut patikoinnista tyttöjen kanssa, ei melonta nyt ollut mahdollista. Kuivajärvi kuitenkin siinteli sen verran kauniina, että lähtisin mielelläni paikalle myös kajakin kanssa!
poluillakin. Remmissä kuljetaan nätisti ja ihmiset ohitetaan nätisti. Kokonaisuudessaan kuljimme noin 4 kilometrin matkan parissa tunnissa. Pidimme vauhdin rauhallisena, mikä oli todella mukavaa vaihtelua normaaliin puolijuoksuuni 😉
Viime Jouluna pohdin pitkään mitä antaisin joululahjaksi vähän yli parikymppisille veljilleni. Päätimme parhaan ystäväni kanssa lahjoa poikia retkeilyreissulla Helvetinjärven kansallispuistoon ja kokosimme heille Jouluaatoksi hauskan korin sisältäen pari nuudelipussia, tulitikkuja, hyttysmyrkkyä (jonka hankkiminen joulukuussa oli haastavaa), retkeilyyn soveltuvat lusikkahaarukat ja pari oluttakin. Pojat olivat lahjasta yllättyneitä, mutta innoissaan ja kevään aikana WhatsApp- ryhmämme Erämuruset kävi kuumana kun suunnittelimme retkeen kaikille sopivaa ajankohtaa. Olen niin iloinen, että saimme tämän reissun onnistumaan!
Elokuun ensimmäisenä lauantaina kokoonnuimme ensin tänne minun luokseni käydäksemme läpi varusteita. Otimme mukaan pojille vanhan 4 hengen Everest-teltan ja minulle sekä Petralle uudenkarhean Marmot Vapor 3sen. Jaoimme taakkaa siten, että Petra ja Juho kantoivat teltat, minä ja Antti retkikeittimen, vedet ja ruuat. Minulla oli lainata pojille myös isommat rinkat heidän pienien reppujen sijaan, mutta makuualustoja hei eivät huolineet?! Kuulemma yhden yön voi karaistuneena miehenä hyvin nukkua ihan maankamaralla. Myönnyin nihkeästi. Itse pakkasin mukaani vielä uudet, edellisenä päivänä kiireellä Tokmannista hankkimani Vaeltaja-merkkiset makuualustan ja sen päälle ilmatäytteisen patjan. Toiveeni oli, että saisin tällä kertaa nukuttua paremmin kuin noin kuukausi sitten 
Lähdimme ajelemaan yhden aikaan kohti Ruovettä. Ajomatkat ees taas olivat jo sinällään huikeita seikkailuja, pysähdyimme molempina päivinä syömään tien varrella ja soitimme autossa Abbaa ja JVG:tä laulaen komeasti mukana. 😀 Eeppistä! Sen verran matka oli pitkä, että perillä Helvetinjärvellä tuntui paikat olevan kovinkin juntturassa. Arvelinkin reippaan kävelyn parantavan fiiliksiä. Nostimme painavat rinkat selkään ja lähdimme tarpomaan! Olin suunnitellut reitin siten, että jätimme auton Kankimäen parkkipaikalle ja kävelimme siitä Helvetistä itään- nimistä rengasreittiä 1,7 matkan Helvetinkolun näköalapaikalle. Erkaannuttuaan Kankimäestä tulevalta metsätieltä polun pohjoinen osa kiemurteli läpi puronvarsikuusikon, halki valoisten mäntymetsien ja ohi suopainanteiden kohti jylhää rotkolaaksoa. 
Helvetinkolulta aukeaa upea näkymä Iso Helvetinjärvelle. Siitä eteenpäin matka olikin hieman jännittävämpi, sillä maasto oli lähteiden mukaan vaativaa. Olin suunnitellut meidän yöpyvän joko Ruokevedellä tai vielä parempaa: Haukanhiedan hienoilla hiekkarannoilla, missä oli käytettävissä myös kaivo.
rinteessä oli pitkät monen kymmenen askelman jyrkät puuportaat. Niitä kun kulki edes takaisin, oli jalat melkoisilla hapoilla! Illaksi oli luvattu ukkosta ja se jyrisikin jossakin kauempana, mutta yhtäkään sadepisaraa ei lauantaina onneksi tippunut. Pojat lauleskelivat kävellessään ja naureskelin, että ovat kyllä ihan isänsä poikia. Isä kun on laulanut Vihdin kirkkokuorossa jo reilusti yli 30 vuoden ajan.
noin 8 km matkan lauantaina ja saman verran sunnuntaina matkalla takaisin lähes samaa reittiä. Haukanhieta oli täynnä telttoja! Se oli enemmän kuin leirintäalue, sillä auton saa kätevästi melko viereen. Toisaalta ranta oli aivan upea, pitkä kaunis hiekkaranta ja järven vesi lämmintä kuin linnunmaito.
sprii-keittimelläni ihan nappiin! Vietimme iltaa höpötellen katoksessa toistemme ja muiden retkeilijöiden kanssa noin puoleen yöhön ja sitten painuimme maate. Uudet makuualustani olivat muuten ihan yliveto! Nukuin ensimmäistä kertaa teltassa, jos en nyt ihan erinomaisesti, niin ainakin hyvin! 🙂 Pisteet retkeilyharrastukselle 😉
Puoli kahdentoista aikaan olimme purkaneet leirin ja valmiit palaamaan takaisin. Matka oli helpompi tähän suuntaan, vaikka Helvetinkolulla portaat saivat taas hapot nousemaan. Polun eteläinen osa vei meidät yli märkien nevojen ja kituliaiden rämemänniköiden sekä halki puronvarsimetsien lopulta Kankimäkeen johtavalle metsätielle. Vaikka kaiken kaikkiaan 16 kilometrin viikonloppureissu oli vaativa, koimme kaikki sen kuitenkin olleen vaivan arvoinen. On ihan eria asia ajaa autolla telttapaikan viereen, kuin taivaltaa sinne kenties hieman rankankin matkan jälkeen. Tällä kertaa alkoi myös sataa, aika rankastikin. Ruokejärvellä pysähdyimme kietomaan makuupussit muovipussien sisälle ja pienen neuvottelun jälkeen jatkoimme matkaamme sateesta välittämättä. Saimme pitkiä katseita laavuun suojautuneilta kanssaretkeilijöiltä kun naureskellen jatkoimme matkaamme :D. Sade sai pitkospuut liukkaiksi, mutta se viilensi ilmaa ja hikoilevaa ihoa mukavasti eikä se loppujen lopuksi kestänyt kovin kauaa.
Olimme kaikki sateesta ja hiestä märkiä kun pääsimme takaisin autolle. Automatka kotiin kesti jostain syystä melkein viisi tuntia kun pidimme pitkän tauon ja ajelimme hiukan pidemmän kaavan mukaan. 😀 Osa veti sikeitä takapenkillä ja minä ajoin oikein tyytyväisenä pieneen vaellusreissuumme. Tällä kertaa soi Eagles ja Haloo Helsinki. Kiitos tuhannesti pojille ja Petralle retkestä!! Tätä muistellaan vielä pitkään ja samalla aletaan suunnittelemaan seuraavaa reissua, eikös juu?! ❤ Paljon lisää kuvia löytyy 
Halusin pidemmän vaellusretken kuin 5km ja selasin lähiseudun kansallispuistojen tarjontaa. Teijolla olen käynyt jo liiankin usein, Nuuksio on aivan täynnä ihmisiä (varsinkin näin Juhannuksena) ja Liesjärvellä ei merkattuja reittejä ollut kuin 5km verran. Suunnittelin siis, että jättäisin auto Nuuksion kansallispuistoon Högbackan parkkipaikalle hiukan Haukkalammelta eteenpäin ja kävelisin sieltä muutaman kilometrin matkan Salmen ulkoilualueelle. Siellä kiertäisin 10km silmukkalenkin kunnes yöpyisin Pikku-Parikkaalla. Seuraavana päivänä voisin kiertää lenkin Nuuksion puolella.
Lähdin hieman myöhässä liikkelle lauantaina ja pääsin vasta 12 jälkeen rinkan kanssa tien päälle. Koirat kulkivat minulla valjaissa (jotka ostin vartavasten retkeilyä ajatellen) ja vyötärövyössä parilla sulkurenkaalla. Siitä remmejä oli helppo siirrellä tarvittaessa käsiin. Valjaat ovat varsinkin colliella hieman kyseenalainen juttu, sillä olen nähnyt ja kuullut niin monen koiran sukeltavan niistä ulos – yleensä juuri pahimmalla hetkellä. Olenkin kasvatinomistajilleni monesti sanonut, ettei kuristava tai puolikuristava kaulapanta ole oikein käytettynä yhtään huono vaihtoehto, vaan enemmänkin turvallisuusasia. Kuitenkin pitkää matkaa kävellessä valjaat ja selän päälle tuleva remmin kiinnitys, ehkäisevät remmin sotkeutumista koirien jalkoihin.
Rinkassa minulla oli mukana uusi telttamme: Marmotin Vapor3, jonka olin ostanut pari viikkoa aikaisemmin. Se painaa reilun kolme kiloa, joten on aika raskas minun yksin kantaa, mutta ostohetkellä päätin priorisoida teltan mukavuuteen eli kokoon meille neljälle. Koirani ovat innokkaita ja tottuneita liikkujia, joten halusin teltan, jossa mahtuisimme sadesäällä myös oleilemaan. Teltan lisäksi kannoin omat makuualustat, varavaatteita, retkikeittimen, ruuat minulle ja koirille ja noin neljä litraa vettä. Rinkan painoksi tulikin liki 15kiloa jos ei enemmänkin.
Sunnuntai valkeni aurinkoisena ja oikein täydellisenä seikkailupäivään! Olin tosin hiukan huolissani kylmyyydestä, joten pakkasin mukaani kahdet sukat, useita erilaisia hanskapareja, uuden kevytuntsikan ja hiihtopusakan. Varmuuden vuoksi otin autoon vanhan pilkkihaalarinikin mukaan 🙂 Eväitäkin oli runsain mitoin, nopeasti syötäviä proteiinipatukoita ja Perniön kebabin rulla. Päivä oli suunniteltu alkavan 9.30 ja jatkuvan jopa kuuteen asti, mutta todellisuudessa pääsimme kotiin jo hiukan aikaisemmin, noin viiden aikaan.
”teoria”osuudesta, jolloin kävimme läpi vuorikiipeilyyn liittyviä henkisiä taitoja, jonkin verran varustehankintoja sekä vuoristotaudin oireita sekä hoitoa. Kouluttajina kurssilla toimivat Apiksen Teija sekä 
KÄYTÄNTÖÄ: Aloitimme opettelemalla toimimaan köysistössä jäätiköllä. Saimme toiseen käteen vaellukseen soveltuvan jäähakun ja toisessa pitelimme köyttä. Toimimme pieninä kolmen hengen ryhminä ja opettelimme hyppimään jäärailojen yli. Aina välillä joku ”tipahti” railoon ja jouduimme vetämään hänet ylös. 😀 Oikeasti talsimme ympäriinsä jäätyneen järven päällä harjoitellen oikeaa tiukkuutta köydessä. Tämän jälkeen siirryimme harjoittelemaan samoja taitoja rinteessä. Kuljimme kapeaa polkua ylös putouksen päälle. Nojasimme rinteen puolelta jäähakkuun ja opettelimme käyttämään vaelluskenkien paksuja pohjia hyvän tuen hakemiseen polulla. Naurskelimme, että saatoimme jopa kuvitella veitsenterävät rotkot alapuolellamme 😀
Seuraavaksi lähdimme kokeilemaan jääkiipeilyä. Teija kannusti minua aloittamaan, olihan minulla jo kokemusta jääkiiipeilystä parin viikon takaa. Innnokkaana lähdin kiipeämään paljon edellistä vaativampaa reittiä ja olin tosi iloinen kun pääsin perille suht rivakkaan tahtiin. Ai että tykkään!! Välillä piti vähän ravistella käsiä, mutta jalkapaikat löytyi ja hakkujen heiluttelukin sujui. Oli mukava auttaa kokemattomampia kurssilaisia kasisolmujen ja laskeutumisen kanssa ja totesin taas mielessäni miten onnelliseksi tulen muiden ihmisten auttamisesta ja siitä, että pääsen osalliseksi heidän innostustaan. Melkoinen unelmahomma Apiksen Teijalla, taisin vinkatakin siinä, että voisin tulla heille töihin. Mihinkäs se CV pitikään lähettää!? 😀 😉 Myöhemmin iltapäivällä pääsimme kokeilemaan myös temppurataa, jossa nousimme jääputousta noin puoleen väliin nousukahvaa ja hakkua käyttäen sekä opettelimme liikkumaan köysistössä myös sivusuunnassa jääruuveja käyttäen. Lopuksi laskeuduimme laskeutumiskasilla.
Vuorikiipeily on lajina sellainen, että pettymyksiä tulee varmasti. Vaikka retkiin satsataan paljon rahaa ja aikaa, joskus käy niin, ettei huipulle kuitenkaan pääse. Sääolot, oma kunto tai muiden matkaajien tilanne ovat kaikki sellaisia tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa matkan lopputulokseen. Siitä syystä olisi hyvä jo ennen matkaa varautua kaikenlaisiin ongelmiin aina vuoristotaudista ja sen oireista lähtien. Itsetuntemus ja tunteiden hallinta ovatkin tässä lajissa kultaakin arvokkaampaa kun liikutaan ihmiselle riskialttiissa ympäristössä. Kuunnellessani näitä juttuja tuli tunne, että tämä laji on todellakin minulle – ainaiselle analysoijalle – kuin tehty! 😀 Mainitsin, että mahdollisen huiputuksen odottamisen sijaan olisi varmasti viisasta pilkkoa matka osiin ja yrittää löytää jokaisesta hetkestä jotakin vaivan arvoista. Sitä kautta jos itse huiputus jää tekemättä on kuitenkin saanut kokea paljon kaikkea muuta (makuja, hajuja, kulttuureja, hetkiä) ikimuistoista.
Vuoristotaudin oireista: unettomuudesta, päänsärystä, ruokahaluttomuudesta, sekavuudesta ja lisääntyneestä virtsaamisen tarpeesta puhuimme paljon ja siitäkin, miten noihin oireisiin tulee varautua. Vuorille kiipeäminen ei ole helppo tehtävä, joten kaikenlaisiin oireisiin tulee varautua kun ihmisen kroppa yrittää sopeutua korkean ilmanalan olosuhteisiin. Myös oikeat varusteet ovat tärkeitä ja niiden oikeaoppinen käyttö. Se, että opimme kurssilla käyttämään jäärautoja ja hakkuja jo ennen vuorille lähtöä on enemmän kokemuksena kuin monilla kaupallisiin retkikuntiin osallituvalla. Jopa Everstille kiivetään ilman minkäänlaista etukäteistuntemusta lajista.
Vuosi 2017 oli monella tavalla juhlavuosi. Heti tammikuussa tuli 10 vuotta valmistumisestani hammashoitajaksi ja syksyllä niinikään 10 vuotta talon ostosta. Vaikken olekaan ns. kutsumustyössä, nautin kuitenkin työstäni suuresti ja koen olevani siinä erittäin pätevä. Omakotitalon omistajana puolestaan vuodet alkavat olla toinen toistaan rankempia. Koirankasvatusvuosien päätyttyä vuonna 2014 ei tämän talon omistaminen enää tunnu samalta ja sen ylläpito varsinkin näin talvisin ottaa veronsa. Maalla pimeys on myös käsinkosketeltavaa ja yksinäisyyskin vaivaa usein. Kaikenlaisia suunnitelmia lähivuosille on jo päässä pyörinyt, mutta koiramäärä on vielä sen verran suuri, ettei talosta luopuminen ole vielä ajankohtaista.
Valehtelisin jos väittäisin vuoden 2017 olleen minulle helppo vuosi. Erilaiset vaikeudet ihmissuhteissani saivat aikaan surua ja ahdistusta, jotka varsinkin syksyllä painoivat mieltä. Toisaalta nuo tunteet saivat minut keskittymään hyviin asioihin elämässäni: ystäviini, unelmiini ja muistuttivat niistä arvoista, jotka ovat minulle tärkeitä. Palautin mieleeni ne tavoitteet, jotka asetin itselleni jo vuonna 2014 ja myös siinä mielessä viime vuosi oli ennätyksellisen seikkailuhenkinen. Rahaa säästääkseni tein kahta työtä syksyllä ja sama meno jatkuu ainakin tammi- helmikuun kun teen kuusipäiväistä viikkoa, sekä oman alan, että lastenhoitajan töissä. Haaveissani onkin jatkossa elämäntilanne, jossa voin matkustella erilaisilla aktiivilomilla ja retkeillä vakuuttavasti myös kotimaassa. Unelmia varten joutuu myös tekemään töitä, mutta uskon sen olevan sen arvoista!
kanssa viime kesäkuussa viikonlopun Repovedellä. Se oli meille molemmille retkeilyn vasta-alkajille melkoinen seikkailu ja kesän aikana tuli vietettyä muutamia öitä ulkona saaden aika hyvän tuntuman yhden yön reissuille. Tänä vuonna retkeilyharrastusta on tarkoitus syventää kun keväällä lähden tutustumaan talviretkeilyyn ja Juhannuksen jälkeen osallistun Partioaitan viiden päivän Kebenekaisen vaellukselle. Minulla on melko paljon varusteita vielä hankittavana: uusi teltta, makuupussi ja alusta nyt aivan ensisijaisina hankintoina. Varustelistaa olen päivittelemässä myös tänne blogiin. Lue lisää 
Keväällä suoritin Salon uimahallissa melonnan peruskurssin, sillä halusin syventää taitojani lajin parissa. Haaveenani on päästä valokuvaamaan ja kokemaan koskenlaskua ja tänä keväänä saattaa siihen vihdoin olla mahdollisuus. Toukokuussa on tarkoitus tehdä päiväretkiä ja varmasti jokunen ei niin suunniteltu retkikin on tulossa 😉 Kajakkia puljatessa huomasin viereisessä altaassa laitesukeltajia ja niinhän siinä sitten kävi, että suoritin myös sukelluksen peruskortin koska olin haaveillut siitä jo pari vuotta. Kurssin myötä kävin sukeltamassa useita kertoja viime kesänä ja osallistuin mm. kolmen päivän sukellusleirille seuran omalla tukialuksella saaristossa. On ollut hienoa todeta, että näiden lajien parissa on täällä Salon suunnalla todella aktiiviset yhdistykset, joiden joukoissa aion jatkaa myös tänä vuonna. Sukellus jatkuu keväällä ensin hallissa harjoitellen ja viimeistään avovesillä. Syksyllä on tulossa ainakin yksi pidempi viikonloppu Agonuksella.
Kiipeilyssä suurimmat saavutukset olivat henkisiä. Kesällä päätin keskittyä köysikaverin puutteessa boulderointiin ja vaikka alku oli melko tahmeaa, on se nyt ottanut tuulta alleen. Uuden vakiparin kautta olen saanut treenit pyörimään taas nopealla tempolla ja loppuvuodesta aloitin myös yksityisvalmennuksen Kiipeilyareenalla Kuutti Huhtikorven opastuksessa. Uskon, että nämä seikat vievät minua rutkasti eteenpäin taidoissa. Tänä vuonna on kiipeily tarkoitus yhdistää vuorivaelluksiin kun helmikuussa osallistun vuoristokiipeilyn peruskurssille ja elokuun alussa hion taitoja Norjassa Svartisenin jäätikkökurssilla. Nämä reissut kasvattavat toivottavasti valtavasti taitojani ja rohkeuttani ensi vuoden Monta Blancia varten.
Vuosi on tuonnut myös paljon uusia ihmisiä elämääni ja heistä kaikista olen silmittömän onnellinen. Vaikka harrastuksista saadut ystävyys- ja toveruussuhteet ovat usein melko pinnallisia, voivat ne kuitenkin parhaimmillaan olla erittäin voimaannuttavia. Toivon kaikille rohkeutta ja mahdollisuuksia keskittyä unelmiinsa! Tärkeintä on aloittaa 🙂 Itse olen päättänyt, että vuodesta 2018 tulee hyvä vuosi. Siihen mahtuu paljon jännitystä ja uuden oppimista, ja matkastani tulen kirjoittamaan luonnollisesti aktiivisesti myös tänne blogiini. Kohti uutta ja kuluvaa vuotta 2018, kohti seikkailuja ja positiivisuutta! Nähdään siellä! 😀
Tuntuu hieman pelottavaltakin kirjoittaa julkisesti tästä kahden vuoden tavoitteesta, sillä matka on pitkä ja monia mutkia täynnä. Suurin ongelma lienee rahoitus, jonka eteen olen tänä syksynä alkanut tehdä töitä vaihtamalla vanhan ja kalliin pakettiautoni pieneen ja pirtsakkaan Nissan Noteen, yhdistellyt lainojani ja hoidellut muita talousasioita, sekä hankin itselleni sivutyön lauantaisin lastenhoitajana Lohjalla. Parin kuukauden välein teen myös Turussa 12 tunnin päivystystyövuoron. Treeniohjelmaani yritän lisätä mahdollisimman paljon pitkäkestoista treeniä niin kiipeilyn kuin kävelynkin saralla. Olen joulukuussa 2017 aloittamassa yksityisvalmennuksen Kiipeilyareenalla saadakseni tietoa ja taitoa kiipeilyharrastamiseen sekä arjen kestävyystreeneihin.
Lifedream Colliet 