Unelmia etsimässä

Viime viikolla sain tietää, että blogini oli valittu ehdolle Nordic Outdoor Blogger Awards 2017 kilpailuun. Valinta tuli minulle ihan täytenä yllätyksenä, mutta oli mukavaa huomata jonkun nähneen jutuissani potentiaalia 😀 Muutenkin minusta on hienoa saada lisää lukijoita blogilleni, innostaa ja kannustaa ihmisiä löytämään rohkeutta toteuttaa unelmiaan. Lukijoiden kommentit ja tykkäilyt merkitsevät minulle myös paljon ja kannustavat jatkamaan blogin kanssa, toisinaan kun sekään ei ole mikään itsestäänselvyys.  Valinta vuoden ulkoilublogiehdokkaaksi oli minulle yllätys myös siksi, etten miellä itseäni vielä ns. alan genreen 😀 Muita blogeja lueskelemalla selvisi nopeasti, että ehdolla on todellisia oman alansa ammattilaisia ja ulkoilua sekä retkeilyä pitkään harrastaneita ihmisiä. Heidän joukossaan olen ihan noviisi 😀

IMG_5834 (1280x853)
Minä ja äitini. Äidin viimeinen Joulu.

Aloitin aktiivisen melonnan tänä keväänä kun kävin peruskurssin Salon uimahallissa. Paikallisen seuran jäsenet ovat aktiivisia, joten minäkin olen päässyt kaikenlaisiin seikkailuihin. Sukelluksen peruskurssin kävin niin ikään vasta keväällä, liki kolmen vuoden varovaisen harkinnan jälkeen. Täällä Salossa on erittäin aktiivinen yhdistys, jonka jäsenenä pääsen osallistumaan mm. usean päivän sukellusleireille rannikolla seuran tukialuksella Agonuksella. Kiipeilyn puolestaan aloitin tammikuussa 2016 käymällä kiipeilykokeilulla Kiipeilyareenalla ja lopullisen kärpäsen sain kalliokiipeilynperuskurssilla saman vuoden kesäkuussa. Retkeilyharrastus on edennyt lyhyisiin viikonloppuvaelluksiin lähiseudun kansallispuistoissa ja ratsastus tuli elämääni 20 vuoden tauon jälkeen kesällä 2015.

23722541_1825478647743304_5828477540217670355_nKaikesta huolimatta minulla on kuitenkin vankka ja horjumaton kokemus sentään yhdessä asiassa. Minulla on liki 36 vuoden kokemus siitä miten etsitään elämään innostusta, luodaan suunnitelmia, rikotaan olemassaolevia pelkotiloja ja rakennetaan pitkäkestoisia projekteja. Jo vuodesta 2006 tässä blogissa on aina toistunut sama teema: rohkeus elää unelman reunalla. Pienenä tyttönä haaveilin omasta koirasta. Muistelen sen olleen lapsuudenaikani ainoa todellinen haave ja vedin kolme vuotta yli päiviä ruutupaperilla kun odotin lukion päättymistä ja omaan kotiin muuttamista. Yritin säästää koiraan kaikki rahani ja pohdin mikä rotu tai vaihtoehto olisi minulle paras. Toteutin unelmani viimein 18-vuotiaana kun ostin ensimmäisen koirani ylioppilaslahjaksi itselleni. 10 vuotta haaveilin omasta talosta, jonka pihalla koirilla olisi tilaa juosta. Valitsin ammattini sen mukaan miten nopeasti saisin vakituisen työn ja Talon maaseudulta ostin lopulta vuonna 2007 26-vuotiaana. Nyt, nykyisessä elämässäni elämäntapamuutoslaisena, ei ole aina ollut helppoa uskaltaa lähteä etsimään elämäänsä uusia tuulia, noudattaa tarvittavaa ruokavaliota, löytää motivaatiota jatkaa valitsemallaan tiellä tai ylipäätään uskoa itseensä tarpeeksi.

IMG_5833 (1280x853)
Matkalla kesäloman viettoon Muhokselle.

Kun olin 8- vuotias äitini kuoli aivokasvaimen aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän oli vain 31-vuotias ja sairastanut vakavasti tuolloin jo seitsemän vuotta. Useaan otteeseen olen täällä blogissakin hänestä kertonut. En muista lapsuudestani mitään. En äitini naurua, hiusten tuoksua, en sitä miltä tuntui istua hänen sylissään. En muista hänen elämänohjeitaan, joita varmasti on sadellut lukuisia. Miltä onkaan mahtanut tuntua seurata tyttärensä elämää tietäen, ettei ole näkemässä hänen kasvuaan, kouluvuosia tai aikuisuutta… Kuoleman armottomuus niin varhaisessa vaiheessa on tehnyt minusta herkän elämälle ja vaikka minulla ei olekaan äidistäni muistikuvaa, ovat hänen opetuksensa kuitenkin arjessa aina läsnä. Yritän elää elämäni intohimolla ja toteuttaa sitä tavalla, josta äitini voisi olla ylpeä. Kunnioitan elämää niin paljon, että toivon voivani tämän blogin myötä herättää myös kanssaihmisissä sen toivon ja ilon kipinän, joka syttyy kun uskaltaa elää totena itselleen ja toisille. On tärkeää elää tässä ja nyt, mutta samalla aktiivisesti tavoitella unelmiaan. 36a9f2765e754f663a4131e54644df191Itselleni unelmien suunnittelu ja työ niitä kohti on osa toteutusta, kärsivällistä etenemistä vuoren rinteellä. Ja kun eteen sattuu sopiva hetki – on helppo ottaa riski ja hypätä. Ilman rohkeutta tuohon hyppyyn unelmatkaan eivät yleensä toteudu ja voit jäädä odottamaan oikeaa aikaa lopun elämäsi. ”Tärkeintä on vaan uskaltaa lähteä liikkeelle”, neuvoi vuorikiipeilijä ja ammattiulkoilija Teemu Suominen Seitsemisen viikonloppuretkellä kun kyselin häneltä Mont Blancin valloituksesta.

Aina ei tarvitse ensimmäiseksi rynnätä ostamaan sitä kalleinta reissua tai toteuttaa sitä ensimmäistä, usein älyttömintä ideaa. Tärkeimmät unelmat ovat nimittäin niitä, joita työstetään joskus vuosia, niitä jotka muuttavat meitä ihmisinä. Huipulle on joskus pitkä matka, mutta aika näissä asioissa onkin varsin suhteellinen käsite. Periksiantamaton tulee kuitenkin siis olla.  Joskus verkkaisesti kytevä nuotio on parempi kuin nopeasti poroksi palava roihu. Tässä muutamia vinkkejä hiukan erilaiseen lyhyeen seikkailuun vaikkapa ensi vuodelle sinulle ja ystävillesi. Ne ovat kaikki tekemiäni videoita omista kokemuksista lähivuosilta. Niistä voi mahdollisesti saada alkunsa aivan uusi, elämyksellinen elämä täynnä seikkailuja! Ole rohkea ja kokeile!

Koskenlasku Kymijoella:

Vaellus suomenhevosilla:

Sukelluskokeilu uimahallissa:

Kiipeilykokeilulla:

Yömelonta:

Uskonhyppy Aneriojoella

”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” – Presidentti Mauno Koivisto

Vähäjoen seikkailujen jälkeen olen sen verran hullu, että lähdin uudelleen Henrin kanssa melontaretkelle 😀 Tarkoituksena oli tällä kertaa meloa Aneriojoki, joka laskee Aneriojärvestä noin 12km ennen kuin yhtyy Kurkelanjokeen, vain 100 metrin päässä oman mökin pihasta. Henrille tämä oli useamman vuoden haave ja minulle joki on tuttuakin tutumpi, sillä työmatkani kulkee sen kanssa ristiin useamman kertaa. Olikin todella hauskaa päästä tutustumaan kotiseutuun kajakista käsin, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, ettei Henrin kanssa reissuun lähtemisestä taida selvitä ilman jännittäviä tilanteita!! Viisi tuntia kestäneen reitin varrella oli useita kaatuneita puita, kaislikkoviidakkoa sekä pari koskeakin.

IMG_20171108_063534_474Tutustuin jokeen jo etukäteen ja niihin siltoihin sekä osuuksiin, joita pystyin autoni kanssa lähestymään. Sen pohjalta saatoin todeta, että jokiosuus järveltä aina Lemulan risteykseen näytti selvältä, mutta valitettavasti loput noin 6km olivatkin minulta täysin hämärän peitossa ja siellä odotti useampi koskiosuus. Urheasti kuitenkin lähdin Henrin matkaan, koska eihän kosket mitään isoja kuulemma olleet ja Henrin motto ”Trust me, I know what I’ m doing!” oli varsin vakuuttava – jälleen. (Todellisuudessa olen hieman yllytyshullu).

Sunnuntaina 5.11 ajoimme Aneriojärvelle, mistä löysimme hyvän rantautumispaikan läheltä joen uomaa. Kaislikkoa oli vähän ja pääsimme hyvin liikkeelle, mutta kun pääsimme kohtaan, josta joen olisi pitänyt alkaa emme nähneet kuin loputonta kaislikkoa! Hetken sadattelimme ja sitten Henrin päätti vain puskea väkisin läpi. Itse joki oli toki melottavissa, sen tiesimme, mutta kumpikaan ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei varsinainen joen suu ollutkaan löydettävissä. Sain tehdä ihan tosissaani hartioilla ja käsivarsilla töitä, että pääsin eteenpäin kaislikkoviidakossa ja huojennus oli suuri kun noin 200metrin jälkeen vesi aukeni ja joen uoma löytyi. Hommaan suttaantui kuitenkin melkein tunti.

IMG_20171106_090348_928Lemulan risteykseen melominen oli melko helppoa ja rentouttavaa. Joutsenia kaakatti pelloilla ja joki mutkitteli peltojen keskellä. Tällaista mukava ja turvallinen jokimelonta onkin, joten voin hyvin suositella kaikille! Virta kuitenkin koveni kaiken aikaa, eikä melaa tarvinnut oikeastaan kuin uoman mutkia myötäilemiseen. Päästyämme Lemulan ohi alkoi minua jo hieman jännittää, sillä nyt alkoi noin kuuden kilometrin matka, josta ei ollut muuta etukäteistietoa kuin se, että osuudella olisi upeampi koskikohta.

20171105_152100Ensimmäinen koskiosuus tuli vastaan Kuohalankoskella, jossa rantauduimme tutkimaan tilannetta. Jokeen oli rakennettu jonkinlainen betoniporras ja puusilta ja koskessa oli isoja kiviä. Päätimme kantaa kajakit rantaa myötäillen. Idea oli hyvä ja lähes ainoa tapa päästä eteenpäin, mutta pahaksi onneksi alue oli vasta kynnettyä mutapeltoa ja liukastelimme kilpaa kajakkien painon alla. Yksi kajakki painaa noin 25kiloa, joten niiden kanssa käsivarret huusivat nopeasti hoosiannaa. Onneksi olin päättänyt ottaa jalkaan kumisaappaat, sillä muta tarttui kenkiin kiinni ja pari kertaa upposin mutaan melkein polvea myöten! 😀

IMG_20171106_090348_919Noin 200 metrin jälkeen pääsimme jälleen melomaan. Tällä kertaa joki oli kaventunut ja virta oli melko voimakas. Saimme väistellä sen yli katuneiden puiden oksia ja jännnitin kajakin pysymistä pystyssä tässä menossa. Kerran oksa tempaisi pipon päästäni, mutta onneksi sain sen kiinni virrasta. Päässä se tuntui vain vähän kostealta. Näissä melontaseikkailuissa saa kyllä olla koko ajan kieli keskellä suuta. Toisaalta ne valmentavat minua vielä rankempiin koitoksiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Henri on sen verran kokenut meloja, että uskalsi meloa sellaisiakin virtaosuuksia, joissa oma usko kykyihin loppui.

Ilta alkoi hämärtyä ja odottelimme saapuvamme Holstenin koskelle, jonka luota on enää noin kilometrin matka kotiin. Joki pauhasi kun nousimme jälleen kajakeista katsastamaan joen alajuoksua. Tällä kertaa totesimme rantatörmien nousevan pystysuorina ja virran kuohun joukossa olevan useita isoja kiviä. Meistä kumpaakaan ei houkuttanut koskenlasku, joten ei auttanut kuin liu’uttaa kajakit törmälle ja kantaa ne turvallisempaan paikkaan. Matkaa myllylle oli noin 300 metriä, jonka aikana sain kyllä lepuutta käsivarsia aika monta kertaa. Ilta hämärtyi ja pohdin edessä olevaa viimeistä kilometrin melontamatkaa pimeydessä. Alkoi Vähäjoen tunnelmat olla tuoreena mielessä 😀

20171105_164729
Vanha mylly ja Henri yläikkunassa.

Päästyämme myllylle lähdin kartoittamaan joenuomaa alajuoksulle ja pohdin huolestuneena, ettei mutkan taakse nähnyt lainkaan ja joen virta oli kosken jälkeen kova. Sytytin otsalamppuni ja sitten näin Henrin seikkailevan vanhassa myllyssä! Kyseessä on täysin laho rakennus, jonne kulkeminen on kielletty kyltein. Pimeydessä Henrilta oli varmaan menneet ne ohi, sillä hän kipusi jo toisessa kerrroksessa. Tohkeissaan jännittävästä ”kummitustalosta” hän kapusi aina kolmanteen kerrrokseen asti ja seurasin kauhulla hänen menoaan luhistuneen etuseinän aukosta.

 

Kun Henri lopulta tuli pois myllystä selitin hänelle, että joessa oli mielestäni hurjan kova virta, eikä meillä ollut mitään tietoa viimeisen osuuden sisällöstä. Mielestäni oli todella pelottavaa ja ehkä vähän edesvastuutontakin lähteä pimeässä kokeilemaan onneaan. Ehdotin, että voisin kävellä parin kilometrin matkan kotiin ja hakea auton. Katsoimme googlesta matkan mittaa ja Henri puhui minua ympäri. Lopulta myönnyin – koska mitä olisin voinut tehdä?! 😀 – ja kannoimme kajakit rantaan. Henri lähti ensin minun viisimetrisellä lainakajakilla matkaan, mutta virran pyörre käänsi kajakin melkein heti ympäri ja hän joutui laskettelemaan takaperin hetken aikaa. Tämä ei juuri rohkaissut minua, mutta istuin silti kajakkiin ja työnsin itseni matkaan. Valitettavasti kamerastani oli tässä vaiheessa jo loppunut akku, joten koskiosuutta en saanut videolle. Toisaalta oli jo pimeää, joten ei siitä olisi ollut hirveästi hyötyäkään. Purhjehdin Henrin ohi ja väistelin oksia joen uoman yllä.

IMG_20171106_090348_922Onneksi Henri sai kajakin käännettyä ja meloi ohitseni. Myöhemmin naureskelimme yhdessä, että molemmat olimme oikeassa: viimeisellä 600 metrillä oli kolme kaatunutta puuta, joiden ylitse jouduimme kajakit melomaan = työntämään (sinällään varsin työlästä hommaa), mutta toisaalta pääsimme kuin pääsimmekin meloen perille siinä kuuden jälkeen. Viimeisillä sadoilla metreillä Henriltä sammui otsalamppu ja Aneriojoen yhdityessä Kurkelanjokeen myös virta kasvoi ja vaihtoi suuntaa: nyt saimme meloa kaislikossa ihan tosissamme vastavirtaan. Kun vihdoinkin sitten rantauduimme, olin aivan poikki niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta toisaalta reissu oli helpompi kuin muutaman viikon takainen Vähäjoen keikka. Auttoi varmasti, että tiesin jo vähän mitä odottaa ja suurin osa reissusta tehtiin tällä kertaa päiväsaikaan. Voittajaolo oli kuitenkin jälleen!

IMG_20171106_090348_918Henrille suuri kiitos näistä hieman erilaisista melontakeikoista 😉 On hauskaa päästä kokemaan jotakin sellaista, mitä normaalisti ei kyllä tulisi mieleenkään tehdä ja silti pitää hauskaa. Opin valtavasti paitsi melonnasta, myös sietämään fyysistä ja henkistä rasitusta pitkiäkin aikoja kun virta vie. Meloessa ei ole turvaverkkoa, ei köyttä. Jos kaadun, se on siinä ja vaikka toki osaan poistua kajakista niin kastuminen on pieni ongelma virtaavassa kylmässä vedessä, missä vaarana on myös kiviin iskeytyminen.

Silti, edelleen mukana menossa kun seuraavan kerran saadaan retkikunta liikkeelle 😀

Katso myös tekemäni video päivästä:

Mont Blanc

Kesällä 2016 heitin ilmoille ajatuksen Mont Blancille kiipeämisestä. Vuorikiipeily on kiehtonut minua jo reilun kymmenen vuoden ajan, mutta koskaan en ole ajatellut tosissani itse ryhtyväni moiseen hankkeeseen. Olen kiivennyt aktiivisesti vasta 1,5 vuoden ajan, joten olen ajatellut moisen retken olevan ”kerran elämässä” tyylinen seikkailu sitten joskus. Haastateltuani tämän syksyn aikana vuorelle kiivenneitä, uskon nyt, että myös minulla on hyvät mahdollisuudet sen huiputukseen ja lisäksi kenties myös jatkossa vuorikiipeilyn aloittamiseen harrastuksena.

Mont Blanc, joka tunnetaan myös nimellä ”La Dame Blanche”, on Alppien korkein huippu (4 810,90 m). Se sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Huippu on osa suurempaa Mont Blancin massiivia, joka käsittää useita 4 000 metrin korkeuden ylittäviä huippuja. Ranskan puolella Mont Blancille pääsee nousemaan Chamonixin hiihtokeskuksesta. Italian puolella lähin keskus on Courmayeur. Huiputukseen vaaditaan hyvää kuntoa ja myös jonkin verran jääkiipeilytaitoja.

Yksin en aio luonnollisesti reissuun lähteä, vaan aion osallistua Adventure Partnersin ohjatulle matkalle. Kyseessä on minulle jo entuudestaan kiipeilyn saralta tuttu yritys, jonka tuotevalikoimasta löytyy kursseja, reissuja ja tapahtumia niin aloittelijalle kuin kokeneemmalle harrastajalle. Matka Mont Blancin huipulle vaatii tietoa, taitoa ja hyvää kuntoa. Siitä syystä tavoitteena on vuoden 2018 aikana kouluttautua erilaisilla vuoripäivillä sekä heinä-elokuussa vuorikiipeily- ja jäätikkökurssilla Norjan Svartisenilla. Aion myös kesällä 2018 huiputtaa Ruotsin korkeimman huipun, Kebnekaisen (2100 m). Kiipeilijänä olen vasta alussa, mutta onneksi minulla on nykyään suhteellisen hyvä kunto ja kestävyyttäkin löytyy. En ole kuitenkaan aikuisena koskaan matkustellut ulkomailla yksin ja ylipäätään tällaisiin matkoihin liittyy vielä paljon minulle vieraita komponentteja.

tumblr_inline_nww7k4x0Pf1qmfx0t_500Tuntuu hieman pelottavaltakin kirjoittaa julkisesti tästä kahden vuoden tavoitteesta, sillä matka on pitkä ja monia mutkia täynnä. Suurin ongelma lienee rahoitus, jonka eteen olen tänä syksynä alkanut tehdä töitä vaihtamalla vanhan ja kalliin pakettiautoni pieneen ja pirtsakkaan Nissan Noteen, yhdistellyt lainojani ja hoidellut muita talousasioita, sekä hankin itselleni sivutyön lauantaisin lastenhoitajana Lohjalla. Parin kuukauden välein teen myös Turussa 12 tunnin päivystystyövuoron.  Treeniohjelmaani yritän lisätä mahdollisimman paljon pitkäkestoista treeniä niin kiipeilyn kuin kävelynkin saralla. Olen joulukuussa 2017 aloittamassa yksityisvalmennuksen Kiipeilyareenalla saadakseni tietoa ja taitoa kiipeilyharrastamiseen sekä arjen kestävyystreeneihin.

Eniten jännittää se pettymys, jota tuntisin jos matka ei syystä tai toisesta toteutuisikaan, mutta toisaalta juuri tällaisiin hankkeisiin haluan ihmisiä kannustaa. Mitä sitten vaikka takapakkia tulisikin? Se ei ole syy olla unelmoimatta ja tavoittelematta haaveita! Uskon myös, että oikealla periksiantamattomalla asenteella ja eteenpäin vievillä valinnoilla pidemmänkin tähtäimen projektit ovat mahdollisia toteuttaa.

Kirjoitan lisää yksityiskohtia matkasta tälle sivulle sitä mukaa kuin niitä kertyy. Matkaani kohti Mont Blancia voi seurata lisää blogissa avainsanalla Mont Blanc 2019.

Vähäjoen kummitukset

Viime perjantaina lähdin melontakaverini Henrin kanssa melomaan Salon Vähäjokea. Meistä kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta joesta, mutta Henri on onneksi paljon kokeneempi meloja kuin minä, jolla aiemmat kokemukset virtaavasta vedestä rajoittuvat oikeastaan Halikonlahden ympäri puljaamiseen. 😀 Vettä on tullut viimeiset pari viikkoa kuin aisaa myös täällä Salossa, joten sitä oli myös Vähäjoessa paljon. 4km matka Salon golfkeskukselta Salon joelle kesti kolme tuntia, mikä kertoo siitä, ettei kaikki mennyt reissussa ihan putkeen. 😀

Torstaina Henri laittoi viestiä, että olisinko kiinnostunut lähtemään melomaan perjantaina. En ollut tavannut häntä aikaisemmin, mutta jo keväästä asti olemme  suunnitelleet erilaisia kiipeilyyn ja melontaan liittyviä retkiä. Todella hieno juttu, että sattumalta tällä kertaa aikataulut sopivat yhteen! Selvisi, että Henri oli suunnitellut melovansa Rekijoen tai Vähäjoen ja koska Rekijoen varrella on useita isoja koskia se kiinnosti häntä enemmän. Sain nurista aika kauan, että sain hänen päänsä käännettyä ympäri: minulla ei ole kokemusta koskista, ei kuivapukua eikä ajankohta – perjantai 13.pvn hämärtyvä ilta, ollut minusta paras mahdollinen sellaiseen retkeen. Onneksi Henri heltyi ja sovimme melovamme tällä kertaa Vähäjoen.

20171017_213930[1]
Valmiina lähtöön!

Vähäjoki on joki, joka virtaa Salon kautta Salonjokeen. Vähäjoki saa alkunsa puroista, joista yksi tulee Sirkkulan alueelta ja toinen Tupurin metsästä. Vähäjoen virtaama on kuivaan aikaan pieni, joten se onkin nimensä veroinen. Viimeisen parin viikon aikana vettä on kuitenkin satanut niin paljon, että arvelimme pääsevämme hyvin etenemään. Joki virtaa golfkentän läpi ja tulee puiston kautta keskustaan.

Sovimme tapaavamme Vuohensaaren liepeillä, missä sijaitsee paikallisen melontayhdistyksen kontit. Henri saapui paikalle ystävänsä kanssa ja yhdessä nostimme oman kajakkini auton kyytiin. Selvisi aika nopeasti, että Henrin ajatukset varsinaisesta jokeen laskeutumispaikasta eivät toteutuneet, sillä joki etukäteen valitulla paikalla

20171013_181922
Iloiset kylähullut!

Helisnummella ei ollut juuri ojaa kummoisempi. Toisaalta, siinä poikien kanssa jutellessa aika meni kuin siivellä kun yritimme etsiä sopivaa paikkaa laskea kajakit. Olemme kaikki aika puheliasta sorttia, joten pari kertaa ajettiin risteyksen tai sopivan paikan ohi kun juttu rönsyili niin mukavasti. 😀

 

Yritin navigoida Karttapaikan avulla sopivaa kohtaa ja lopulta päätettiin lähteä matkaan Salon Golfkeskukselta. Vähän jännitti, että mihin sotkuun olen itseni taas tunkenut kun puin ylleni liivejä ja aukkopeitettä. Henrin kajakki oli lyhyempi, koskimelontaan paremmin soveltuva tapaus kuin minun, yhdistykseltä lainaamani pitkä retkikajakki. Autoilijat hämmästelivät tien poskessa seisovaa pakettiautoa kajakkeineen ja läheisen maatalon isäntä pysäytti traktorinsa haastatellakseen meitä. Hän kertoi, että vesi oli noussut paikoin niin paljon, että siltojen alta olisi mahdotonta kulkea. Joutuisimme kantamaan kajakkeja useaan kertaan siltojen ohi päästäksemme. Siitä huolimatta olimme into piukeena menossa 😀

20171013_182809
Joki oli yläjuoksulla aika pahoin umpeen kasvanut 😀

Kannoimme kajakit Kiskontien yli ja laskimme ne vähäjoen puolelle. Onneksi Golf keskus oli jo menossa kiinni, koska kello oli jo reilusti yli kuuden. Jännittyneenä tulevasta lähdin Henrin perään melomaan kohti keskustaa. Joki kumpuilee kivasti golfkeskuksen keskellä ja sen yli on rakennettu pieniä valkoisia siltoja, joita käyttäen golffaajat pääsevät siirtymään kentän eri osiin. Pääsimme enimmäisen sillan alta hyvin, mutta seuraava olikin jo niin matala, että meidän oli hypättävä pois kajakista. Paikalla olleet kaksi viimeistä golffaajaa naureskelivat ja sanoivat, etteivät ennen ole moiseen näkyyn täällä törmänneet. Isompien siltojen kohdalla pelkoni oli, että virta veisi minua kajakissa liian matalan sillan alle, löisin pääni tai kajakki kääntyisi ympäri (mikä melkein tapahtuikin yhden kohdalla), mutta onneksi vältyin näiltä. Myös myöhemmin joessa olleet rummut onnistuttiin tulemaan tosi nätisti keskellä väylää läpi.

 

20171013_182555
Tästä ei päässyt alta 😀

Joen törmät olivat vettyneet ja erittäin liukkaat. Jouduimme kantamaan kajakit parikin kertaa ja yhden sillan taisin ohittaa melomalla tien puolelta, niin paljon vettä lillui sen ympärillä. Henrillä oli jalassaan oikeaoppiset melontatossut, jotka on suunniteltu myös vedessä kävelyyn, mutta minulla oli vain vanhat tennarit ja villasukat. Kerran kaaduin mudassa oikein muikeasti pitkin pituuttani oikealle lonkalleni, mutta onneksi en satuttanut itseäni. Ilta hämärtyi kovaa vauhtia ja sytytimme mukaan tuomani otsalamput nähdäksemme eteenpäin. Mitä lähemmäs puistoa saavuimme, sen kovemmaksi virta joessa kävi. Paikoin joki tuntui lähes umpeen kasvaneelta, mutta hyvin Henri löysi meille väylän. Puistoon on rakennettu jokeen keinotekoinen saareke ja joessa viihtyy sen luona vesilintuja, jotka onnnistuimme säikäyttämään. Varmasti muutama törmällä käyskennellyt ihminenkin hieraisi silmiään kun hämärässä valot vilkkuen kaksi kajakkia meloi ohi 😀

 

20171013_183033
Golfkentän siltoja, virtakin on vielä maltillinen.

Tilanne alkoi pahentua kannaltani oikeastaan junaradan kohdalla, missä noin viisi metriä leveä joki alkoi virrata ihan tosissaan ja paikoin puita ja oksia oli kaatunut sen ylle. Tunsin itseni ihan Disneyn Tarzanin hermoheikoksi Tantor norsuksi: ”Oletko varma, ettei näissä vesissä elä piraajoita?” Huutelin nimittäin edellä menevälle Henrille tämän tästä, että onko varma kanssa, ettei paikalla ole mitään koskiosuuksia – tai edes sinne päin, mutta Henri vakuutteli ettei pitäisi olla. 😀 Virta vei kajakkia kiitettävää vauhtia ja välillä tunsin itseni ihan syöksylaskijaksi kun väistelin oksia kumartumalla kajakin ylle ja vetämällä melan sivuun.

Junaradan kohdalla se sitten tapahtui.

Radan alitettuamme kuulin Henrin painokkaasti huutavan, että edessä oli kaatunut puu. ”Ota vasen linja! Sieltä pääsee!” Hengähdin syvään ja kauhaisin melalla oikealta saadakseni kajakin oikeaan linjaan ja sitten puu olikin jo kohdalla. Sukelsin puun alle, mutta ottamani linja sysäsikin kajakin kokan liiaksi rantaan. Ennen kuin huomasinkaan, virta tarttui kajakin perään ja se alkoi kääntää sitä suoraksi. Tarrasin hädissäni puuhun – mikä onneksi oli paksuoksainen tapaus – ja tajusin olevani joessa nyt poikittain virran yrittäessä imeä kajakin perän mukaansa.

20171013_182419
Matkan varrella saimme hypätä kyydistä monta kertaa!

Myönnän, että hetken olin paniikissa. Henri jatkoi menoaan mutkan taakse kovassa virrassa ja ehdin vain huutaa, että olen jumissa. Sitten jäin yksin pimeään. Roikuin toisella kädellä oksassa ja toisella yritin saada kajakin suoristettua. En tiedä kuinka kauan taistelin siellä itsekseni jupisten. Ehkä n.10 min. Melalla kokeillessa vettä ei ollut paljon, kenties 70cm, mutta virta oli niin voimakas, että se uhkasi viedä melankin mukanaan. Lampun valossa yritin työntää kajakkia taaksepäin käsilläni ja vartalolla, mutta tuloksetta. Eteepäin kohti rantaa sain sen siirrettyä, mutta huomasin sen vain pahentavan asiaa nyt kun perä olikin entistä kovemmassa virrassa suhteessa etupäähän. Kiittelin kiipeilyharrastuksestani: olo oli kuin huonoilla jaliksilla roikkuen ja klippikättä vaihdellen. Tiesin, että Henriltä voisi mennä kotvan aikaa saada oma purkkinsa rantaan: virta oli voimakas ja joen törmät tässä kohtaa todella jyrkät ja korkeat. Punnitsin erilaisia vaihtoehtoja. Voisin kokeilla päästää irti, jolloin kajakki lähtisi todennäköisesti lipumaan virrassa takaperin ja epäilin suuresti minulla olevan voimia kääntää kapeassa joessa pitkää retkikajakkia ympäri. Voisin hypätä pois kajakista ja toivoa, että virta ei kaataisi minua tai voisin yrittää löytää keinon saada kajakki vielä käännettyä siinä paikassa jossa olin.

 

IMG_20171015_075816_145[1]
Jokimelojan normipäivä: jumissa puussa.

Ennen kuin ehdin päättää mihin epätoivoiseen tekoon ryhtyisin, Henri soitti minulle. Kännykkä oli pakattu vesitiiviiseen pussiin liivini sivutaskuun. Hän oli saanut oman kajakkinsa rantaan alajuoksulle ja lähti nyt pelastamaan minua. ”Älä päästä irti ja pidä kajakki suorassa!” Tuntui hyvältä saada selkeä toimintaohje, joten ei auttanut kuin roikkua oksassa. Veden voima sai kyllä kädet pumppuun, mutta mitään hätää minulla ei enää ollut. Kului kuitenkin vielä kymmenisen minuuttia ennen kuin Henri pääsi luokseni rämmittyään pusikossa ja kierrettyään junaradalle ja sen yli. Kyllä minulta vielä hymy irtosi kameralle kun hän meinasi, että tottakai tämä tilanne piti ikuistaa 😀

 

Vaikeakulkuisen lähestymisen vuoksi kajakin kantaminen ei tullut kysymykseen, joten päätimme vaihtaa osia. Henri auttoi minut pois kajakista, korjasi sitten sen asentoa ja istui itse kyytiin. Minä lähdin kiertämään maitse paikalle, jonne Henri oli jättänyt oman kajakkinsa. Melkoista ryteikköä oli joen törmä talojen takana, eikä minulla siinä pimeässä katuja juostessani (liivit ja aukkopeitteet heiluen) ollut oikein selkeää kuvaa missä olin. Salon joki alkoi olla kuitenkin jo lähellä, sillä kun pääsin perille päätimme

20171013_204328
Henri meloo viimeisen sillan alta.

varmistaa loppumatkan kävellen. Edessä oli enää yksi kaatunut puu. Törmät olivat niiin korkeat, että arvelimme olevan mahdoton istua kajakkiin kesken kaiken, mutta kun yritin ohittaa puun melomalla jälleen vasemmalle, veden voima heitti heti kajakin keskelle ja se alkoi jälleen kääntyä. Sain paniikissa peruuttaa kaikin voimin takaisin vastavirtaan Henrin luo ja todeta, että en sittenkään uskalla lähteä yrittämään.

Niinpä Henri sai meloa molemmat kajakit puun alta ja minä hyppäsin kajakkiin vasta aivan salon joen suulla. Sain sentään otettua hänestä pari kuvaa vikalta sillalta. Vähäjoki oli kyllä luotaan työntävä myös siinä mielessä, että joessa molemmin puolin seisovat parrut iskivät kiinni kajakin pohjaan tai häilyivät muutenkin hämärissä kuin veden vartijoina. Salon jokeen päästyäni henkäisin helpotuksesta. Nyt oli edessä enää loppurutistus konteille ja leveä joki. Vasta täällä pimeys kietoutui ympärille ihan tuntuvasti. Maisemat olivat aivan erilaiset pimeydessä meloessa kuin päivällä, mutta pääsimme sentään konteille n. 21.30.

Elämäni Vähäjoki oli melkoinen rutistus ja vaikka retkellä olleet pelottavat tilanteet olivat saaneet minut säikähtämään,  olen silti aivan haltioissani kokemuksesta! 😀 Kyllä juttua on riittänyt reissua päivitellessä vielä viikollakin työpaikalla 😀 Kiitos Henrille tästä melkoisen unohtumattomasta kokemuksesta! Olemme jo alustavasti suunnitelleet yhteistä Rekijoen (koski)retkeä, ja olen luvannut hänelle osallistua – ainakin vilkuttamalla iloisesti rannalla. 😀

Partioaitan mainoskuvauksissa

Elokuussa sain oman kahden minuutin hetkeni kuuluisuudessa kun osallistuin Partioaitan ”Minulla on tarina”- somemainoksen kuvauksiin.  Kyseessä on lyhyt videomainos, joka kannnustaa ihmisiä hakeutumaan harrastamaan ulkoilmaan ja nauttimaan Suomen upeasta luonnosta. Minut valittiin videoon toukokuussa kirjallisen hakemukseni ja skype-haastattelun perusteella ja kesäkuussa meillä oli skype- sekä emailkokouksia käsikirjoitukseen liittyen yhdessä mainostoimisto SEKin kanssa. Varsinainen h-hetki oli lauantaina 19.8 kun kokoonnuimme Vuohimäen bouldereille kuvauksiin.

20170819_094713[1]Toukokuun aikana Partioaitta haki aktiivista ja vauhdikasta naista videoonsa yrityksen suositun 365 klubilaisten joukosta. Otsikkona oli ”Minulla on tarina” ja videolla oli tarkoitus inspiroida ihmisiä lähtemään luontoon. Aktiivinen ja vauhdikas harrastus oli sivuosassa, mutta toisi videoon mukavaa erilaisuutta ja särmää. Päätin hakea mainokseen, sillä minulla on tällä blogillakin sama agenda: haluan kannustaa ihmisiä liikkumaan ja harrastamaan, löytämään rohkeutta rikkoa opittuja arkirutiineja ja myös unelmoimaan jostakin suuremmasta. Elämäntapamuutoslaisena minulla oli valmis tarina, jota ihan mielelläni kerron eteenpäin.

Kuvausajankohta itseasiassa siirtyi kertaalleen ja jouduin tästä syystä tilanteeseen, jossa minulla ei ollut köysivarmistajaa päivälle. Olin alunperin suunnnitellut kuvauksen tapahtuvan Kauhalassa, joka on minulle erittäin rakas paikka puroineen ja jyrkkine kallionmuotoineen, mutta koska kuvauspäivä siirtyi jouduinkin pohtimaan vaihtoehtoa. Oikeastaan koko kesä on mennyt boulderoidessa, joten luonnollinen vaihtoehto oli kuvata minua lajin parissa. Kesällä olen viihtynyt paljon Kirkkonummella Vuohimäellä, 20170819_094153[1]koska siellä on paljon helppoja reittejä. Boulderointi ei kuitenkaan ole minulle vielä kovin ominaista ja olen siinä hirvittävän huono, joten olinkin todella kiitollinen kun kuvausta edeltävällä viikolla sain tietää, että ystäväni Juha pääsisikin paikalle varmistamaan minua. Päätimme silti pitää kiinni alkuperäisestä suunnnitelmasta kuvata Vuohiksella, mutta toteuttaa ajatus köysittelystä. Valitettavasti Vuohiksen reittejä ei ole pultattu, joten en voinut liidata (mikä minulle olisi ollut mieluisin vaihtoehto).

Elokuun sateisena lauantaina tapasimme koko tuotantoporukalla toisemme yhdeksän aikaan Vuohiksen tutulla hiekkatiellä. Oli hauska tavata ihmiset, joiden kanssa olin vain skypetellyt ja meilaillut. Paikalle saapuivat myös ystäväni Juha ja Rea yhdessä Rean kuusivuotiaan Iivari-pojan kanssa. Heidän kanssaan olenkin kesän boulderoiden viettänyt, joten ei ollut edes mitenkään ”lavastettu” tilanne tämä 😀 Sain Partioaitan Jussilta kuvauksiin turkoosin Icebreakerin paidan, jonka vetäisin mustan pitkähihaisen päälle. Ei tuntunut ollenkaan liialta, koska ilma oli tosiaan hiukan kolea. Lähdimme nousemaan ylös kalliolle ja samalla mainostoimiston pojat Robin ja Teemu kuvasivat minua kaikista kulmista. Kameran edessä oleminen on minulle tuttua valokuvauskurssilta, mutta vaikeinta oli kävellä metsässä ja olla sivusilmällä kuitenkin tuijottamatta kameraan 😀

20170819_111908[1]Kallion päällä totesin, että laskeutuisin mielelläni yläankkurin kautta. Teemu kuvasi kun vedin rinkastani köyden esiin ja aloin selvittää sitä, puin ylleni valjaat ja kengät. Pakko sanoa, että oli tosi hauskaa seurata mainoskuvauksen tekoa, voin vain kuvitella millaista jälkeä pojat saivat aikaan! Päiväksi oli luvattu sadekuuroja sekä puuskittaista tuulta ja yritimme saada kuvattua mahdollisimman paljon vielä kun taivas oli selkeä. Laskeuduin minulle entuudestaan vieraille reiteille ja Juha varmisti kun lähdin kiipeämään. Pääsin ehkä metrin kun ensimmäinen sadekuuro iski. Kallio oli märkää ja tossu alkoi lipsua aika nopeasti. Onneksi toinen reiteistä oli helppo trädilinja, joten sitä kyllä märkänäkin kiipesi helposti ylärissä.

Kun tuli aika kuvata eväskohtaus ei paljoa tarvinnut houkutella! 😀 Onneksi sadekin taukosi juuri parahiksi. Olimme kaikki varanneet ihan oikeita eväitä mukaan ja meidät ohjattiin istuskelemaan kallion reunalle. Rean kanssa taas juttua riitti ja unohdettiin kokonaan koko filmausryhmä! 😀 Vaikeinta minulle oli haastattelupätkät videolle. En ollut lainkaan valmistaunut siihen, että minua kuvattaisiin haastettelutyyliin, vaan kuvittelin minun kertojana puhuvan videon ”taustalla”, 20170819_112324[1]samalla kun toimintaani kuvattaisiin. Hetken aikaa piti keräillä itseäni. Suurin huolen aiheni oli se, että olen kova puhumaan ja kädetkin yleensä heiluu joka suuntaan. Kuinka kummassa osaisin pitää jutun lyhyenä ja itseni jotenkin normaalin näköisenä? Ja missä oli se maskeerausryhmä lähikuviin?? 😀

Oli hauska seurata alansa ammattilaisia Robinia ja Teemua (mikki puuhun jesarilla teipattuna oli varsinkin tosi hieno), jotka saivat minut lopulta rentoutumaan kameran edessä ja puhumaan asenteestani liikkumiseen, kiipeilyyn ja unelmista sekä haaveistanikin. Kun olimme saaneet haastatteluosuuden valmiiksi, oli tarkoitus kuvata vielä kulkuani kallion päällä, mutta äkkiä taivas tummui ja vettä alkoi tulla oikein toden teolla. Taisimme kaikki kastua ihan mukavasti matkalla autoille. 🙂

Kiitos Partioaitalle tästä kokemuksesta sekä ISO rutistus ja halaus Juhalle, Realle sekä Iivarille, jotka upeasti auttoivat ja osallistuivat kuvauksiin. Hekin vilahtavat valmiissa mainoksessa 🙂 Varsinainen mainospätkä tulee olemaan lyhyt, sisältäen vain pääasiat, joten lisään tähän alle muistoksi haastattelukysymykset ja niihin miettimäni vastaukset. (Postaus julkaistu jo elokuussa.)

Mikä sinut inspiroi lähtemään ulos?

IMG_8925– Olen aina nauttinut luonnossa liikkumisesta, mutta viimeiset vuodet ovat kuluneet yhä enemmän ulkona harrastusten parissa. Työni on kovin staattista, joten olen etsinyt sen rinnalle sopivan haastavia ja liikunnallisia lajeja, joissa voisin rikkoa omia rajojani ja tavoitteellisesti tähdätä tulevaisuuteen. Luonnossa liikkuessa tunnen itseni yhtäaikaa pieneksi sekä osaksi valtavaa kokonaisuutta. Minulla on tapana kiinnittää huomiota yksityiskohtiin; siihen miltä sammal tuoksuu, ohitse lentävään perhoseen tai siihen, miten pienistä asioita muodostuu suuria kokonaisuuksia. Monimuotoisuudessaan kahta samanlaista päivää ei olekaan ja vuodenaikojen vaihtuvuus pitää liikkumisen mielekkäänä. Luonnossa kiireinen ja analysoiva mieleni lepää kuin huomaamatta.

Kerro kiipeilystä, mikä siinä vetää, kauanko olet harrastanut, parhaat kokemukset, muut harrastukset?

3G5A0026– Aloitin aktiivisen kiipeilyn vasta vuosi sitten. Harrastan sitä sekä sisällä, että ulkona, mutta Suomen lyhyen kesän aikana pyrin olemaan ulkona niin paljon kuin mahdollista. Kiipeilyssä kiehtoo sen monipuolisuus lajina. Harrastan myös sukellusta, melontaa, retkeilyä ja lenkkeilyä, mutta vain kiipeily mahdollistaa monipuolisen kuntoilun läpivuoden. Olen kehittynyt lajissa nopeasti ja sekin motivoi eteenpäin. Elämäntapana kiipeily on hyvin yhteisöllinen laji, joten parhaat hetket ovatkin olleet yhteiset kiipeilykokemukset kavereiden kanssa. Vietämme helposti koko päivän ulkona kalliolla ja teemme myös viikonloppuretkiä. Omien tavoitteiden saavuttaminen porukassa on hieno tunne.

Miksi käytän partioaitan varusteita, entä 365 klubi?

– Yhteisöllisyys näkyy myös Partioaitan 365 klubissa. Mielestäni klubin tarjoamat kurssit ja vaellukset ovat helppo ja turvallinen tapa ottaa ensimmäiset askeleet ulkoilumaailmaan jos sellaisesta ei ole aikaisempaa kokemusta. Minäkin suunnittelen lähitulevaisuudessa ottavani osaa pitkille vaelluksille ulkomailla.

Elämäntapamuutos, mistä haaveilet?

18056679_10155145755933955_7246764993874141306_n– Kolme vuotta sitten laihduin elämäntapamuutoksen myötä kolmisenkymmentä kiloa. Muutin ruokavalioni kasvispohjaiseen ja lisäsin aktiivisen liikunnan määrää arjessa. Uskon, että pysyvän elämäntapamuuutoksen voi tehdä vain kun löytää juuri itselleen sopivan tavan liikkua. Unelmoin pysyväni terveenä, jotta voisin jatkaa näiden lajien parissa ja seikkailla jonakin päivänä myös ulkomailla hankkimassa uusia upeita muistoja ja kokemuksia!

Mistä intohimo kiipeilyyn?

– Kiipeilyssä kiteytyy asenteeni elämään: pitää uskaltaa uskoa itseensä ja unelmiinsa ja rakentaa niitä ote otteelta. Joskus unelmat rakentuvat hitaasti projektoimalla ja toisinaan pitää vain löytää rohkeutta hypätä. Joskus joutuu perääntymään ja miettimään jutut uusiksi, mutta sekin kuuluu lajin luonteeseen. Kiipeily on myös monipuolinen kuntoilumuoto, jossa koko kroppa joutuu tekemään töitä.

20170423_172609[1]
Tästä ei elämä parane!!!

Haasteita riittää korkeiden köysireittien suorittamisesta aina boulderoinnin voimallisiin yksittäisiin muuveihin. Itsensä voittaminen ja sisäisen rohkeuden löytyminen on tunne, jota soisin kaikille.

Miten haluat inspiroida muita lähteämään ulos?

– Elämäntapamuutos on iso juttu, mutta lähtee pienistä askelista. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Hyvä terveys mahdollistaa monien muiden unelmien toteutumisen pitkälle tulevaisuuteen. Toivon esimerkilläni inspiroivani muitakin pohtimaan elämänsä valintoja ja löytämään omia unelmiaan sekä haaveita. Niitä tulee myös uskaltaa lähteä toteuttamaan! Ote otteelta. 🙂

Elämää unelman reunalla: kohti huippuja

Vuosi sitten kirjoitin sen hetken unelmistani. Haaveilin retkeilystä ja pienien viikonloppureissujen toteuttamisesta. Tekstin voi lukea täällä. Iloisena voin todeta, että tänä vuonna olen saanut tehdä kaikkia niitä asioita, joista tuolloin haaveilin. Nyt on tullut aika heittää uusia haasteita ja tavoitteita kehiin! Vuorikiipeily on kiehtonut minua jo reilun kymmenen vuoden ajan, mutta koskaan en ole ajatellut tosissani itse ryhtyväni moiseen hankkeeseen. Olen kiivennyt aktiivisesti vasta 1,5 vuoden ajan, joten olen ajatellut moisen retken olevan ”kerran elämässä” tyylinen seikkailu sitten joskus.

Kalliokiipeilyn peruskurssin jälkeen kesällä 2016 aloin kuitenkin tosissani pohtia Mont Blancille kiipeämistä. Haastateltuani tämän syksyn aikana tälle Italian ja Ranskan rajalla sijaitsevalle vuorelle kiivenneitä, uskon nyt, että myös minulla on hyvät mahdollisuudet sen huiputukseen ja lisäksi kenties myös jatkossa vuorikiipeilyn aloittamiseen harrastuksena. Tavoiteenani onkin päästä kipuamaan tulevaisuudessa useammalle vuorelle sekä täällä pohjolassa, että muualla maailmassa.

Yksin en aio kuitenkaan vuorille lähteä, vaan osallistun erilaisten yritysten vetämille yhteisreissuille. Matkoilla on suomalainen opas ja niiden aikana pääsen kokemaan  vuoristoiset erämaat, solisevat vuoristopurot, upeat järvimaisemat ja pohjolan sekä Alppien huiput. Mont Blanc, joka tunnetaan myös nimellä ”La Dame Blanche”, on Alppien korkein huippu (4 810,90 m). Se sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Huippu on osa suurempaa Mont Blancin massiivia, joka käsittää useita 4 000 metrin korkeuden ylittäviä huippuja. Ranskan puolella Mont Blancille pääsee nousemaan Chamonixin hiihtokeskuksesta. Italian puolella lähin keskus on Courmayeur. Tavoitteena on päästä huiputtamaan vuori kesällä 2019.

Matka Mont Blancin huipulle vaatii tietoa, taitoa ja hyvää kuntoa. Siitä syystä tavoitteena on vuoden 2018 aikana kouluttautua erilaisilla vuoripäivillä sekä heinä-elokuussa vuorikiipeily- ja jäätikkökurssilla Norjan Svartisenilla. Aion myös kesällä 2018 huiputtaa Ruotsin korkeimman huipun, Kebnekaisen (2100 m). Kebnekaise sijaitsee Pohjois-Ruotsissa lähellä Kiirunan kaupunkia. Kebnekaisen vaellus tarjoaa parhaimmillaan huikeita maisemia ja ikäänkuin puolivälietapin Mont Blancin nousua ajatellen. On sanottu, että hyvällä säällä Kebnekaisen huipulta voi nähdä jopa 9% Ruotsin pinta-alasta. Maantieteellisesti Kebnekaise kuuluu Skandeihin, kuten Suomenkin korkein tunturi Halti. Minulle, jolla on vielä vähän kokemusta retkeilystä, tällainen pitkä vaellus tulee varmasti olemaan ikimuistoinen!

main-qimg-f6a30843a970287c413c1cbc649b28ef-cKiipeilijänä olen vasta alussa, mutta onneksi minulla on suhteellisen hyvä kunto ja kestävyyttäkin löytyy. En ole kuitenkaan aikuisena koskaan matkustellut ulkomailla yksin ja ylipäätään tällaisiin matkoihin liittyy vielä paljon minulle vieraita komponentteja. Tuntuukin hieman pelottavalta kirjoittaa julkisesti tästä tulevan kahden vuoden tavoitteesta, sillä matka on pitkä ja monia mutkia täynnä.

Suurin ongelma lienee rahoitus, jonka eteen olen tänä syksynä alkanut tehdä töitä. Vaihdoin vanhan ja kalliin pakettiautoni pieneen ja pirtsakkaan Nissan Noteen. Olen myös viimeisen kuukauden aikana yhdistellyt lainojani ja hoidellut muita talousasioita. Pienen pesämunan lisäksi on tavoitteena saada sivuun hieman säästöjä joka kuukausi. Hankin myös itselleni sivutyön lastenhoitajana Lohjalla. Jatkossa toimin noin kerran viikossa sijaishoitajana ystäväni 6-vuotiaalle pojalle mikä sopii meille molemmille vallan hienosti! Ystäväni saa apua yksinhuoltajana ja yrittäjänä arkeensa ja minä pientä lisätienestiä tavoitteitani varten.

tumblr_mgkxcmWODW1rzrt7ko1_500.jpgTreeniohjelmaani yritän lisätä mahdollisimman paljon pitkäkestoista treeniä niin kiipeilyn kuin kävelynkin saralla. On oikeastaan helpottavaa treenata ilman sen suurempia tavoitteita korottaa greidiä tai parantaa liidipäätä ja juuri kestävyystreeni on aina ollut minulle mieluisinta. Syksyn ja talven aikana on tavoitteena käydä kiipeilemässä n. 4 krt viikossa köysillä ja boulderoiden. Viime viikkojen vähäisten treenien jälkeen en malta odottaa, että saan viikko-ohjelman taas kulkemaan!

Eniten jännittää se pettymys, jota tuntisin jos matka ei syystä tai toisesta toteutuisikaan. On myönnettävä, että julkisesti asiasta kertominen pelottaa myös. Tuntuisi todella masentavalta jos talouteni tai kuntoni vuoksi en pääsisikään osallistumaan reissuille. Voi olla, että joudunkin siirtämään unelmaani tai keksin jonkun muun tavan toteuttaa haaveitani, mutta toisaalta juuri tällaisiin hankkeisiin haluan esimerkilläni ihmisiä kannustaa. Mitä sitten vaikka takapakkia tulisikin? Se ei ole syy olla unelmoimatta ja tavoittelematta rohkeasti haaveita!  Uskon, että oikealla periksiantamattomalla asenteella ja eteenpäin vievillä valinnoilla pidemmänkin tähtäimen projektit ovat mahdollisia toteuttaa. Blogin pitäminen tavoitteistani ja unelmistani on myös aina motivoinnut minua puskemaan eteenpäin.

Vuonna 2006 osallistuin vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonin luennolle.  Hänen aiheitaan olivat tiimityö, vastuun kantaminen, tavoitteiden saavuttaminen ja riskien hallinta sekä turvallisuus. Vaikka luento oli suunnattu ammatiryhmälleni, sain siitä omaan elämääni hirmuisesti vinkkejä. Tuohon aikaan olin haaveillut oman talon ostosta lähes 10 vuotta ja viimein koin seisovani unelmani kynnyksellä kun olin saanut ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Veikan luento tuolloin osui ja upposi. Meme-05-23-2017Elämässä, kuten kiipeilyssäkin, haaveista on mahdollista tehdä tosia rankalla työllä sekä asenteella. Kiipeilijän on pidettävä huolta fyysisestä kunnostaan – ei vain kiipeillessä – vaan myös kotona ollessaan ja arkielämässä. Pidettävä ns. katse pallossa. Hänen on suunniteltava joskus jopa vuosia reittivalintansa, hankittava pätevät varusteet, rahoitus ja ennen kaikkea tiimi, joka tukee ja johon voi turvautua. Pelkkä vuorelle kipuaminen on vain murto-osa tarvittavasta työstä tavoitteen saavuttamiseksi ja sitä työtä on tehtävä joka päivä. Kaikki tämä on ollut aina minulle ominaista ja mukavaa projektointia kohti tulevaisuutta. Joten miksipä en jälleen voisi valjastaa näitä taitojani ja ajatuksiani, jotta voisin toteuttaa itseäni? 🙂

Matkaani kohti huippuja voi seurata tässä blogissa ja myös instagram- sekä facebook sivuillani. Kommentteja, neuvoja ja vinkkejä otan myös mielelläni vastaan joko sähköpostiini tai kommentteihin. Sponsoreita matkalle toki myös etsitään! 😉 😀

MUOKS! Huom! Varsinaiset vuorikiipeilyhaaveet siirtyvät muutamalla vuodella, mutta niiden eteen edelleen tehdään aktiivisesti töitä arjessa. Päiv. muok. 10/2018

 

Siltapeltotila

Eilen sunnuntaina tuli tasan 10 vuotta siitä kun kirjoitin nimeni kauppakirjaan.  Olin 26-vuotias ja ensimmäisen asuntoni, tämän, liki 200 neliöisen, mökkini omistaja. Hyvää synttäriä siis meille! Takana oli lähes 10 vuotta unelmointia omasta talosta maaseudulla, missä koirilla olisi iso tontti juoksennella ja luonto lähellä. Totuus täällä maalla asumisesta itsekseen eläinten kanssa on ollut suurimmaksi osaksi sitä mistä unelmoin, mutta myös paljon muuta.

130820153146 (1280x719).jpgEtsin aktiivisesti taloa reilun puolen vuoden ajan. Olin saanut äitini perintönä käsirahaan tarvittavan summan ja kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani Lohjalta joulukuussa 2006, olin pankissa istumassa jo helmikuussa 2007. Tiesin, ettei minulla ollut varaa mihinkään uuteen mökkiin, joten katseeni suuntautui Varsinais-Suomen rajalle, missä hintaluokka oli hiukan matalampi kuin uudellamaalla, mistä olen kotoisin. Tätä taloa katsoessa ihastuin sen isoihin ikkunoihin ja monikäyttöiseen yli 100 neliön alakertaan. Muutin elokuussa keskelle remonttihässäkkää (joka kesti yli puoli vuotta!) yhdessä aikuisten koirien ja tuolloin 5 viikon ikäisten pentujen kanssa. Myöhemmin on tullut todettua, että nuo isot ikkunat vetävät talvella melkoisesti, mutta toisaalta yläkerran 80 neliön kämppä lämpenee kätevästi puulla.

IMG_7298 (800x533)
Auringon nousut syksyllä keittiön ikkunassa ❤

Kymmenessä vuodessa ehtii tapahtua kaikenlaista. D-pennut täyttivät juuri 10 vuotta ja ajan kulun huomaa muussakin kuin koirien ikääntymisessä. Neuvoni omakotitalon ostoa suunnitteleville: ennakoi! Halusin talon, jossa naapurit olisivat suht lähellä ja tien hoito olisi helppoa myös talvella. Auraus täytyy toimia, jotta töihin pääsee. Talon ylläpitoon tulee myös löytyä taitoa, aikaa ja rahaa. Minulla ei tunnu olevan näistä mitään 😀 mutta hyvin olen silti toimeen tullut. Monet haaveet ja ideat on ollut pakko opetella siirtämään kauemmaksi, kaikkea ei voi eikä ehkä kannattakaan toteuttaa heti. Myös toimiva piharatkaisu on plussaa – omassani sellaista ei ollut. Niinpä joka paikka kukkii nokkkosta, pujoa ja horsmaa ja taistelu niitä vastaan on jokavuotinen harmin aihe. Vuonna 2009 hankkimani vuohet olivat kätevä ratkaisu 😉 Tavallaan. Olen oppinut toteamaan, että syksyllä kaikki kuolee kumminkin ja keväällä syntyy uudelleen, joten jokainen vuosi on uusi mahdollisuus pihankin suhteen. Ei pidä ottaa liikaa stressiä! 😀 Puutarhanhoito vie melkoisesti aikaa ja siksi pyrin haalimaan tontille vain helppohoitoisia kasveja ja perennaryhmiä. Vuonna 2018 keväällä sain aikaiseksi rakentaa kukkapenkit etupihalle sekä hankkia lisää omena- ja kirsikkapuita. Tontillani on myös mustaherukkaa, luumupuita, vadelmaa ja metsämansikkaa. Myös pensasmustikat ovat tuloillaan. Syksyllä saatan löytää tontin nurkasta pannullisen kantarelleja. ❤

943811_10153953945138955_8795909118744612608_nMaalla asumisessa on puolensa. Jos nauttii yksinkertaisesta elämästä ja siitä, että lähin kauppa on 7,5 kilometrin päässä, homma toimii vallan mainiosti. Rahaakin säästyy kun kauppaan ei tule lähdettyä pelkän maitopurkin takia. Vuodenajat ovat läsnä suorastaan kouriintuntuvasti kun syksyllä etupihan koivujen lehdet uhkaavat lentää avoimesta ovesta sisään ja talvella lumikinokset on hoidettava tavalla tai toisella. Onneksi pieni polku autolta ovelle riittää. Keittiön ikkunasta pääsen ihailemaan Kurkelanjärveä, joka loistaa sinisyydellään eri vuodenaikojen mukaan. Takka tuo tupaan mukavaa lämpöä ja säästää melkoisesti sähkölaskuissa, mutta toisaalta se pakottaa aika tiukkoihin kellonkäymiin, kun pellit on lyötävä kiinni sopivaan aikaan. Aktiivisena eri lajejen harrastajana tämä aiheuttaa hiukan aikatauluongelmia. Myös puusta irtoavaa roskaa on joka paikassa. Nautin kuitenkin talossa puuhastelusta ja siitäkin, että pientä pintaremonttia ja toteutettavia projekteja löytyy aina niin sisältä kuin ulkoakin.

Eläinten kanssa eläessä sitä joskus miettii, onko niiden koko olemassaolon tarkoitus vain keksiä jäyniä pääsi menoksi. Ainakin vuohien! Ulkona pihalla tuntuu, että kun yhden aidan saat pystyyn toinen jo kaatuu. Ei sisälläkään remontoiminen herkkua ole. Pelkästään simppelin hyllyn saaminen suoralinjaisesti seinään yksillä käsipareilla on yllättävän vaikea juttu, puhumattakaan suurempien huonekalujen siirtämisestä paikasta A paikkaan B.

20161108_154052Vuodenaikoja olen kuitenkin päässyt ihastelemaan! Luonto, villieläimet ja toisaalta myös maanviljelijöiden arkirutiinit vuodenaikojen mukaan eivät lakkaa hämmästyttämästä. Oman talon kuistilta pääsen tekemään jokapäiväisen 4km silmukkalenkin ja 5km juoksulenkin. Pidemmällekin pääsee: 13km isosilmukka, 15km Kavastontien-, ja 25km Aneriojärvenlenkki kulkevat kaikki osin maantietä peltojen keskellä, osin metsätietä. Hirvet, kauriit ja peurat, supikoirat, ketut ja sudetkin jolkottelevat ihan lähimetsässä. Syksyllä käyn sienessä ja mustikassa muutaman kilometrin päässä ja marjoja löytyy myös omasta pihasta.

Lenkki toisensa perään ei koskaan ole samanlainen! Pellot nousevat maasta joka kevät ja uteliaana seuraan mitä maanviljelijät minnekin viljelevät ja mitkä pellot ovat kesannolla. Keväällä puimurit jylistelevät pitkin hiekkateitä, muina aikoina traktorit ja puurekat. Keväällä saapuvat muuttolinnut pelloille ja järvelle, kesällä mökkiläisten lukumäärä moninkertaistaa lähitienoon asukasluvun ja lähikaupasssa saattaa jopa joutua jonottamaan! 😉

Koti ei ole koskaan merkinnyt minulle varsinaista asuntoa, vaan enemmän tunnetta. Tunnetta siitä, että olet perillä, löytänyt paikkasi. Kymmenen vuoden ajan tämä talo on mahdollistanut minulle unelmani eläinten kanssa elämisestä. Olen saanut elää viisi vuotta vuohien kanssa (vuosina 09-14) ja saanut kokea myös monta rakkaudentäyteistä 13119847_10154085720348955_5636676730248753615_o[1]hetkeä koirieni, niiden pentujen ja uusien omistajien kanssa (kasvatusvuosina 2004-2014). Luonani asuvat kolme maatiaiskissaa ovat myös erityisen tärkeitä, ihan hiirivahteinakin. Niilläkin alkaa olla jo ikää, sillä myös Bestis ja Symppis täyttävät ensi vuonna 10v. Koti on paikka, jossa mieli rauhoittuu ja akut latautuu. Se tunne, ettei ole kiire minnekään, vaan olet juuri siinä missä pitääkin.

Jo muutaman vuoden ajan olen alkanut pohtia, josko voisin elää jossakin muualla. Talon hoitaminen yksin on suuri vastuu ja se vie myös aikaa. En aktiivisesti vielä ajattele asiaa, mutta tiedän, ettei talo tule olemaan kotini loppuelämää. Alun alkaenkin se oli haave koiriani varten ja nyt kun koirankasvatusvuodet ovat takana, ei tämä mökki enää merkitse sitä mitä ennen. Haaveilen matkustelusta ja siitä, että harrastuskentille ei olisi aina 100 kilometriä matkaa. Per suunta. Tiedän, ettei talon hoito tästä helpotu, joten olisi mukavaa elää jossakin vaiheessa vaikka kerrostalossa, jossa vesi ja sähkö juoksee ilman

img_5606
syksy 2016

ylimääräistä huolta. Ja vessa. Missä ystäviä näkisi ajamatta ensin 50 kilometriä heidän luokseen tai ihmisiä tottuisi näkemään muuallakin kuin vain työpaikalla. Missä talvella lenkille voisi lähteä katuvaloissa otsalampun sijaan, eikä olohuoneessa olisi aamuisin 14 astetta lämmintä niinä aamuina kun olit unohtanut takasta pellit auki yöksi.

Olen laskelmoinnut myyväni talon 5-8 vuoden päästä, jolloin kaikki koirani ovat eläkeiässä. Viimeiset kymmenen vuotta on antanut minulle voimaa ja rohkeutta, sellaista luonteen lujuutta, jota en olisi muualla saannut. En vaihtaisi kokemuksiani mihinkään, sillä ne ovat tehneet elämästäni rikkaan ja monimuotoisen. Ne ovat myös olleet alustana

IMG_6471 (1280x854)
Kesällä 2015 omien koirien kanssa: Jukka & Miina

niille unelmille, joita nyt kannan mukanani. Kaikille, jotka haaveilevat talon ostosta: go for it!!! Uskaltakaa elää unelmianne toteen! Kaikki päivät eivät ole helppoja, mutta jos elämä on sarja summittaisia kokemuksia – ainakin minun täällä maalla on ollut lottovoiton arvoinen. Kenties lopun ollessa näkyvissä, sitä osaa arvostaa jokaista hetkeä juuri nyt, tässä hetkessä. Niinpä nautin lenkeistä koirieni kanssa, harrastuksistani Salon sukellus- ja melontapiireissä. Siitäkin, että maksan asuntolainaa vähemmän kuin vuokraa 😉 . Jonakin päivänä tämä on vain muisto. Jonakin päivänä jatkan matkaa uusiin seikkailuihin.

Sitten, kuten laulussa sanotaan, kun aika on.

 

 

 

 

 

Sukeltamassa Melkuttimella..

…ja tarina siitä, kuinka löydän yhä uudelleen itseni metsästä puolipukeisena vieraiden miesten kanssa. 😀 Olen haaveillut Melkuttimella sukeltamisesta jo muutaman vuoden. Ystäväni puhuivat paikasta jo vuonna 2014, jolloin ajatus sukeltamisesta ensimmäisen kerran istutettiin päähäni, joten nyt kun kortti vihdoinkin on takataskussa, halusin päästä kokeilemaan! Onneksi sain tällä kertaa kouluttajani Mikan puhuttua ympäri reissuun. Mukaan lähtivät myös Jari ja Marko.

Tapasimme Mikan kanssa Simppujen pumppuhuoneella, missä lastasimme autooni laitepaketit. Sain jälleen S-koon liivin ja uskon sen olevankin minulle sopivin nyt kun on useammasta kokemusta. Painovyöni on noin 3,5 kiloa ja lisäksi toiset 3,5kg on liivin painotaskuissa. Tuo painomäärä on minulla aika hyvä, vaikka tasapainotuksen kanssa on edelleen vähän ongelmia. Höpöttelimme matkalla Mikan kanssa kaikenlaista. Kysyin häneltä tärkeitä kysymyksiä kuten voiko ukkosella sukeltaa, mitä tapahtuu vanhalle märkäpuvulle ja muun muassa mitkä ovat hänen uuh ja aargh kohteet sukeltaessa. Toisin sanoen missä on ollut hienoa ja mikä on ollut tiukoin paikka. On laji sitten mikä tahansa, on aina hauskaa kuulla erilaisia tarinoita kokeneemmilta konkareilta ja niistä oppii itsekin paljon.

20170806_121959[1]
Arvon herrat, olemmeko eksyksissä?

Somerolla kahvit hörpättyämme lähdettiin Lopelle etsimään sopivaa rantautumispaikkaa. Perinteinen paikka ei Mikaa tällä kertaa kiinnostanut, koska haluttiin seurailla matalampaa rantaviivaa. Oli satanut rutkasti ja metsätiet olivat melkoisen vettyneitä. Vähän jouduttiin pohtimaan uskaltaako vanhalla pakullani lähteä kokeilemaan onneaan, mutta onneksi oikea paikka lopulta löytyi. Saatiin autot parkkiin ja ei siinä sitten suuria turistu, alettiin riisua vaatteita.

Patikoidessa ja kiipeillessä sitä on tottunut pissimään pusikoihin ja vaihtamaan vaatteita vaikkei aina olisikaan sopivaa suojaa lähellä. Kovin häveliäs ei voi olla, koska muuten juttu vaan monimutkaistuu. Sukeltaessa homma on ottanut astetta vakavamman asteen kun märkkäriä on tullut puettua ja riisuttua mitä ihmeellisemmissä olosuhteissa. Sitä on aikalailla jo turtunut pohtimaan asiaa, mutta joskus äkkiä tajuaa olevansa sellaisessa tilanteessa kuin tänään: löydän itseni riisuuntumasta kangasmetsässä tihkusateessa ja kylmässä tuulessa kolmen minulle vieraan miehen kanssa 😀 Yhdessä vedetään pukuja päälle ja suljetaan vetoketjuja. Itseasiassa märkkäriä tai kuivapukua on aika mahdoton saada päälle ilman parin apua. Tänään metsässä tuli vieläpä lenkkeilijöitä pari ohi 😀 Vanhaa vitsiähän nämä tilanteet herättää ja ovatkin ihan normipäivä näille konkarisukeltajille, mutta minua välillä edelleen aidosti naurattaa.

No, näistä selvittyämme Mika avusti paketin selkääni ja oli aika laskeutua suht jyrkkää polkua alas rantaan. Tätä tehdessä alkoi sataa ropista. Tarkoitus oli sukeltaa pistona n. 4-5 metrin syvyydessä rantaa myöden ja katsella mitä sieltä löytyisi. Mika kertoi, että järveen kaatuneita puita tulisi olla rannan tuntumassa ja sieltähän ne löytyivätkin! Aluksi ihmettelin korvan juuressa kuuluvaa kummallista suhinaa, ajattelin jo jonkun letkun vuotavan, mutta sitten tajusinkin sen olevan sade, joka rummutti pintaan. Alhaalta päin katsoen sade oli maagisen kaunista, aivan kuin olisi äkkiä ollut hiilihapolla täytetyssä vesipullossa.

img_0598-533x800-kopio
Kesällä 2015. Nurmijärvi.

Hengityksen sain tällä kertaa heti suhteellisen rauhalliseksi, koska sukelsimme matalalla. Myöskään korva-paineiden kanssa ei ollut ongelmaa. Uimme Mikan kanssa edellä ja Jari sekä Marko seurailivat perässä. Ongelmaksi tulikin se, että tällainen keltanokka räpeltäjä sotki melkoisesti pohjaa ja takanatulijat saivat tästä kärsiä. Yritin välillä mennä kauemmaksi tai pysyä paikallani, mutta tasapainotusliivin hallinta oli näissä syvyyksissä erityisen vaikeaa. Tuntui, että kun lisäsin liiviin hiukan ilmaa, pysyin paikallani hetken aikaa, mutta liikkeessä lähdin taas nousemaan ylös. Veteen kaatuneiden puiden lomassa uiskenteli hurja määrä ahvenenpoikasia, mutta minä vain säikyttelin ne kauemmaksi heiluttelemalla räpylöitäni ja käsiäni kuin suurikokoinen merinorsu.

Kaikesta huolimatta nautin sukelluksesta jälleen suunnattomasti! En tiedä nauttiko kukaan muu, mutta silti 😀 Jälleen aivan erilainen tekninen sukellus, jossa selkeitä oppimisen paikkoja. Sain myös uudelleen palautetta pystystä uintiasennosta, joka sotkee pohjan. En tiedä miksi en pysty pitämään runkoani vaakasuorana vaan tuntuu, että vajoan silloin kenties helpommin pohjaan. Sitten on lisättävä ilmaa ja kun niin tekee, ampuukin seuraavaksi ylös. Myös ilman poistaminen liivistä on pystyasennossa helpompaa. Käsiäkin tosiaan heiluttelen melkoisesti tasapainon löytääkseni ja kateellisena katselen hissukseen elegantisti veden läpi lipuvia sukelluskavereita.

20170809_160535[1]Mika kuitenkin lohdutti, että olen vasta alussa harrastuksen parissa ja tämä on kolmas kertani pinnan alla kortin suorittamisen jälkeen. Sain muuten postissa uuden karhean sukelluskorttini ja tuntuu kyllä tosi hyvälle! Kolme vuotta pohdin kortin suorittamista ja varovasti harkitsin onko taloudellisestikin suht kallis harrastus oma juttuni. Myös erilaiset sukellus-suunnitelman laskut kurssilla mietityttivät koska olen todella huono matematiikassa. Kaikki ongelmat on nyt kuitenkin voitettu ja on ilo huomata, että sukelluksesta on täällä Salossa helppo saada aktiivinen ja kiva harrastus, missä riittää uuden oppimista ja haasteita sekä erilaisia ympäristöjä.

Kun nousimme sunnuntaina Melkuttimella pintaan, huomasimme pian, että vettä olikin tullut ihan kivasti. Tuulikin oli yltynyt, mutta märkkäriä riisuessa minulla oli hymy niin leveänä, että leukaperiin sattui. 😀 Autojen ympärillä oli suuria ja syviä vesilammikoita ja matka metsätietä olikin melkoinen safari autoni Ritun kanssa. Vettä oli paikoin lätäköissä 30-40cm, mutta hienosti selvittiin! Kiitos Mikalle, Jarille ja Markolle hurjasti tästä kokemuksesta! Seuraavaksi haluan sitten sinne vasemmalle, ruuhen suuntaan. Koska mennään? 😀

Jatkossa tulen kirjaamaan myös sukelluksien tekniset tiedot ylös:

  • Sukellusaika: 57min
  • Suurin syvyys: 8,2m
  • Keskisyvyys: 3,0
  • Näkyvyys: 4m (noin)
  • Veden lämpötila: 18
  • Pintakulutus: 21l
  • Kokonaisaika (kortin jälkeen): 157min