Seikkailuissa – Lifedream Colliet

SYYSKuulumisia

Syksy on alkanut epävarmoissa fiiliksissä. Piikun juoksu oli ja meni ja yrityksistä huolimatta onnistuimme olemaan liikkeellä väärään aikaan, joten pentue siirtyi ensi kesälle. Piikun seuraavaa juoksua odotellaan huhti/toukokuussa. Tämän pettymyksen lisäksi Likka kävi luustokuvissa elokuun alussa ja sillä todettiin muuten priima luusto, mutta lonkat olivat D/D ja vasemmassa nivelessä on jo lievää nivelrikkoa. Tämä sai minut todella ahdistuneeksi ja rajan veto harrastusten tavoitteellisuuden suhteen alkoi. Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki mistä olen viimeisen vuoden ajan haaveillut kariutuu kerta toisensa jälkeen. Onneksi 5kk ikäinen Pikku-Lotta on pysynyt terveenä ja on luonteeltaan super kultainen tapaus, joten kyllä täällä piristäjiäkin riittää. Tämä syksy on kuitenkin täynnä muutosta paitsi näissä koiratouhuissa, myös henkilökohtaisessa elämässä kun pienimuotoinen yritystoiminta käynnistyi kesäkuussa ja myöhemmin tänä vuonna on edessä myös työpaikan vaihto ja aivan uudet kuviot! Lue lisää näistä kuulumisista alta:

Kesä meni todella nopeasti ja töitä tehdessä. Olen ammatiltani lähihoitaja ja viimeiset 15 vuotta olen työskennellyt hammashoitajana. Tuntuu kuitenkin siltä, että työn henkiset vaatimukset alkavat ottaa nyt veronsa. Täytin tänä vuonna 40-vuotta ja ajatus tässä työssä pakertamisesta tauotta eläkeikään asti ahdistaa kovin. Toki työn tauottaminenkin on tärkeää, mutta väsymystäni lisää merkittävästi se, ettei työnkuvani varsinaisesti tarjoa minulle sellaista mielekkyyttä kuin toivoisin. Olen surullinen siitä mistä uutisissakin puhutaan paljon tällä hetkellä: hoitajien palkkataso ei vastaa työn fyysistä ja henkistä kuormittavuutta, omat mahdollisuudet vaikuttaa työn laatuun ja tauottamiseen ovat vähäiset ja jatkokouluttautuminen usein mahdotonta. Olen aina harannut tässä suhteessa vastaan ja pohtinut muita keinoja toteuttaa itseäni. Harrastaminen ja kasvatustoiminta ovat vuosia tarjonneet minulle kiinnostavaa tekemistä ja suhtaudunkin koiratouhuihin intohimolla. Tästä syystä aloitin myös pienimuotoisen yritystoiminnan tänä syksynä. Tämä on jännittävä kokeilu, sillä olen haaveillut yrittäjyydestä lähes koko ikäni. Täyspäiväiseen yrittäjyyteen en kuitenkaan uskalla sitoa itseäni, joten tällainen pienimuotoinen toiminta voisi olla minulle juuri sopivaa pitääkseen elämäni mielekkäänä ja merkityksellisenä.

Palveluni liittyvät koirien koulutukseen ja valokuvaukseen. Järjestän kuvauspäiviä noin kerran kuussa ennalta määrätyssä paikassa, joskin tämä pimeä vuodenaika tuo siihen haasteita. Tulijoita on ollut todella kivasti niin, että päivät ovat olleet täysiä. On ihanaa päästä toteuttamaan luovuuttani linssin takana ja koska kuvani eivät ole kovin käsiteltyjä, yritän panostaa sen sijaan luonnollisuuteen ja näyttävään miljööseen. Valokuvauksesta voi lukea lisää täältä.

Maastolajeihin keskittyviä jokaiselle koiralle avoimia jälki- sekä hakupäiviä pidän niin ikään noin kerran kuussa. On ollut hauskaa huomata, että kiinnostusta myös tällaiselle ei kilpailuihin tähtäävälle toiminnalle on ja onkin ihan mielettömän ihanaa nähdä ihmiset innostuneina omien koiriensa kanssa. Yleensä tulijat ovat saman tien ilmoittautuneet myös jatkotreeneihin ensimmäisen kurssipäivän jälkeen. Lisää matalan kynnyksen maastokursseista löytyy blogista jo tarinaakin, lue lisää täältä.

Aivan uutena palveluna, joskin aika vanhana ideana, olen kehitellyt pentuneuvolaa lähinnä ensimmäistä koiraansa ottaville ihmisille ja pienten pentujen omistajille. Nykypäivänä koiran ottoon liittyy paljon pohdintaa alkaen sopivasta rodusta, harrastustoiminnasta ja vastuukysymyksistäkin. On erittäin hyvä, että koiran hankintaa mietitään monilta eri kanteilta, onhan se toivottavasti seuranasi reilut 10 vuotta! Haluan tuoda tarjolle matalan kynnyksen palvelun, jonka aikana voit kysyä koiran hankintaan liittyviä kysymyksiäsi ja saat neuvoja siitä, mistä saat luotettavaa tietoa lisää. Ikään kuin pennun omistajan oma tukihenkilö 😀 Pennun tultua taloon voi neuvolakäynnit jatkua tapakasvatukseen tai hoitotoimenpiteisiin liittyen ja harrastuskoiran alkeistreeneinä vaikkapa kerran kuussa. Lue lisää pentuneuvolasta.

Yrittäjyyden ohella harrastan koirieni kanssa omaksi iloksi paimennusta, hakua sekä jälkeä ja tavoitteellisemmin agilitya. Piiku nousi peräti kolmessa kisassa kakkosiin agilityssa ja Likan kanssa treenaamme vielä keppejä ja kontakteja kuntoon ennen sen kisauran starttia. Lottakin on aloittanut ohjatut treeninsä. En malta odottaa, että pääsen senkin kanssa vihdoinkin aloittamaan ja kenties oma hukassa ollut asenne agsaan palaa syksyn aikana takaisin. Lisäksi haaveilen tokokokeista Piikun kanssa, se ei edes vaatisi kuin muutaman hyvän treenin ja rohkeaa lähestymistä 😀 Likan suhteen täytyy pitää mieli avoimena ja toivoa, että se pysyy oireettomana mahdollisimman pitkään. Tuen Likan fysiikkaa säännöllisillä hierontakäynneillä sekä nivelvalmisteilla. Olen myös varannut meille ensimmäiset rallitokoyksärit ajatellen, että agilityn rinnalla kulkisi jokin toinen laji, joka ei olisi niin fyysinen. Rallitokoa harrastaisin pääosin Likan ja Lotan kanssa. Jää nähtäväksi innostummeko lajista ja mihin se vie. Hakutreenejä meillä on ollut lähes viikottain. Meillä on koossa erittäin innokas collieporukka ja treenit ovat myös edenneet nopeasti. Päätin opettaa Piikulle rullailmaisun ja se on lähtenyt hienosti käyntiin. Säännöllisten treenien myötä tytöt ovat myös saaneet makua maastolajien itsenäiseen työskentelyyn.

Pakko kuitenkin myöntää, että Likan luustokuvien jälkeen on ollut vaikeaa löytää intoa harrastamiseen uudelleen. Rajan veto harrastusten tavoitteellisuuden suhteen sai minut ahdistuneeksi. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki mistä olen viimeisen vuoden ajan haaveillut kariutui kerta toisensa jälkeen. Tuo oikeanlainen asenne on se juttu, jota odottelen vielä saapuvaksi. Piikun pentueeseen olin satsannut niin paljon henkistä momentumia, että kestää hetken päästä yli siitä, ettei pentuja tulekaan. Oli ihanaa saada aktiivisesti pentukyselyjä ja todella mukavilta, potentiaalisilta ihmisiltä! Nyt, kun Piikun pentuetta on odotettu kokonainen vuosi varsin aktiivisesti yhteisten kokoontumisien merkeissä, on pieni joukkomme jo tiivis. Onnekseni heistä osa on kiinnostunut odottamaan Piikun pentua vielä lisää ensi vuoteen. Tästä olen hurjan kiitollinen, joskin ymmärrän hyvin jos joku ei jaksakaan odottaa 😀 Toki pentujen teettäminen kesällä on kaikin puolin helpompaa.

Kaiken tämän henkisen taantuman kruunasi tieto siitä, että lisätyösopimukseni sanottaisiin irti yllättäen nyt syksyllä. Jouduin perumaan kaikki agilityn valmennustunnit, joita olin kovasti odottanut kun ymmärsin, että taloudellinen tilanteeni olisi jatkossa todella tiukka ja joutuisin tarkkaan miettimään mihin ryhdyn.

Juuri kun ajattelin, että tästä olisi tulossa pisin ja kylmin talveni koskaan, soi viime viikolla puhelin. Olin ällistynyt kun minulle tarjottiin vakituista työtä perheyrityksestämme. Kyseessä on sukuni perustama ja omistuksessa jo 1930-luvulta ollut yritys, joka tarjoaa julkisten tilojen kompakteja valaistus- sekä kalustusratkaisuja. Katso lisää -> WWW. Koko ikäni olen salaa haaveillut, että saisin kantaa korteni kekoon yrityksessä, jonka käytännön pyörittämisestä en ymmärrä mitään, mutta johon olen aina suhtautunut sellaisella rakkaudella ja hellyydellä, jonka vain toiset perheyrityksessä toimijat ymmärtävät. Lapsuudessani tein Lauttasaaressa sijainneella konttorilla usein kesätöitä, mutta nykyään hoitajan työt ja pitkä välimatka ovat pitäneet minut kaukana yrityksen toiminnasta. Nyt kuitenkin minulle tarjottiin mahdollisuutta hypätä tuntemattomaan, siirtyä kaupan alalle ja mikä parasta – etätöihin!! Pohdin asiaa muutaman päivän, juttelin asiasta perheeni kanssa ja päätin tarttua mahdollisuuteen! Jännittää todella paljon ryhtyä uusiin työhaasteisiin ja aloittaa konkreettisesti työura alusta. Oman suolan tilanteeseen tuo myös se, että työtiimissäni on jatkossa myös läheisiä perheenjäseniä. Aloitan marraskuun alussa, mitä ennen pidän kahden viikon loman.

Mitä tulee harrastamiseen, en uskalla vielä asettaa itselleni tavoitteita puoleen tai toiseen, mutta toivon voivani jatkaa Piikun kanssa kisaamista kakkosissa noin kerran tai kaksi kuussa, ja käyväni myös itsekseni agsahallilla treenaamassa. Aika näyttää miten uudet työkuviot syövät energiaa harrastuskentillä aluksi, mutta uskon tilanteen tasoittuvan nopeasti kunhan pääsen uusiin kuvioihin sisälle. Kiipeily on jäänyt ajan puutteen vuoksi kokonaan, vaikka joskus edelleen haaveilen siitä, että pääsisin seinälle. Olen toisinaan nähnyt jopa unta kiipeilemisestä. Uuden työpaikan konttori sijaitsee Salmisaaressa sijaitsevaa KiipeilyAreenaa vastapäätä, joten eihän sitä koskaan tiedä! 😉 On jännää, miten elämässä tulee erilaisia tilanteita, joiden läpikäyminen vie oman aikansa halusimme tai emme. Niinhän sitä sanotaan, että kun jokin ovi sulkeutuu, jokin toinen avautuu. Tämä tosin vaatii sen, että oppii ylipäätään näkemään ovia ympärillään ja löytämään rohkeutta astua niistä. Odotan mielenkiinnolla millaiseksi työnkuvani ja arkeni jatkossa muodostuu. 20 vuoden hoitotyön jälkeen eroavaisuuksia nykyiseen on niin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaa!

Syksyn antoisammat hetken vietän todennäköisesti metsässä, koirien kanssa. Metsässä taivaltaessa lähden suunnistamaan summamutikassa vain johonkin epämääräiseen suuntaan ja tarkistan välillä navigaattorista, etten vallan eksy. Tällainen samoilu on paitsi minulle, myös koirille hyvää liikuntaa. Muistutan aina välillä itseäni, että kävely – siis pitkänmatkan kävely – jota harrastin paljonkin muutama vuosi sitten, on ilmaista ja silti erittäin antoisaa. Vaikka se ei vie mihinkään tuloksellisesti, se kuitenkin pitää meidät kaikki kunnossa ja elämän mielekkäänä. Parhaat ideani olen työstänyt näillä metsälenkeillä! Toiveenani on, että etätyö mahdollistaa myös paremmin pitkät kävelylenkit kun aikaa ei mene työmatkoihin.

Blogiin on tulossa pian lisää treenipäiväkirjoja agilityn ja haun parista!

Oikein hyvää alkanutta syksyä Sinulle, toivotteleepi Hanna ja Tehotytöt,

edelleen täällä, unelman reunalla ❤

Isoholman seikkailu

Heinäkuussa toteutimme ystäväni Nooran kanssa koko kesän seikkailun kun meloimme kajakeilla Isoholmaan yöksi. Kilometrejä edestakaiseen matkaan kertyi n 40, mikä on tähän mennessä pisin matkamme meloen. Kajakit saimme lainaan paikalliselta melontayhdistykseltämme, jonka jäseninä olemme molemmat.

Tänä vuonna melomassa olen käynyt vain pari kertaa noin 10km lenkkejä. Jo viime vuonna meidän piti toteuttaa tämä viikonloppuretki Isoholmaan, mutta yhteistä aikaa ei löytynyt. Isoholma eli Teijonsaari, on saari Salon kaupungissa Teijon edustalla, noin 25km päässä Salon keskustasta. Isoholma sijaitsee Halikonlahdella Teijonselän eteläpuolella. Sen pohjoispäässä on laavu ja eteläpäässä nuotiopaikka. Vuodesta 2015 Isoholma on kuulunut Teijon kansallispuistoon, eikä sinne pääse kuin vesitse.

Lähdimme liikkeelle heinäkuun 25pv lauantaina noin yhden aikaan. Suunnitelmana oli meloa noin 10km Kokkilaan, missä pysähtyisimme syömään ja sieltä matka jatkuisi Isoholmaan. Olimme sopineet kyseisen viikonlopun jo keväällä etukäteen, joten onneksemme sää näytti hyvältä satunnaisia vesikuuroja lukuunottamatta. Meitä molempia jännitti se, miten jaksaisimme meloa perille ja ennen kaikkea takaisin seuraavana päivänä. Olemme meloneet pisimmillään reilu kahdenkymmenen kilsan päiväretkiä, mutta nyt niitä pitäisi jaksaa kaksi perättäisinä päivinä.

Alkumatkasta kesti taas hetki saada kroppa tottumaan melonnan fyysiseen rasitukseen, mutta loppujen lopuksi matka Kokkilaan oli meille tuttu. Söimme maittavan aterian Kokkilan Lossirannassa ja levähdimme reilun tunnin verran. Sitten jatkoimme matkaa. Reitti oli helppo, sillä eksymään ei juurikaan pääse. Viime metreillä meidät kasteli oikein kunnon vesisade. Isoholmaan rantauduimme noin seitsemän aikaan illalla.

Isoholman pohjoispäässä olevalle laavulle kiipesimme tavaroidemme kanssa. Melonta on mukavaa vaihtelua retkeilyyn siinä mielessä, että kaikki kama kuten teltta, makuupussit, ruuat, keittimet jne tulevat mukana vaivatta ja huomaamatta eikä niitä tarvitse kantaa rinkassa selässä. Olin pohtinut paljonko kaikki tuo tavara kajakissa painaa ja paljonko se vaikuttaa melomiseen, mutta pelot olivat turhia. Nyt pystytimme teltan huikealle paikalle Isoholman tuuliselle huipulle. En ole koskaan saanut telttaa niin upealle paikalle!!

Lähdimme kiertämään Isoholman retkipolkua, jonka Noora löysi maastokartasta. Alku olikin selkeä ja helposti seurattava, puissa oli valkoisia merkkejä polun varrella. Mutta sitten äkkiä polun täyttivät kaatuneet puunrungot ja hävitimme reitin. Taistelimme puhelimen navigaattorin kanssa keskellä aika hankalakulkuista maastoa. Nauroimme, että ei se melominen, mutta tämä!!

Rannan tuntumassa kiipeilimme kallioiden lomassa ja tuli kyllä ikävä kiipeilyä. Hiki virtasi kun muuta mahdollisuutta ei ollut. Pieneen 4km iltapromenaadiin kului lopulta melkein kaksi tuntia ennen kuin olimme taas teltalla ja valmiita iltaruoan laittoon. Pistin meille porisemaan retkikeittimen ja valmistin maukasta pinaattipastaa. Menin tapani mukaan suht aikaisin nukkumaan koska minua paleli, mutta Noora kävi uimassa ja hengaili paikalla olleiden muiden retkeilijöiden kanssa. Tuulikin oli tyyntynyt yötä vasten.

Teltan vieressä, iltahämärässä oli upeaa tunnelmoida!

Nukuin yllättäen parhaan telttayöni ikinä! Käsiä ei särkenyt edellisen päivän melonnasta ja aamupalan jälkeen pakkasimme kamppeet ja lähdimme hissukseen paluumatkalle. Hiukan yllättäen myötätuuli auttoi matkassa melkoisesti, joskin kajakki painui koko ajan tuulessa reitiltä sivuun ja suunnan korjaaminen sinällään oli raskasta, mutta matka taittui silti nopeasti oikeaan suuntaan.

Pysähdyimme syömään eväitä ja uimaan pienemmälle Kaisaarelle, missä oli metsäinen laavu ja pieni mukava hiekkaranta. Loppumatka Saloon sujui vain neljässä tunnissa kun menomatka oli kestänyt kuusi.

Ihan mahtava reissu kaikenkaikkiaan ja todella onnistunut kaikista etukäteispeloista huolimatta! Hämmästyimme Nooran kanssa, että jälkikäteen melonnasta aiheutunutta fyysistä rasituskipua ei juuri esiintynyt. Oli kuitenkin hyvä, että molemmilla oli alla kokemuksia 20km melontaretkistä, joten osasimme odottaa tiettyä fyysistä väsymystä ja myös melonnan rytmi on pidemmillä retkillä hallussa. Pohdiskelimme, että seuraavana vuonna voisimme lähteä seikkailemaan kauemmaksikin, vaikkapa saaristoon, mikä meitä molempia kiinnostaa kovasti. Niitä retkiä suunnitellaan sitten talven aikana vaikkapa kaljatuopin äärellä! 😅

Elämää maalla: vastuun raskas paino

”With great power comes great responsibility.” – Spiderman (tai Voltaire)

Elämä maalla omakotitalossa eläinten kanssa luo suuren vastuun. Olen sitä mieltä, että jo eläintä ottaessa täytyy pohtia sitä, onko sille tarpeeksi aikaa ja tilaa. Vaikka nuoren eläimen otto ja seuraaminen on ihanaa aikaa, tulisi myös pohtia mitä silloin tehdään kun kaikki ei menekään putkeen ja miten hoidetaan se tilanne, kun eläin on jo vanha. Myös talossa on aina omat huolensa. Remonttikohteita löytyy aina nurkista ja jos asiaa alkaa liikaa pohtimaan, voi yönsä helposti viettää valveilla murehtien.

Teetätin tänä syksynä käyttöputkiremontin kun kaikki talon putket uusittiin. Samoin osa ikkunoista on uusittu. Jatkuvat remonttikohteet saavat todella joskus valvomaan öisin, mutta tällä hetkellä olen tyytyväinen, että jotakin on sentään saatu alulle. Se on lisännyt huomattavasti intoani asua täällä maaseudulla. Myös pihassa riittää tekemistä, joskin siihen investointi on ikäänkuin pohjaton kuilu. On ollut pakko hyväksyä, että pitäisi olla joko remonttitaitoa tai rahaa pitää paikat sellaisessa edustuskunnossa, josta haaveilen. Valitettavasti minulla ei ole kumpaakaan. Toisaalta olen oppinut ottamaan askeleen taaksepäin, olemaan stressaamatta asioista, joille en ainakaan juuri nyt pysty tekemään mitään ja antamaan niille aikaa. Talosta kantamani vastuu on kymmenien vuosien prosessi.

Vastuu eläimistä on kuitenkin suurin. Mitä enemmän lemmikkejä on, sitä todennäköisempää ovat myös lisääntyneet eläinlääkärikulut. Muistelen joskus jonkun nuoremman tytön tuskailleen minulle elämäänsä lemmikkien kanssa, joiden pitoa vanhemmat eivät ymmärtäneet. Osasin samaistua, sillä omanikaan eivät välitä eläimistä ja se näkyy suhtautumisessa arkeeni ja elämääni maalla. Vaikka he ovatkin ylpeitä aikaansaannoksistani, he eivät kuitenkaan vietä täällä aikaansa. Vuosien aikana olen tottunut siihen, että vastaan elämästäni yksin ja myös niistä hetkistä, kun ongelmat kasaantuvat lähes ylitsepääsemättömiin mittoihin.

66475163_349026252441444_6036152144514514944_n — Jucaides Cayla Cahaya ”Piiku”

Muistelen sanoneeni tuolle tytölle, että elämä useamman lemmikin kanssa kasvattaa vastuuseen, jollaista harva teini tai nuori henkilö kokee. Että lauma antaa sinulle omanlaisensa perheen, perheen joka rakastaa sinua, tukee ja kuuntelee ja ennen kaikkea on aina läsnä. Hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Vastapainoksi on mietittävä tarkkaan kuinka iso lauma sinulta onnistuu yksin hoitaa ja miten ne toimivat myös keskenään. Vastuu merkitsee sitä, että tekee välillä raskaita päätöksiä siitä miten laumasi pyörii ja että jokaiselle eläimelle tarjotaan tarpeeksi aikaa sekä rakkautta. Kaikki nämä päätökset joudut tekemään yksin niinä yön tunteina kun vatvot asioitasi moneen kertaan. Ja myöhemmin elät ratkaisujesi kanssa ottaen niistä täyden vastuun. Silloinkin kun ympärilläsi olevilla ihmisillä on asiasta eriävä mielipide.

Vuosien varrella olen joutunut etsimään osalle korista uudet ihanat kodit joko ajan puuteen, kasvatusperiaatteiden tai laumassa tapahtuvien muutosten vuoksi. Olen todennut, että collielle sopiva laumakoko on noin 4-5, suurempi koiramäärä ja varsinkin pienet ikäerot aiheuttavat lisääntyvää epävarmuutta eläinten kesken, mikä puolestaan näkyy arjessa pieninä tai suurina välien selvittelyinä. Myös tila, lepopaikat ja lelut saattavat aiheuttaa kismaa eläinten kesken. Tällainen elämä ei ole kenellekään mukavaa. Ihmisen vastuu on hahmottaa kuinka monta eläintä taloon mahtuu ilman näitä kiistoja. Myös kissojen ja vuohien pitäminen yhdessä esimerkiksi huskejen kanssa ei ehkä ollut minulta paras ratkaisu, jota nyt myöhemmin olen pohtinut paljon kun olen haaveillut huskystä. Kaikki nämä ratkaisut elämä on minulle opettanut, mutta joiden tekoa en ole toisaalta katunutkaan.

Yhteiselo vaati ratkaisuja, joita kaikki eläimet oppivat kunnioittamaan, mutta mikä vaati minulta paljon. Huskit eivät ulkoilleet samalla pihalla kissojen kanssa ja aina eri aikaan kuin vuohet. Yhdessä vaiheessa minulla oli myös jopa viisi urosta, jotka eivät tulleet keskenään toimeen ja ulkoilivat siis eri aikaan tyttöjen kanssa. Aikaa kului paljon ihan koirien peruspulaamiseen kun talossa eli useampi pieni lauma. Tällä hetkellä on aivan ihanaa kun kaikki koirat tulevat keskenään toimeen ja esimerkiksi juuri urosten määrä on ajan myötä laskenut yhteen. Vaikka rakastankin uroksia, olen miettinyt josko joskus tulevaisuudessa elämä olisi helpompaa täysin ilman niitä. Pohdin nykyään paljon sitä, miten isoksi sallin lauman kasvavan ja varsinkin mahdollisen tulevan kasvatustoiminnan myötä se vaatii välillä vaikeitakin ratkaisuja. Kun asuu tällaisessa isossa omakotitalossa yksin, on helppo antaa lauman kasvaa kuin huomaamatta ja ajatella, että aina löytyy paikka uudelle tulokkaalle. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä jokainen eläin vaatii oman aikansa ja vie aikaa myös pois muilta.

Vastuu on suurimmillaan silloin kun eläin sairastuu. On löydettävä rahaa ja aikaa hoitaa sitä ja myös muita. Itselleni suurin murhe on aina ollut se, ettei perheeni kärsisi. Seuraan niiden käyttäytymistä tarkkaan aina koirista gerbiileihin nähdäkseni käyttäytyvätkö ne normaalisti. Jos havaitsen poikkeuksia iskee huoli mahan pohjaan kuin lasti kiviä. Luopumisen taito kehittyy eläinten kanssa, halusi sitä tai ei. Harva lemmikki elää meitä kauemmin, joten jonakin päivänä tulee hetki kun on aika luopua. Kun eläimen ottaa, täytyy olla valmis myös luopumaan siitä, mielellään jo ennen kuin eläin kärsii sietämättömiä tuskia. Vanhojen eläinten kanssa vastuu on sitä, että osaa tulkita eläinten käytöstä oikein. Milloin on oikea aika luopua kumppanista, ystävästä? Meillä ihmisillä on vastuu ja kyky tehdä tällaiset ratkaisut eläimen kannalta oikein.

Kasvattajana näkee paljon kaikenlaista: syntymän ihmeen, mutta toisaalta myös kuolemaa kun kaikki pennut eivät aina selviä ensimmäisistä päivistä. Odotusten ja surun läpikäyminen näissä tilanteissa on valtaisa myrsky. Olet itse tehnyt ratkaisut teettää pentue ja otat vastaan sen mitä elämä antaa, riskeineen kaikkineen. Vastuu emosta ja pennuista on suuri. Joskus on todella vaikeaa luovuttaa se eteenpäin pennun uudelle omistajalle ja toisaalta elää myös sen kanssa, että vastuuni kasvattajana jatkuu koko koiran elämän, joskus yli 15 vuotta.

FB_IMG_1562905306687 — Minä ja Lifedream D-pennut 2007

Niinpä itse olen päättänyt tarjota lemmikeilleni mahdollisimman täyden elämän: hyvää ruokaa, lepoa, oppimista, leikkiä ja ystäviä. Rikkaan elämän. Ja sellaista toivon itsekin voivani elää. Elämää täynnä seikkailuja, rakkautta ja uuden oppimista. Meillä on vain yksi elämä. Yksi mahdollisuus tavoitella unelmia ja tehdä töitä niiden eteen.

Koska suuren voiman myötä elämään astuu myös suuri vastuu.

Plan B – kun elämä jakaa akanoita

Mitä tehdä kun elämä jakaa akanoita eikä jyviä? Ainakaan omassa elämässä ei elämä aina mene sillä tavoin kuin olen ajatellut. Syystä tai toisesta tarkoin harkitutkin suunnitelmat kariutuvat ja helposti tulee tunne, että luovuttaminen olisi hyvä vaihtoehto. Useat meistä ajattelevat myös, että varsinkin juuri pettymykset ovat kohtaloa, ns. ment to be ja syitä jättää haaveilemasta tai jopa kokonaan yrittämästä.

Olen itse lakannut jo vuosia sitten ajattelemasta, että elämämme olisi jonkin tahon ”suurta suunnitelmaa”. On yksinkertaisesti vain liian monta muuttuvaa osaa siinä, miten elämme elämämme. Ihmiset sairastuvat äkillisesti, koemme epäonnistumisia sekä takaiskuja, jotka eivät edes ole mitenkään meistä lähtöisiä. Joskus unelman reunasta ei vain saa napattua kiinni, vaikka se siintäisi jo ihan ulottuvilla. Pettyneenä on helppoa ajatella, että ehkä se ei sitten ollutkaan tarkoitettu.

Kohtalon sijaan uskon ihmiseen itseensä ja siihen, että meissä kaikissa on valtava voima saavuttaa haluamme jos osaamme suhtautua asioihin oikein. Omalla kohdalla unelmat ovat arkielämään sijoittuvia tavoitteita. Pohdin paljon sitä mitä haluan elämälläni tehdä ja mikä kaikki kiinnostaa. Samurai-sotureiden sanotaan pohtineen joka aamu omaa kuolevaisuuttaan ja se auttoi heitä suhtautumaan elämään nöyrästi ja toisaalta elämään hetkessä. Elämäsi on suunnaton, valtava MAHDOLLISUUS, joten sinun tehtäväksesi jää miettiä miten sen haluat viettää.

Olen tatuoinut selkärankaani Samuraiden bushido-elämänviisauden. Bushido, suomeksi soturin tie, on moraalisten periaatteiden koodi, jolla samuraita ohjattiin ja jota vaadittiin noudattamaan. Se ei ollut kuitenkaan kirjoitettu laki, vaan sydämellä omaksuttu moraalin ja etiikan koodi, joka siirtyi sukupolvelta toiselle. Lyhyesti bushidoo tarkoittaa samuraita velvoittavia moraalisääntöjä. Samurai-etiikan ideaalit ovat: oikeamielisyys, rohkeus, hyvyys tai säälintunne, kohteliaisuus, vilpittömyys, kunnia, uskollisuus ja itsehillintä. Nämä olivat arvot tai ihanteet, joiden mukaan samurain tuli elää ja toimia niin jokapäiväisessä elämässään, kuin tehtäväänsä noudattaessaan.

Olen saanut elää upeaa elämää eläinten kanssa ja koko lapsuuteni ja nuoruuteni se olikin suurin unelmani. Sittemmin olen keskittynyt enemmän ulkoiluharrastuksiini kiipeillen, meloen, retkeillen ja sukeltaen aktiivisesti. Tasan kuukausi sitten lopetin kuitenkin vanhan urokseni Ramseksen (FI CH Fatikon Nappanahka) ja noissa

_full1 — Ramses ja minä agilitykisoissa vuonna 2012

tunnelmissa ymmärsin, etten ole vielä valmis luopumaan täysin koiran kasvatukseen liittyvistä haaveistani. Koiraharrastus on rikasta, mutta vastuullista ja vaativaa. Kasvattajana olen joutunut hyväksymään, etteivät suunnitelmat mene aina niin kuten olen ajatellut ja siksi varasuunnitelmia on hyvä olla useita. Pettymykset ovat kiinteä osa koiran kasvatusta kun yritämme parhaamme saadaksemme terveitä ja hyväluonteisia, rodunomaisia koiria, mutta luonto on arvaamaton.

Myös kiipeily, varsinkin boulderointi, on vahvasti pettymysten läpikäymistä ja niistä oppimista. Onnistumisiakin toki tulee ja niihin onkin syytä tarrautua kaksin käsin! Niitä on hyvä muistella sellaisina aikoina kun tuntuu, ettei mikään onnistu ja tossu vaan lipsuu kivellä. Elämän varasuunnitelmina ainakin minulla ovat kaikki ne muut asiat, jotka kiinnostavat, vaikkei minulla ole niille tällä hetkellä aikaa. On hyvä tietää, että esimerkiksi puutarhanhoitoa voisin mielelläni harrastaa jos aikaa kotona oleiluun olisi enemmän 😀

Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen (Koiratouhuja,3/2018) ystäväni Minna kysyi haluaisinko käyttää jalostukseen hänen narttuaan Toscaa. Kyseessä on vanhan, nyt edesmenneen urokseni tytär (Lifedream This Was My Choice). Ajatus jäi ikään kuin vaanimaan ja otin Toscan meille viikoksi hoitoon tutustuakseni siihen paremmin ja käyttääkseni sen virallisissa terveystutkimuksissa. Mahdollisen pentueen suunnittelu kuitenkin lykkää vuorihaaveitani, koska kaikkeen en ajan puutteen vuoksi millään pysty. Tajusin, että vuoret kyllä odottavat, mutta heinäkuussa 5 vuotta täyttävä Tosca ei (ensisynnyttäjä). Mikäli haluan tulevina vuosina edes harkita jatkavani pienimuotoista koirankasvatusharrastusta tutuilla koirilla, on tämä kortti katsottava. Toisaalta vuoriseikkailujen lykkääminen pidemmälle mahdollistaa myös taloudellisesti harrastaa kotosuomessa yhtä laaja-alaisesti kuin viime vuonna: kesä meni nopeasti kiipeillen, meloen, sukeltaen, retkeillen ja tallitöitä tehden. Tänä kesänä lisään listalle vielä koiranäyttelyt sekä paimennus- ja agilityharrastuksen. Luppoaikaa ei tule olemaan! 😉

Suunnitelmat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, unelmat vaihtuvat. Ne siirtyvät eteenpäin ja niitä hiotaan ja epäonnistumisista opitaan. Tärkeintä on uskoa itseensä ja siihen mitä elämältä haluat. Kaikkea ei tarvitse tehdä heti tai edes tänä vuonna. Hyvä niksi on pohtia suurien valintojen äärellä, mitä ne merkitsevät elämässäsi vaikkapa viiden vuoden päästä. Elämässä saavutettu joustavuus vie pitkälle ja toisaalta työstää unelmia enemmän ja pidemmälle kuin pilkun viilaaminen ja säntillisyys. Tärkeintä on eteenvievä asenne.

Elämä on ovellasi. Toteuta se.

Lisää tietoa mahdollisesta Toscan ja Jukan pentueesta tulossa myöhemmin.

Vuoristokiipeilyn peruskurssi

Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina osallistuin Adventure Partnersin vuoristokiipeilynperuskurssille. Ilmoittauduin kurssille jo reilu pari kuukautta sitten, joten olenkin odottanut tapahtumaa koko talven. Käytyäni saman yrityksen tarjoaman kalliokiipeilynperuskurssin pari vuotta sitten, tiesin hiukan odottaa jännittävää ja työntäyteistä päivää. Apis järjestää kaikenlaisia kursseja ja elämysmatkoja kiipeilyn ystäville ja käytänkin heidän palvelujaan aika paljon. Olen lähdössä elokuussa elämykselliselle jäätikkökurssille Norjaan sekä ensi vuonna tavoitteena on Ranskan ja Italian rajalla kohoava alppien korkein huippu Mont Blanc.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena ja oikein täydellisenä seikkailupäivään! Olin tosin hiukan huolissani kylmyyydestä, joten pakkasin mukaani kahdet sukat, useita erilaisia hanskapareja, uuden kevytuntsikan ja hiihtopusakan. Varmuuden vuoksi otin autoon vanhan pilkkihaalarinikin mukaan 🙂 Eväitäkin oli runsain mitoin, nopeasti syötäviä proteiinipatukoita ja Perniön kebabin rulla. Päivä oli suunniteltu alkavan 9.30 ja jatkuvan jopa kuuteen asti, mutta todellisuudessa pääsimme kotiin jo hiukan aikaisemmin, noin viiden aikaan.

Kurssi pidettiin Pirunkalliolla Oulunkylässä, minne Apis on jäädyttänyt hienon jääputouksen. Olin ollut jääkiipeilykokeilulla siellä jo pari viikkoa sitten, joten paikka oli minulle tuttu. Tänään paikalla oli lisäkseni viisi muuta innokasta kurssilaista. Oman kurssin lisäksi järjestettiin myös jääkiipeilynperuskurssi sekä jääkiipeilykokeilu. Iloisia ihmisiä olikin putous väärällään, mutta hyvin mahduttiin kaikki toimimaan! Päivä koostui kaikenlaisista erilaisista käytännön harjoituksista sekä sisällä kahviossa käydystä ”teoria”osuudesta, jolloin kävimme läpi vuorikiipeilyyn liittyviä henkisiä taitoja, jonkin verran varustehankintoja sekä vuoristotaudin oireita sekä hoitoa. Kouluttajina kurssilla toimivat Apiksen Teija sekä matkatoimisto Aventuran leivissä työskentelevä Kari. Karilla oli paljon kertomuksia ja kokemusta varsinkin Nepalin vuoristossa liikkumisesta ja kuuntelinkin uteliaana hänen tarinoitaan. Unelmani kun olisi valloittaa Aventuran tiimissä vielä jonakin päivänä Nepalisssa: Everest Base Camp ja Island Peak (6 189 m) . Myös yrityksen muut vuoristovaellukset ja sukellusmatkatkin kiinnostavat. Kurssilaisten joukossa oli kaksi tänä kesänä Mont Blancille kiipeävää, yksi huhtikuussa Nepaliin yllämainitulle reissulle lähtevä sekä kaksi kurssilaista, jotka vielä pohtivat minne olisivat lähdössä. Oma tuleva Kebenekaisen reissuni kesäkuussa oli matalimmasta päästä, mutta sain kuulla, ettei se suinkaan aina ole helppo reissu nopeasti vaihtelevien sääolojen vuoksi.

KÄYTÄNTÖÄ: Aloitimme opettelemalla toimimaan köysistössä jäätiköllä. Saimme toiseen käteen vaellukseen soveltuvan jäähakun ja toisessa pitelimme köyttä. Toimimme pieninä kolmen hengen ryhminä ja opettelimme hyppimään jäärailojen yli. Aina välillä joku ”tipahti” railoon ja jouduimme vetämään hänet ylös. 😀 Oikeasti talsimme ympäriinsä jäätyneen järven päällä harjoitellen oikeaa tiukkuutta köydessä. Tämän jälkeen siirryimme harjoittelemaan samoja taitoja rinteessä. Kuljimme kapeaa polkua ylös putouksen päälle. Nojasimme rinteen puolelta jäähakkuun ja opettelimme käyttämään vaelluskenkien paksuja pohjia hyvän tuen hakemiseen polulla. Naurskelimme, että saatoimme jopa kuvitella veitsenterävät rotkot alapuolellamme 😀

Sitten oli aika pukea jalkaan jääraudat. Minulla oli jo niistä kokemusta ja tällä kertaa ne sujahtivat kengän päälle paljon helpommin. Opettelimme erilaisia kävelytekniikoita jyrkkää rinnettä noustessa pystysuoraan sekä tilanteissa, joissa rinnettä joudutaan nousemaan ns. serpenttiiniä. Rautoihin luottaminen vei aikansa ja jalan tasapainon hakeminen jyrkissä tilanteissa oli välillä haastavaa. Koko paino on saatava kaikille raudan piikeille, jotta sen pito on parhaimmillaan.

Seuraavaksi lähdimme kokeilemaan jääkiipeilyä. Teija kannusti minua aloittamaan, olihan minulla jo kokemusta jääkiiipeilystä parin viikon takaa. Innnokkaana lähdin kiipeämään paljon edellistä vaativampaa reittiä ja olin tosi iloinen kun pääsin perille suht rivakkaan tahtiin. Ai että tykkään!! Välillä piti vähän ravistella käsiä, mutta jalkapaikat löytyi ja hakkujen heiluttelukin sujui. Oli mukava auttaa kokemattomampia kurssilaisia kasisolmujen ja laskeutumisen kanssa ja totesin taas mielessäni miten onnelliseksi tulen muiden ihmisten auttamisesta ja siitä, että pääsen osalliseksi heidän innostustaan. Melkoinen unelmahomma Apiksen Teijalla, taisin vinkatakin siinä, että voisin tulla heille töihin. Mihinkäs se CV pitikään lähettää!? 😀 😉 Myöhemmin iltapäivällä pääsimme kokeilemaan myös temppurataa, jossa nousimme jääputousta noin puoleen väliin nousukahvaa ja hakkua käyttäen sekä opettelimme liikkumaan köysistössä myös sivusuunnassa jääruuveja käyttäen. Lopuksi laskeuduimme laskeutumiskasilla.

TEORIAA: jossakin vaiheessa pääsimme sisälle hieman lämmittelemään ja syömään. Teoria kurssilla pohjautui pitkälti meidän kurssilaisten pohdintoihin ja ajatuksiin. Puhuimme paljon siitä, miten ylipäätään se, että olimme osallistuneet kurssille oli jo todella hyvä juttu, niin paljon kun vuorille lähtee ihmisiä ilman asiallista valmistautumista. Varsinkin kaupallisissa retkikunnissa näkee kuulemma paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään kokemusta siitä, mihin ovat ryhtymässä. Selviytyminen vuorilla vaatii kuitenkin ennen kaikkea ennakointia ja etukäteen valmistautumista.

Vuorikiipeily on lajina sellainen, että pettymyksiä tulee varmasti. Vaikka retkiin satsataan paljon rahaa ja aikaa, joskus käy niin, ettei huipulle kuitenkaan pääse. Sääolot, oma kunto tai muiden matkaajien tilanne ovat kaikki sellaisia tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa matkan lopputulokseen. Siitä syystä olisi hyvä jo ennen matkaa varautua kaikenlaisiin ongelmiin aina vuoristotaudista ja sen oireista lähtien. Itsetuntemus ja tunteiden hallinta ovatkin tässä lajissa kultaakin arvokkaampaa kun liikutaan ihmiselle riskialttiissa ympäristössä. Kuunnellessani näitä juttuja tuli tunne, että tämä laji on todellakin minulle – ainaiselle analysoijalle – kuin tehty! 😀 Mainitsin, että mahdollisen huiputuksen odottamisen sijaan olisi varmasti viisasta pilkkoa matka osiin ja yrittää löytää jokaisesta hetkestä jotakin vaivan arvoista. Sitä kautta jos itse huiputus jää tekemättä on kuitenkin saanut kokea paljon kaikkea muuta (makuja, hajuja, kulttuureja, hetkiä) ikimuistoista.

Vuoristotaudin oireista: unettomuudesta, päänsärystä, ruokahaluttomuudesta, sekavuudesta ja lisääntyneestä virtsaamisen tarpeesta puhuimme paljon ja siitäkin, miten noihin oireisiin tulee varautua. Vuorille kiipeäminen ei ole helppo tehtävä, joten kaikenlaisiin oireisiin tulee varautua kun ihmisen kroppa yrittää sopeutua korkean ilmanalan olosuhteisiin. Myös oikeat varusteet ovat tärkeitä ja niiden oikeaoppinen käyttö. Se, että opimme kurssilla käyttämään jäärautoja ja hakkuja jo ennen vuorille lähtöä on enemmän kokemuksena kuin monilla kaupallisiin retkikuntiin osallituvalla. Jopa Everstille kiivetään ilman minkäänlaista etukäteistuntemusta lajista.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli erittäin antoisa ja opettavainen. Sain paljon kiitosta kiperistä kysymyksistä ja asenteestani kun yritän selvittää mahdollisimman paljon asioita etukäteen varusteista lähtien. Kiitos Teijalle ja Karille sekä muille kurssilaisille mieleenpainuvasta kurssipäivästä!!

Jääkiipeilykokeilulla

Järjestin itselleni ja parhaalle ystävälleni jääkiipeilykokeilun viime sunnuntaina Adventure Partnerssin vuokraamalla Pirunkalliolla Oulunkylässä. Kyseessä oli Petran synttärilahja, mutta valehtelisin jos en myöntäisi, että hieman oli tässä myös oma lehmä ojasssa 😀 Olen haaveillut jääkiipeilystä jo 1,5vuotta, mutta onneksi Petra on tämän talven aikana tosissaan innostunut boulderoimisesta ja myös köysikiipeily eri muodoissaan kiinnostaa. Päivästä tulikin ikimuistoinen kun pääsimme molemmat heiluttamaan hakkua aamupäivällä, jatkoimme matkaa Konalan BK:hon boulderoimaan, sieltä syömään Ison Omenan Haraldiin (vakimesta) ja lopuksi The Post- leffaa katsomaan. Kiitos Petralle mielettömästä aktiivipäivästä! 🙂 ❤

Olimme Oulunkylässä juuri kymmenen aikaan ja kokoonnuimme Adventure Partnerssin Teijan opastuksella kokeilemaan jääkiipeilykenkiä ja -rautoja. Olin ottanut oman kypärän ja valjaat mukaan, mutta Petra sai Adventure Partnersilta lainata tarvittavat välineet. Teija tokaisi, että minun on syytä oppia rautojen laitto jalkaan kun aion osallistua sekä Norjan jääkiipeilykurssille elokuussa, että ensi vuonna Mont Blancin huiputukseen. Rautojen säätäminen olikin meiltä ensikertalaisilta hiukan hankalaa, mutta lopulta onnistuimme.

Jääkiipeilykokeilut tapahtuvat aina yläköydessä ja liidaaminen onkin jään kanssa varsin vaarallista hommaa. Olen nähnyt pelottavia videoita, joissa kokonainen jääpatsas lohkeaa kiipeilijän alta, joten jää onkin varsin hutera pinta kiinnittää itsensä. Petra sai kunnian lähteä ensimmäisenä nousuun sillä aikaa kun minä napsin hänestä kuvia. Alun kankeuden jälkeen hakku kopisi jäähän kiitettävästi ja Petra kiipesi ylös asti kunnes voimat loppuivat. Laskeutuminen hakkujen ja rautojen kanssa on melkoinen kokemus sekin.

Omalla vuorolla läksin napakasti alkuun. Iskin hakuilla liian lujaa jäähän ja sain vähän väliä nitkutella niitä irti, varsinkin vasenta puolta. Myös kenkien kärkipiikkien käytössä riitti opeteltavaa. Kengät olivat hieman liian isot, joten jokaisella potkaisulla jalka nyki edes takaisin. Nostin myös kantapäätä liian ylös, joten en saanut potkuun heti riittävää

voimaa. Puolessa välissä henkäisin syvään: tästä oli Petra mennyt kuin heittämällä ja kyseessä oli lähes pystysuora seinämä! WAU!! Pointsit Petralle! Tuntui jo käsivarsissa, mutta pääsin samaan kohtaan kuin Petrakin. Sitten ei vain enää tuntunut käsissä olevan voimaa saada hakkua iskettyä kunnolla jäähän.

Aika riensi kuin varkain ja jouduimme Petran kanssa päättämään kumpi meistä saisi vielä yhden kerran yrittää. Petra oli niin ihana, että antoi tuon mahdollisuuden minulle. Niinpä pääsin kiipeämään saman reitin uudelleen ja tällä kertaa se sujuikin jo paljon paremmin. Pääsin ankkurille asti ilman suurempaa pumppua käsivarsissa. Jääkiipeily oli kyllä hurjan hauskaa ja molemmat innostuimme lajista. Ainoa miinus oli se, ettei Petra ajan puutteen vuoksi päässyt kokeilemaan kiipeilyä toista kertaa. Itse pohdin suorittavani jääkiipeilyn peruskurssin heti kun siihen on mahdollisuus ja kenties vielä joskus (ensi kautena) ottavani sen vakiolistalle kaiken muun homman rinnalle. Onneksi pääsen kokeilemaan sitä jo uudelleen kuun lopussa, kun osallistun vuorikiipeilyn peruskurssille samassa paikassa. Lisää kuvia täällä

Vuoden 2017 summaus ja mitäs vuodelle 2018?

Pitkän, pimeän ja vetisen syksyn jälkeen olemme vihdoinkin kääntyneet kohti kevättä! Ainakin niin minä sen koen. En tiedä minne se talvi jäi, onko se vielä tulossa vai jääkö se kokonaan välistä tänä vuonna, mutta toisaalta tieto siitä, että olemme menossa taas kohti valoa saa minut iloisemmalle mielelle. Uuden vuoden alussa on aina ollut tapana pohtia mennyttä ja toisaalta kaavailla tulevaa. Uusia tavoitteita ja unelmia on hyvä olla ja itselläni juuri tämä vuoden vaihde on viime vuosina tullut omaksi suosikkihetkekseni summaillessani sitä mistä olen tullut matkalla sinne minne olen menossa.

Vuosi 2017 oli monella tavalla juhlavuosi. Heti tammikuussa tuli 10 vuotta valmistumisestani hammashoitajaksi ja syksyllä niinikään 10 vuotta talon ostosta. Vaikken olekaan ns. kutsumustyössä, nautin kuitenkin työstäni suuresti ja koen olevani siinä erittäin pätevä. Omakotitalon omistajana puolestaan vuodet alkavat olla toinen toistaan rankempia. Koirankasvatusvuosien päätyttyä vuonna 2014 ei tämän talon omistaminen enää tunnu samalta ja sen ylläpito varsinkin näin talvisin ottaa veronsa. Maalla pimeys on myös käsinkosketeltavaa ja yksinäisyyskin vaivaa usein. Kaikenlaisia suunnitelmia lähivuosille on jo päässä pyörinyt, mutta koiramäärä on vielä sen verran suuri, ettei talosta luopuminen ole vielä ajankohtaista.

Valehtelisin jos väittäisin vuoden 2017 olleen minulle helppo vuosi. Erilaiset vaikeudet ihmissuhteissani saivat aikaan surua ja ahdistusta, jotka varsinkin syksyllä painoivat mieltä. Toisaalta nuo tunteet saivat minut keskittymään hyviin asioihin elämässäni: ystäviini, unelmiini ja muistuttivat niistä arvoista, jotka ovat minulle tärkeitä. Palautin mieleeni ne tavoitteet, jotka asetin itselleni jo vuonna 2014 ja myös siinä mielessä viime vuosi oli ennätyksellisen seikkailuhenkinen. Rahaa säästääkseni tein kahta työtä syksyllä ja sama meno jatkuu ainakin tammi- helmikuun kun teen kuusipäiväistä viikkoa, sekä oman alan, että lastenhoitajan töissä. Haaveissani onkin jatkossa elämäntilanne, jossa voin matkustella erilaisilla aktiivilomilla ja retkeillä vakuuttavasti myös kotimaassa. Unelmia varten joutuu myös tekemään töitä, mutta uskon sen olevan sen arvoista!

Retkeilyharrastukseni otti uuden ja vakavamman suunnan kun vietimme parhaan ystäväni kanssa viime kesäkuussa viikonlopun Repovedellä. Se oli meille molemmille retkeilyn vasta-alkajille melkoinen seikkailu ja kesän aikana tuli vietettyä muutamia öitä ulkona saaden aika hyvän tuntuman yhden yön reissuille. Tänä vuonna retkeilyharrastusta on tarkoitus syventää kun keväällä lähden tutustumaan talviretkeilyyn ja Juhannuksen jälkeen osallistun Partioaitan viiden päivän Kebenekaisen vaellukselle. Minulla on melko paljon varusteita vielä hankittavana: uusi teltta, makuupussi ja alusta nyt aivan ensisijaisina hankintoina. Varustelistaa olen päivittelemässä myös tänne blogiin. Lue lisää kesäloman seikkailuistani tästä.

Keväällä suoritin Salon uimahallissa melonnan peruskurssin, sillä halusin syventää taitojani lajin parissa. Haaveenani on päästä valokuvaamaan ja kokemaan koskenlaskua ja tänä keväänä saattaa siihen vihdoin olla mahdollisuus. Toukokuussa on tarkoitus tehdä päiväretkiä ja varmasti jokunen ei niin suunniteltu retkikin on tulossa 😉 Kajakkia puljatessa huomasin viereisessä altaassa laitesukeltajia ja niinhän siinä sitten kävi, että suoritin myös sukelluksen peruskortin koska olin haaveillut siitä jo pari vuotta. Kurssin myötä kävin sukeltamassa useita kertoja viime kesänä ja osallistuin mm. kolmen päivän sukellusleirille seuran omalla tukialuksella saaristossa. On ollut hienoa todeta, että näiden lajien parissa on täällä Salon suunnalla todella aktiiviset yhdistykset, joiden joukoissa aion jatkaa myös tänä vuonna. Sukellus jatkuu keväällä ensin hallissa harjoitellen ja viimeistään avovesillä. Syksyllä on tulossa ainakin yksi pidempi viikonloppu Agonuksella.

Kiipeilyssä suurimmat saavutukset olivat henkisiä. Kesällä päätin keskittyä köysikaverin puutteessa boulderointiin ja vaikka alku oli melko tahmeaa, on se nyt ottanut tuulta alleen. Uuden vakiparin kautta olen saanut treenit pyörimään taas nopealla tempolla ja loppuvuodesta aloitin myös yksityisvalmennuksen Kiipeilyareenalla Kuutti Huhtikorven opastuksessa. Uskon, että nämä seikat vievät minua rutkasti eteenpäin taidoissa. Tänä vuonna on kiipeily tarkoitus yhdistää vuorivaelluksiin kun helmikuussa osallistun vuoristokiipeilyn peruskurssille ja elokuun alussa hion taitoja Norjassa Svartisenin jäätikkökurssilla. Nämä reissut kasvattavat toivottavasti valtavasti taitojani ja rohkeuttani ensi vuoden Monta Blancia varten.

Vuosi on tuonnut myös paljon uusia ihmisiä elämääni ja heistä kaikista olen silmittömän onnellinen. Vaikka harrastuksista saadut ystävyys- ja toveruussuhteet ovat usein melko pinnallisia, voivat ne kuitenkin parhaimmillaan olla erittäin voimaannuttavia. Toivon kaikille rohkeutta ja mahdollisuuksia keskittyä unelmiinsa! Tärkeintä on aloittaa 🙂 Itse olen päättänyt, että vuodesta 2018 tulee hyvä vuosi. Siihen mahtuu paljon jännitystä ja uuden oppimista, ja matkastani tulen kirjoittamaan luonnollisesti aktiivisesti myös tänne blogiini. Kohti uutta ja kuluvaa vuotta 2018, kohti seikkailuja ja positiivisuutta! Nähdään siellä! 😀

”All men die, but not all truly lives” – Braveheart

Helsinki Adventure Night 2017

Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa Helsinki Adventure Night-tapahtumaan, joka tuolloin pidettiin Savoy-teatterissa. Tänä vuonna halusin ehdottomasti mukaan uudestaan, sillä tapahtuma on todellakin hieno kokemus kaikille varsinkin kiipeilystä nauttiville. Viime vuoden ajatuksistani ja tapahtuman leffoista voi lukea täältä. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin Messukeskuksessa GoExpo Winter-messujen sekä vapaalaskuiltamien yhteydessä ja ohjelma oli todella mielenkiintoinen.

Ystäväni Petra lähti mukaani, mikä oli todella mukavaa, sillä aika olisi väliajoilla muutoin tullut pitkäksi. Tapahtuma on todella pitkä (se juuri onkin se idea): ensimmäiset ohjelmanumerot alkavat puolen päivän aikaan ja viimeinen elokuva näytetään yleensä 11 aikaan illalla. Tarjolla on siis lähes 12 tuntia elokuvia, dokumentteja ja seikkailua. Tänään paikalla oli myös elävä kiipeilylegenda Catherine Destivelle kertomassa omasta kiipeilijän urastaan. Kaiken kaikkiaan tämä olikin oman syksyni kohokohtia!

Seikkailimme aluksi messualueella ja tarkastelimme monella ständillä varsinkin vaatteita. Scandinavian Outdoor– osastolla halusin tutkia lähemmin uusinta Fjällravenin puurajan yläpuolelle tarkoitettua Bergtagen mallistoa, joka luonnollisesti on minua kiinnostanut koko syksyn. On vaikeaa löytää oikeita vaatteita koskien tulevia vuoristoreissuja ja koska hinnat varusteissa ovat korkeita, haluan ostaa kerralla sellaiset, joilla varmasti pärjään. Koska tarjontaa on paljon ja minulla kokemusta niin vähän, pelkään hiukan ostavani tietämättäni jotakin, joka ei sitten käytännössä toimikaan. Kevään aikana on hankittava ainakin uusi kuoritakki, -housut, lämmin untuvatakki taukotakiksi ja useita pareja erilaisia väli- ja alusasuja. Myös uusi teltta ja rinkka ovat hankintalistalla viimeistään ensi syksyn Norjan reissua varten.

Tällä kertaa ei kuitenkaan vielä tarttunut mitään mukaan ja palasimme Adventure Nightin alueelle kuulemaan Aleksi Mehtosen lyhyttä luentoa kiipeilyn valokuvaamisesta. Olin luonnollisesti todella utelias kuulemaan Aleksin ajatuksia aiheesta ja enemmänkin olisi mielestäni voinut olla aikaa käydä Aleksin kuvia ja kuvaustekniikkaa läpi. Kovin paljon uusia ideoita ei tullut, mutta toisaalta kuvan rajaamista ja asettelua ei voi painottaa liikaa. Tuli tunne, että pitäisi minunkin päästä kuvaamaan vuoristoon ja noihin huikeisiin ympäristöihin. Ehkä jonakin päivänä! 😉 Olisi niin hienoa päästä oppimaan lisää tämän tyyppisestä kuvaamisesta, mutta valitettavasti tapahtumia ja paikkoja siihen on rajoitetusti.

Aloitimme elokuvien katselun ammattilumilautailija Antti Autin Arctic Lights -elokuvalla. Antille lautailu on intohimo, joka vie mennessään, mutta hänen läheisilleen se on enemmänkin pakkomielle. Autti on jahdannut lunta ja vuoria jo vuosia, mutta missä vaiheessa tällainen omistautuminen alkaa viedä tilaa muilta tärkeiltä asioilta elämässä? Dokkari oli ajatuksia herättävä. Vaikka Antti painii dokkarissa ja elämässään ajan rajallisuuden kanssa, itse koin saavani tästä dokkarista (ja koko päivästä oikeastaan) ennen kaikkea voimaa uskoa omaan juttuuni. Intohimoisesti eläessä on omat vaaransa, mutta oli hienoa huomata, etten ole ainoa, jonka elämälle on muodostunut tällainen ”aura”. Oli myös hienoa nähdä sekin, miten parisuhteen eteen ollaan valmiita tekemään molemmin puolin töitä ja ymmärretään toisen tunteita sekä lähtökohtia. Arvostan. Elämä on täynnä valintoja.

https://vimeo.com/233476062

Adventure Nightin alue oli anniskelualuetta, joten joimme päivän aikana muutamat oluet ja kiersimme erilaisia osastoja. Varsinkin matkatoimisto Aventuran ja Adventure Partnersin osastoväen kanssa nautin suunnattomasti jutellessani tulevista matkoista. Molempien yritysten seikkailuihin olen osallistumassa lähivuosina. Sain paljon vinkkejä ja ideoita omien matkojen suunnitteluun ja toteutukseen. Olen pohtinut paljon treenaamista ja varusteiden hankintaa, mutta tänään sain mielestäni oikean marssijärjestyksen asioille: treenit käyntiin, ilmoittautumiset ja sitten keväällä varustelistan kanssa kauppaan. Varsinainen kouluttautuminen vuorille alkaa ensi helmikuussa kun osallistun Apiksen vuorikiipeilyn peruskurssille, missä käymme tarkemmin läpi myös varusteita. Aventuran reissut puolestaan saavat vielä odottaa muutaman vuoden, mutta omat suosikit ovat jo to do- listalla! ❤

Istuimme katselemaan Nalle Hukkataipaleen tähdittämän The Lappnor-projektin sekä sen jälkeen siitä tehdyn The L-files (making of, deleted scenes). Kyseessä on Suomessa sijaitseva, yhdeksi maailman vaikeimmaksi boulder-reitiksi luokiteltu vain neljä metriä korkea boulder. Nalle puolestaan on suomalainen huipputason kiipeilijä, joka ei lajin harrastajille juuri esittelyjä kaipaa. Dokumenttia katsellessa ymmärtää nopeasti miten monesta asiasta onnistuminen voi tuolla tasolla olla kiinni ja toisaalta antoi melkoisesti luottoa ja toivoa myös omissa projekteissa, vaikkei mitään 9A:ta olisikaan tässä ihan heti yrkkäilemässä 😀

Tämän jälkeen katselimme huikean eeppisen Mountain-elokuvan, joka audiovisuaalisin keinoin esitteli vuorta, sen valloitusta ja outoa vetovoimaa, joka meidät vetää sen rinteille uudelleen ja uudelleen. Willem Dafoen juontama dokumenttielokuva oli hieno, mutta ehkä omaan makuun hieman venytetty paikoin. Isoimmat pisteet musiikista, jonka mielestäni silloin tällöin tunnistin Vivaldiksi. Vuoret, joita kiipeämme eivät ole tehty vain jäästä ja kivestä – vaan unelmista ja sisusta.

Illan päätätähden Catherine Destivellen esitys oli mukaansatempaava. Hän esitteli elämäänsä, matkojaan ja tekemiään reittejä valokuvien ja videoiden avulla. Englanninkielistä esitystä oli helppo seurata. Uskomaton määrä kokemuksia, voimaa ja sisua tässä naisessa! Catherinen ajatuksia saatiin kuulla lisää vielä esityksen jälkeen yleisökysymyksiin vastatessa.

Illan lopuksi katsoimme tämän vuoden Reel Rock Tourin, joka esitteli kiipeilijöiden tähdittämiä erilaisia lyhytdokumentteja. Ensimmäisenä nähtiin Break on Through, joka esitteli nuoren 19-vuotiaan Margo Hayesin ja 9A+ projektin, jonka hän toppasi aikaisemmin tänä vuonna. Hayes olikin ensimmäinen nainen, joka tähän on pystynyt (sittemmin jo pari muutakin) ja pakko myöntää, nähdessäni Margon ilmeen ja olemuksen projektin vihdoin onnistuessa tuli itsellenikin iso tippa silmäkulmaan. Mitä motivaatiota ja sinnikkyyttä nuorella naisella!

Seuraava elokuva esitteli Chris Sharman tähdittämän Above the Sea- nimisen pätkän, jossa Sharma taiteilee vapaasoolona Mallorcan kivillä pauhuavan sinisen meren yllä. Brad Gobright puolestaan on vielä melko tuntematon nimi (ainakin minulle), mutta dokumentin jälkeen varmasti monen (toivottavasti myös sponsorin) tietoisuudessa 😀 Brad kiipeilee soolona joitakin vaikeimmista reiteistä ja lukeutuu siis kiipeilijöiden kovimpaan kastiin, mutta työskentelee tarjoilijana. Toisaalta, jos jotakin kovasti haluaa sitä voi vaikka muuttaa autoonsa päästäkseen lähemmäksi kallioita.

Illan viimeinen dokkari oli niinikään erittäin motivoiva Stumped, joka esitteli synnynnäisesti ilman toista kättä syntyneen Maureen Beckin ja hänen upeita seiskan projektejaan. Beckin sanoma tuntui olevan, ettei haluaisi muiden inspiroituvan hänestä, vaan löytävän oman sisäisen motivaationsa. Se, että joltain puuttuu käsi tai jalka ei ole tekosyy olla tekemättä parhaansa ja meillä, joilla molemmat löytyy, ei ainakaan sellaista ole. Tärkeintä on siis tehdä parhaansa riippumatta siitä millaiset lähtökohdat sinulla on ja luovia oma linja niin kivillä kuin elämässäkin.

Tämän vuoden Adventure Night jätti siis jälkeensä melkoisen motivaation ryöpyn. Jotenkin tämän vuoden leffat tuntuivat pyörivän itsensä voittamisen, uskon, rohkeuden ja sisukkuuden teemoissa. Pidin myös siitä, että tapahtuma järjestettiin messukeskuksessa, missä puitteet oli huikeat. En pistäisi ollenkaan pahitteeksi jos ensi vuonnakin kokoonnuttaisiin GoExpo Winter-tapahtuman yhteydessä! Hurraa!