Eilen meillä oli hauska iltatreeni Anetella. Maiju ei valitettavasti päässyt tulemaan, mutta hän oli niin ihana, että lahjoitti minulle kokonaisen tunnin Aneten hoteissa. Niinpä Aneten kanssa päätettiin, että pakkaan koko agsatiimin autoon. Minusta oli mukavaa, että hän pääsi näkemään koko lauman ja niiden tason kerralla, ehkäpä nyt on selkeämpää seurata, kun selittää papatan niistä 🙂
Aneten pihalla oli ihan kiva rata, jota en tosin ehtinyt kenenkään kanssa tehdä kokonaan. Keskityimme vain olennaisiin kiemuroihin. Mukana olivat siis Ramses, Mette, Rosie, Lyyli ja Missy, jotka olivat taas juoksennelleet parisen tuntia pihalla ennen autoon pakkaamista. Aloitin Ramseksen kanssa ja tahkottiin sen kanssa edelleen pimeää putkikulmaa ja erilaisia ohjausnäkökohtia. Aika hieman venähti sen kanssa, joten muiden kanssa otimme vähemmän. Anette kehui taas Ramua ja sen innostusta ja kiitteli minua siitä, etten enää ole ihan niin järkkymätön ts. olen alkanut kertoa koirille, että agsa on kivaa!
Heh, älkää käsittäkö minua väärin, ainahan meillä on kivaa ollut, mutta totuus on se, että yhtälailla kun koirista on vaikeaa irrota minusta, on minun vaikeaa irrota koirista. Noin henkisellä tasolla. Olen vasta vähän aikaa sitten tajunnut, että koska treenaan isoa laumaa, olen aina pitänyt itsestäänselvänä sitä, että ollessamme töissä, koirat ja minä muodostamme tiimin eli yksikön. En kuule enkä näe mitään muuta kuin koiran ja keskityn täysillä yhdessä tekemiseen. Kotona laumassa se ei ole niin mahdollista. Siispä treenit on se aika kun koirat saavat minut kokonaan itselleen ja minä saan ne. Ja jotenkin tästä ajatuksesta on lähtenyt tapani ohjata: koira on lähellä, hallinnassa ja työskentelee. Ajatus- ja ohjaustapani on siis opettanut kaikki koirat sellaisksi perskärpäsiksi, että nyt on vaikeaa korjata ongelmaa. Lisäksi ongelmana on ollut se, että viimeiset vuodet olen treenannut lähinnä yksin ja näin ollen myös palkannut yksin. Koirat etsivät palkkaa minulta: eli eivät irtoa. Ne ovat hyvin vahvasti kiinni kädessä, on kyse sitten lelusta tai namista, vaikken olekaan namia pitänyt kädessä enää vuosiin ja olen yrittänyt palkata heittämällä lelun radan suuntaisesti aina pois päin minusta.
Joten, nyt Aneten kanssa saan paljon ihania neuvoja siitä, mittä kaikkea voin tehdä toisin: esim. namipurkki. Sitä täytyykin kokeilla 😉 Juttelimme siitä, millaista on ohjata useampaa koiraa: myös Anetella on useampi koira. Se vaatii ohjaajalta tilannetajua ja yksilöimistä. Esimerkiksi eilen radalla tietyissä ohjauskohdissa huomasi hyvin, miten koirat lukivat minua erilailla, miten toisille olin liian hidas ja esim. Ramun kanssa juuri sopivan hidas 😉 Rosie taas olisi voinut olla nopeampikin, mutta hinnasi minun tasolleni ja Mette taas on jo niin hioutunut, että tekee ihan kivasti ohjausympyröitä, mutta esim. kepeillä hakee tukeani eikä edes yritä tehdä keppejä itse. Pohdimme onko sitä järkeä alkaa edes opettaa itsenäisempään työskentelyyn oikein todenteolla kun pohtii sen ikää ja faktaa, että ensi toukokuussa se tulee pyöreät kymmenen vuotta. Meten työskentely on iloista ja vapaata, mutta siltä puuttuu olemuksestaan se viimoinen särmä, jota taas löytyy Rosielta ja Rosien lapsista Rokista ja Leelasta, joita molempia Anette siis on valmentanut ja tuntee koirat. On tosi mukavaa, kun voi jo jutella koirista ja niiden periytyvistäkin ominaisuuksista näin laajasti. Totesimme, että Rosie on paras agilitykoira omista koiristani.
Lyylin kanssa pyysin vinkkejä motivaatioon: sen kanssahan on harrastettu agilitya pennusta asti ja se rakastaa kiskoa ja leikkiä kanssani ja on myös nopea ja ahne kun haluaa olla. Anette otti lyylin kanssa putkea ja yhtä hyppyä ja sanoi, ettei koirassa ole mitään ongelmaa, pitää vain pitää pätkät lyhyinä ja palkata lelulla, innostaa ja kehua sata lasissa. Lyylin treenaaminen vaatiikin minulta 100% panoksen kun muiden kanssa treenaus on jo radanmuotoisessa harjoittelussa ja ne palkkaantuvat enemmän esteistä itsestään. Lyylin kanssa pitäisi aina aloittaa treenit – niin, että itsellään olisi kaikki paukut vielä lasissa – ja sitten vasta tahkoa muiden kanssa. Kuitenkin ymmärsin, että Anette piti lyyliäkin oikein lupaavana – ja ei minulla mitään perästä vedettäviä otuksia olekaan treenattavana 😉
Missyn kanssa aika oli jo täysi, mutta sain ottaa sen kanssa pari kertaa keinun, kepit ja pari kertaa putki-hyppy-ohjaushässäkän. Missyn kanssa teen kuulemma ihan samat virheet kuin isojenkin koirien kanssa, mutta Missynkin suhteen toiveet on korkealla. Sen kanssa pitäisi käyttää palkkana lelua, joka olisi sidottu pidempään naruun niin, ettei lelu olisi kädessäni (ylläri). Naru siksi, että Missyllä on tapana varastaa lelu minulta.
Sain myös noottia keinun ja muidenkin kontaktipintojen palkkauksesta ja vapautuksesta: koira vapautetaan vasta kun se katsoo minua ja odottaa vapautuskäskyä – ei silloin kun se vielä syö namia 😉 Juu-u! Lisäksi sain kotiläksyksi muutamia ohjauskiemuroita taas, en kuolemaksikaan enää muista mitä ne olivat oikeilta nimiltään. Takakiertovalssi taisi olla yksi… 😀
Vaikka koirat ovat kaikki erilaisia ja niiden kanssa on treenattu hiukan eri ajan: Meten kanssa vuodeta 2006, Ramun kanssa vuodesta 2009, Rosien kanssa vuodesta 2010, Lyylin ja Missyn kanssa pennusta, niin kuitenkin on selkeää, että minun opittua kääntymään ja juoksemaan yhtäaikaa, näyttämään suuntaa ja katsomaan koiraa yhtäaikaa ja palkkaamaan ja käyttämään vartaloa oikeassa kohtaa – silloin kaikilla koirilla on mahdollisuus yltää ihan mihin vaan 😉 Eli jälleen: agility ei ole niinkään kiinni koirasta, vaan meistä ohjaajista. AAMEN.
Lisäksi Aneten kanssa olemme nyt sopineet, että elokuun puolen välin jälkeen pennut pääsevät parille ohjatulle tunnille. Kokonainen tunti olisi kuitenkin aivan liian pitkä 5kk ikäisille Puumalle ja Ronjalle, joten näinä tunteina tarkoitus olisi saada Juuso innostumaan lajista (toiveeni ovat korkealla, mutta pakottaahan ei voi ketään 😉 ) ja olen jo luvannut Rosien Juusolle harjoituskoiraksi. Sitä vastoin minä aion noina kertoina keskittyä Puuman lisäksi vain Lyylin treenaamiseen, mikä tuleekin meille varmasti tarpeeseen.
Erilaisia ohjausympyröitä tulee kyllä nyt sellaisella syötöllä, että olen jo vähän sekaisin kaikista valsseista ja kierroista sinne sun tänne. Niistä kun joku osaisi tehdä Mujusen Tie Tottelevaisuusvalioksi- tyylisen ”näin teet sen kädestä pitäen” kirjan niin se olisi varmasti menestys! Aneten kanssa omat jalat ja kädet sijoittuu oikein, mutta sitten kun menen hallille omatoimitreeneihin niin kaikki onkin pyyhkiytynyt mielestä enkä muistakaan, että miten se menikään 😀 Sellainen opus, jossa näytettäisiin kuvin mikä jalka tulee mihinkin ja mikä raaja missäkin – olisipa se kätevä. Ja joo, videokin on hyvä, mutta sitä saa harvoin mukaan treeneihin. Terveisiä vaan jollekin, joka osaa kirjoittaa kirjoja 😉
Tämä näkyy videolla ensimmäisenä. Pelkästään se hyppy puomin toisella puolella teki minut iloiseksi, putki olisikin ollut jo melkein liian hyvää ollakseen totta. JOs katot videota tarkasti, puomin suorittaminen tulee myöhemmin kohdassa 1:37. Keinun ja pituuden jätin suosiolla pois repertuaarista.
Ei tarvinnut kovin kauaa! Rosie on hyvin samanlainen kuin lapsensa Roki ja Leela: kestää miljoonia toistoja ja aika koviakin käskyjä. se kuitenkin on enemmän ihmisen mieli kuin lapsensa, eli muistuttaa siinä mielessä äitiään. Jännä yhdistelmä 
Kuvittelen, että se on liian fiksu: se tietää, että vaikka palkka ei tulisikaan minulta, se tulee silti jossakin muualla kuin PUTKESSA, mikä aiheuttaa sen ettei sen logiikalla sinne tarvitse mennä. Njaaaaam. että sellainen agilitykoira. Kuitenkin se suoritti hyppyhässäkän moitteettomasti ja oli koko ajan innostunut, mikä sen kanssa on tärkeää, kyseinen koira kun väsyy helposti. Leikimme myös innolla, jotta ihan into lajiin pysyy yllä.
Lifedream Colliet 