Ihan ensiksi: ihanaa ihanaa kun blogi jälleen toimii!!!! Olen ollut suorastaan henkisessä kriisissä tämän vuoksi. Ah ja voi, nyt voin jälleen purkaa tuskaani kirjoittamalla siitä ihan julkisesti, YES! Myös foorumimme oli pitkään näkymättömissä minusta riippumattomista syistä ja nyt olenkin viettänyt muutaman iltaa väsäten uutta foorumia käyttöön. Sen löytää jatkossa täältä: lifedream.foorumi.biz ja siis on vain kasvatinomistajilleni suunnattu keskustelualue.
Mikäs tässä on ollessa, vettä on satanut koko viikon eikä se viikonloppunakaan Tuorlassa ollut hirmuisesti kummoisempi. Ilmoitin sekä Meten että Ramun Juhannuskisoihin viimeisistä roposistani muistaakseni jonkin koulutuksen jälkeen innon huumassa. Viime viikolla kuitenkin huomasin, että jännitys alkoi taas kipristellä vatsanpohjassa – ja totta puhuen otsalohkossa. Olin hirvittävän kärttyinen, mesosin ja mekastin. 🙂 Menee ehkä kukkahattutäti maineeni hukkaan, mutta minäkin osaan lausua ärräpäitä ja olla tosi inhottava lähimmäisilleni kun sille päälle satun. Valitettavasti hermoilu on yksi syy sellaiseen käytökseen. Ei ollenkaan sallittua, joten totisesti henkisen kasvun paikka.
No, perjantaina menin vielä hallille treenaamaan koiria 2,5 tunniksi. Mukana olivat Ramses, Leela, Lyyli, Mette, Rosie ja pennut Puuma & Peto. En tehnyt meille kokonaista rataa, vaan hinkkasin pienempiä pätkiä, irtoamista putken ja hyppyjen avulla sekä suoran putken ja hyppyjen avulla asioita, joita saatiin Anetelta kotiläksyksi viime viikolla. Itse asiassa treenit menivät näissä aika kivasti, käytin palkkana palloa ja yritin sillä saada ne irtoamaan minusta pois päin. Siinä on meillä viel PALJON hakemista.
Keppejä tahkosin kaikkien kanssa ja kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Ongelmana on, etteivät koirat hae keppikulmaa tai muutenkaan, yritin jo vähentää käsiapuakin. Ramses meni parhaiten, mutta Mette tunaroi kyllä sellaisella vauhdilla, että alkoi vain enemmän ketuttaa. Ajattelin, että on ajan ja rahan hukkaa mennä kisaamaan.
Kisajännitykseni on minulle tuttua jo ajoista, kun kävin ensimmäisiä kertoja näyttelyissä. Jestas, miten se osasikaan hirvittää! Enää en jännitä muuta kuin sitä, että löydän perille ja olen ajoissa. Kehässä tiedän mitä teen ja kaikki koirani osaavat yleensä esiintyä suht kivasti. Mutta agikisat ovat vielä uusi juttu, eikä niihin ole tullut vastaavanlaista rutiinia. Jännitykseni on hyvin pitkälti paikkakohtaista: löydänkö perille, onko kenttä nurmi vai hiekkappohjainen (tosin suorituksen kannalta tällä ei ole mitään tekemistä – sitä kuitenkin on pakko jännittää), muistanko radan jne. En niinkään jännitä koiran tulosta, jännitän sitä pääsenkö maaliin. Ihan kuin aika radalla katoaisi johonkin pimeään aukkkoon ja jäisin sinne ikuisesti vangiksi 😀 Siis come ooon.
Pakkasin siis koiratt autoon ja lähdin ajelemaan kohti Tuorlaa. Ensimmäiseksi tajusin, että on varmaan mahtava paikka ja upea tapa viettää juhannus! Mekin voisimme tiimin kanssa kokoontua sinne vaikkapa ensi vuonna, olisi kiva kun olisi paljon porukkaa paikalla. Ihmisiä oli paljon, mutta ei mitenkään hemaisevasti, ehkä Joanna oli tosiaan oikeassa siinä, ettei ketään kiinnosta ykkösluokan radat… Starttasimme Ramun kanssa ihan rennoin mielin sen jälkeen kun olin katsellut minien ja medien toikkarointia radalla. Ei enää jännittänyt kun tajusin, että kaikenlaista porukkaan mahtui ja ihan oikeasti koirakot vaihtuu silmissä, siinä ei kauaa jäädä murehtimaan – myöskään katsojien mielissä.
Jos jostain voin olla tyytyväinen niin tuosta Ramun paikallaolosta lähdössä, ei tarvitse pelätä, että se ampuisi ennen aikojaan. Mutta sitten tuo kurvi putkelle!! Vielä voimakkaammin olisin saanut sen siihen viedä, ja tokokoira näkyy tällä radalla varsin hyvin. Ramun voimakkaampi puoli on ehdottomasti vasen. Keppi kulma ei ollut paras mahdollinen, mutta se teki ne perjantain treenien jälkeen ihan kivasti. Toi hyppy hässäkkäkin oli ylläri, ramun kanssa on treenattu monta monta kertaa tuollaisia ohjauskulmia, mulla taas käsi huitoo ja koira hakee vasenta puolta. är. Keinu mentiin eikä meinattu – viimeksi treenattu sitä joskus talvella 😉 Sitten tulikin tuo karkureissu kehäavustajan luokse buahaha. Videon loppu onkin Joanna käsialaa 😉 Ramulle siis HYL.
Mette pysyy myös paikallaan kivasti lähdöissä ja sen kanssa tuo putkikulma ei aiheuttanut ongelmaa. Kepit menivät paremmin kuin hyvin! Hypyille pinkoessani videolla näkyy, miten käsi heiluu kuin vieteri.. Muutenkaan en ole kovin sulava – milloinkohan sellaiseksi muuttuisi? Puomin ylösmeno kontaktin pystyin ”painamaan” Meten esteelle, mutta valitettavasti vauhdissa se hyppäsi alasmenokontaktit. Keinu lenneltiin yhtä komeasti kuin Ramses, joten sitä meidän pitää ehdottomasti harjoitella lisää. Viimeinen virhe sitten A: ylösmenokontakti 😦 Kuitenkin Metelle irtosi 20 virhepisteellä 8. sija ja oli siellä kumminkin 27 ilmoittautunutta starttia, et silleen olen mielettömän tyytyväinen!
Sunnuntaina olikin ihan eri vire saapua paikalle ja minulla oli ipanatkin mukana: Puuma ja Kepon Ronja. Pennut käykentelivät paikalla tosi rohkeina ja olin niihin varsin tyytyväinen. Katsoin lähtölistoista, että olisin toisena Ramun kanssa lähdössä, joten pyysin Joannaa tulemaan valmiiksi lähelle kisa-aluetta koiran kanssa. Rataan tutustumisen jälkeen meinasi pissi päästä housuun kun kuuluttaja kuullutti minun aloittavan luokan!!! Huaaaah.Sitten vaan vauhdilla lähtöalueelle ja parhaansa tekemään.
Mieli oli tässä alussa vähän sekaisin, mutta keskityin vain saamaan Ramun renkaasta ja seisomaan itse siten, etten olisi sen tiellä. Suoraan sanottuna tämä rata oli meille paljon helpompi kuin eilinen, tai ainakin olisi pitänyt olla. Jäin tarkoituksella hannaamaan puomin alkuun, ja varmistin että Ramu varmasti menee kontaktit, niinpä siinä ei virheitä tullutkaan. En tiedä miksi se tiputti tuon yhden riman, ei ehkä tullut tarpeeksi suurella draivilla esteelle? Kepeillä taas virhe kun mentiin sekaisin, mutta onneksi se kuitenkin meni oikeasta välistä sisään eikä tullut kieltoa. Pituuden kämmäsin iitse, tajusin sen vasta kun katsoin näitä videoita – järki hoi, muistan ajatelleeni, että komennan sen OIKEALLE puolelleni, mutta samalla vein siltä vauhdin pituudelta. Tokavikan esteen Ramu MEINASI oikaista, mutta luojan kiitos päätti sitten hypätä!! Olin tosi tyytyväinen. Radalla oli paljon pahoja paikkoja sikanopeille bortsuille kuten putket ja kontaktiesteet, mutta koska meidän hurtat on niin vahvasti kädessä kiinni, rata oli aika helppo. Sopi siis meille hyvin.
Meten tämän päivän rata olikin sitten ihan plörinää. Ajattelin, että se menisi hyvin kun Ramukin onnistui hienosti, mutta toisin kävi. Mette oli ihan intona jo kisa-alueella, lieneekö sitten vaikuttanut noihin keppeihin. Alku meni tosi hyvin, kontaktivirheitäkään ei ylösmenolla tullut, mutta alhaalla hyppäsikin sitten innokkaasti yli. putkelle sännättiin kivasti. MUTTA SITTEN tuo hyppy, jonka ajattelin olevan ihan simppeli. Eilen jäin junnaamaan ja odottamaan koiria putkelta, tänään ajattelin sitten vain juosta- suuri virhe, Mette ei hypännyt estettä mikä oli hassua. Katsekontakti minulla kuitenkin koiraan oli, mutta ei ehkä tarpeeksi vahva ohjaus. Ja katsokaa noita keppejä, ei hittolainen miten siinä näkyy millainen Mömmis on kun ei malta. aivot jauhaa vaan ja louske käy eikä mitään kuunnella. Se siitä sitten. Kuulin tuon kuulutuksen hyllystä, joten tiesin pelin olevan ohi, mutta halusin yrittää kuitenkin loppuun asti. Tällä kertaa pituus suoritettiin hyvin ja loppurata myös.
Olin tosi tyytyväinen itseeni ja koiriin, suorastaan huippu fiilis taas. Vielä kun kuulutettiin tuosta Ramseksen kolmannesta sijasta meinasin tippua pallilta, osallistujia oli kuitenkin listan mukaan 15, joten ei sentään kolme 🙂 Nyt on taas fiilis, että kisoihin vaan ja sillä selvä niin jännitys kokemuksen myötä häviää ja voi alkaa murehtia jotain muita asioita kuten niitä kontakteja, nousu nollia tms asioita, jotka ei vielä pyöri ollenkaan mielessä.
Ja sitten sellainen juttu liittyen kisajännitykseen. Oli ihan mielettömän hienoa kun palkintojen jaossa jengi taputti kovasti ja ensimmäiseksi sijoittunut mies kääntyi ja kätteli minua, onnitteli ja kumarsi. Minä kättelin puolestani toiseksi tullutta. Siinä oli ihan jo oikea meininki! Vaikka se tulos olisi miten vähäinen tahansa niin aina se tuntuu yhtä hyvältä. Näyttelyissäkin. Muistan kuinka Riesumme sai sertin oltuaan ainoa uros näyttelyssä ja vähättelimme asiaa tämän vuoksi kovasti Sirjan kanssa. Mutta tottapuhuen tuomarin ei tarvitse antaa edes sitä ERIä jos ei halua, SA:sta puhumattakaan. Jokainen mielihyvän tuulahdus mikä teillä on rinnassa hyvän suorituksen jälkeen – pitäkää siitä kiinni, vaikka tulos ei olisikaan kirjoissa ja kansissa niin mahtava. Esim. Helsingin näyttelyssä viime viikonloppuna meinasin pillahtaa itkuun meidän Hugoa esittäessäni, se meni niin upeasti – eikä saanut SA:ta. Älkää antako minkään tai kenenkään lannistaa itseänne (myöskään niiden omien jossitusten ja muttien) ja nauttikaa onnistumisista täysillä, olette ne ansainneet ja ikävä kyllä seuraavalla kerralla ei välttämättä mene niin hyvin.
Olen joskus sanonut, että jos joskus koen olevani niin hyvä ja koirani erinomaisia, etteivät ERIt, SAt, luokkasijoitukset yms tunnu enää missään, ettei ystäviä tai kanssakilpailijoita tarvitse sen takia onnitella – potkaiskaa minua perseeseen ja kovaa. Kiitos.
Jos jotakuta kiinnostaa niin lauantain tulokset löytyvät täältä. http://tsau.info/upload/document/kilpailu_2012-06-23_C_agilityrata_4813.html
ja sunnuntain puolestaan täältä.
Olen oikein ylpeä koiristani ja itsestäni, vaikka ei mitään kummoisia saavutettukaan. Kuitenkin maaliskuun kisojen jälkeen asetin seuraavaksi tavoitteeksi koirille TULOKSEN hyllyn sijaan ja se täyttyi molempien kohdalla. Olen hyvin muikeana 😀
Lifedream Colliet 