Kirjoitan ja puhun usein onnellisuudesta, unelmista ja niiden tavoittelusta sekä rohkeudesta. Aika harvoin tulen maininneeksi erilaiset pelkotilat, joiden voittaminen on usein jarruna unelmien toteutumiselle. Jos kerran rohkeus on omien pelkojensa voittamista, niin mitä ne pelot oikeastaan ovat ja kuinka ne voivat hallita arkielämää?
Alkukantainen pelko
Eläinten erilaista käyttäytymistä seuranneena pelko itsessään on minulle tuttua. Vaikka eläinten kokemat tunteet ovat vielä vähän tutkittu tieteen haara, on jokaiselle lemmikin omistajalle itsestään selvää, että ne kokevat iloa, surua ja pelkoa siinä missä mekin. Eläinten pelkotilat ovat kuitenkin hyvin alkukantaisia ja siitä syystä ne reagoivatkin niihin usein voimakkaasti. Pienemmillä eläimillä kuten marsuilla ja gerbiileillä pelko on puhdasta pakene tai kuole- tapaista kauhua, eikä koirillakaan pelkotilojen analysointi ole suinkaan mitään salatiedettä.
Meillä ihmisilläkin on selviytymiseen liittyviä pelkoja, voimakkaita ja alkukantaisia vaistoja, kuten puhdas kuolemanpelko, ja reagoimme niihin yleensä yhtä voimakkaasti kuin eläimetkin. Eläinten lailla voimmekin kokea myös kipuun liittyvää pelkoa tai yksin jäämisen pelkoa. Elämässämme on kuitenkin suuri joukko erilaisia, vain ihmiselle tyypillisiä pelkotiloja, joista emme välttämättä ole edes tietoisia. Kutsun niitä arkipeloiksi. Ne ohjaavat huomaamatta elämäämme ja toimimme usein niiden mukaan. Niitä ovat mm. hylätyksi, tai nolatuksi tulemisen pelko, yksinjäämisenpelko (elämässä ylipäätään), yksinäisyydenpelko, menettämisenpelko, lapsettomuudenpelko tai taloudellisen turvattomuuden pelko. Moni pelko liittyy arkielämään jarruttavasti: pelkäämme loukkaantumista, sosiaalisen tukiverkostomme katoamista, kasvojen menettämistä tai ihan vain sitä, että kokeilemalla uutta voimme pettyä. Työssäni hammashoitajana kohtaan päivittäin pelkopotilaita, joista toiset eivät ole uskaltautuneet lääkäriin vuosiin. Ei ole kerran tai kaksi kun olen pitänyt kädestä pelkäävää kanssaihmistä ja yrittänyt rauhoittaa häntä eleillä ja sanoillani.
Tiedostomattomien pelkojen suhteen tilanne onkin paljon vaikeampi. Meistä jokainen on joskus ollut lapsi, jonka polulle on osunut ansoja ja olemme saaneet haavoja. Pelkomme juontuvat niin kaukaa, että niiden ymmärtäminen ja ratkaiseminen voi vaatia enemmän kuin ihmisiän aikaa, mutta se kannattaa. Ihmiset valitsevat kumppaninsa, parisuhteensa, elämäntapansa, harrastuksensa, kampaajansa ja lempiravintolansa. Kumpi on sinun motivaattorisi, pelko vai rakkaus? Ei ole tuulesta temmattua väittää, että pelko, kuten rakkauskin, on voima, joka voi määrittää elämämme suunnan. Joskus useammankin sukupolven osalta.
Pelko ja evoluutio
Evoluution kannalta pelko on ollut, ja on yhä, elämää ylläpitävä voima. Ilman pelkoa ihmiskunta ei olisi selviytynyt. Pelotta metsissä metsästäneet ihmiset olisivat olleet kovin harvalukuisia jos he eivät olisi osanneet pelätä luontoa ja sen voimaa. Toisaalta, ilman kykyä voittaa pelkonsa, järkeillä ja ottaa riskejä, ihmiskunta eläisi vieläkin puissa. Kuinka moni meistä nykyihmisistä voikaan osoittaa menneisyydestään ne kerrat, joissa myöhemmin toivoo olleensa rohkeampi? Oman näkemykseni mukaan meidät ihmiset erottaa eläimestä sekin seikka, että kykenemme astumaan itsemme ja tunteidemme ulkopuolelle ja käsittelemään niitä ikään kuin kolmantena persoonana. Tämä on ainoa tapa kasvaa ja kehittyä. Vaikka pelokkaan nyrkin kokoisen marsun ja monisatakiloisen hevosen rauhoittaminen on toki vähän eri mittakaavoissa, sama periaate toimii kaikkiin eläimiin- myös ihmiseen. Kun pelko saadaan pilkottua osiin ja mahdollisimman pieniksi, pelko haihtuu. 
Eläinkokeissa eläimet oppivat olemaan pelkäämättä sähköiskuja kun iskun voimakkuutta lisättiin vähitellen. Sota-alueilla ihmiset elävät jatkuvassa pelossa ja natsisaksassa juutalaiset joutuivat kestämään sietämättömiä julmuuksia. Ihmisen mieli, kuten eläimenkin, voi suojata itsensä turruttamalla itsensä. Yksilö siirtyy niin sanottuun opittuun avuttomuuden tilaan, jossa se suorittaa, mutta ei uskalla pyrkiä mihinkään.
Pelko, käytös ja jarru
Mitä merkitystä pelolla sitten on? Pelko on monella tapaa mielen jarru. Monesti pelko aiheuttaa niin meissä kuin eläimissäkin aggressiivisen käytöksen tai jos pelko on kyllin voimakas se saattaa lamaannuttaa meidät kuin jäniksen auton valokeilassa. Aloin pohtia pelkojani enemmänkin edellisen blogikirjoitukseni jälkeen kun mainitsin, että en uskalla mennä metsään sen pelossa, että kyy puree jälleen koiriani. Kuinka paljon teen, tai pikemminikin en tee, asioita, koska pelkään? Moni ystäväni ja tuttavani on seurannut kauhunsekaisella ilolla orastavaa ratsastus-, kiipeily- ja laitesukellusharrastustani. He kuitenkaan eivät ole valmiit mukaani, koska he kertovat pelkäävänsä. Se on tietenkin ihan ok juttu. Mutta arvatkaapa mitä? Minäkin pelkään. Minulla on korkeanpaikan kammo ja pelkään tippumista. Pelkään lisäksi hukkumista, hevosen selästä tippumista ja sitä, että tulen hain syömäksi. 😀 Pelkään myös sosiaalisia tilaisuuksia ja julkista puhumista. Taidan pelätä myös vähän hammaslääkäriä 😉
Vakavasti ottaen suurimpia pelkojani on tavalla tai toisella pikkuveljieni menettäminen, seikka, joka ajaa minut käyttäytymään hiukan oudosti nyt parikymppisten veljieni seurassa. 😀 Pelkoni ajaa minut osoittamaan rakkauttani heille ehkä hieman liiankin ylitsevuotavasti, mutta onneksi veliraukat ovat siihen vuosien aikana jo aikalailla tottuneet 😉 Minulla on myös muita, paljon henkilökohtaisempia pelkoja, joita saan varmasti työstää lopunelämäni. Niin ja mainitsinko jo ne kyyt? Pelkoni eivät kuitenkaan ole lamaannuttavia. Kykenen järkeilemään niitä ja usein huomaan rauhoittelevani itseäni selittämällä, etten joudu 15 metrin syvyyten laitesukelluksessa ekalla kerralla enkä myöskään vuoren rinteelle ilman asiantuntevaa koulutusta ja ohjeistusta. Sitä varten on ammattilaisten vetämiä kursseja!
Asenne, tavoitteet ja turvallisuus
Totuus on, että pelkomme ovat voitettavissa. Vuonna 2006 osallistuin vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonin luennolle. Hänen aiheitaan olivat: tiimityö, vastuun kantaminen, tavoitteiden saavuttaminen ja riskien hallinta sekä turvallisuus. Luento oli suunnattu ammatiryhmälleni, mutta sain siitä omaan elämääni hirmuisesti vinkkejä. En koskaan unohda sitä tunnetta, joka 
minussa kihelmöi esityksen aikana – ja myös sen jälkeen. Veikan tapa niputtaa kiipeilyyn liittyviä asioita työ- ja arkielämään sai minussa aikaan muutoksen, joka kantaa yhä. Siitä päivästä aloin kunnioittaa kiipeilijöitä ja muitakin kestävyysurheilijoita ja kenties jossakin pieni kipinä omaan kiipeilyharrastukseen syttyi. Elämäntapana tietynlainen suunnitelmallisuus unelmia kohti alkoi. Kesti kuitenkin kymmenen vuotta, ennen kuin puin itse kiipeilyvaljaat ylleni.
Elämässä, kuten kiipeilyssäkin, haaveista on mahdollista tehdä unelmia ja tavoitteita rankalla työllä sekä asenteella. Omat pelkonsa on mahdollista voittaa pilkkomalla ne osiin ja tarkastelemalla niitä yksi kerrallaan. Rohkeus ei ole sitä, että rykäistään kerralla vuoren rinteelle ja katsotaan selvitäänkö elossa, vaan itse kiipeily on vain pieni osa varsinaista suoritusta. Kiipeilijän on pidettävä huolta fyysisestä kunnostaan – ei vain kiipeillessä – vaan myös kotona ollessaan ja arkielämässä. Pidettävä ns. katse pallossa. Hänen on suunniteltava joskus jopa vuosia reittivalintansa, hankittava pätevät varusteet ja ennen kaikkea tiimi, joka tukee ja johon voi turvautua. Koen, että vaikka kiipeillessä on yksin vastuussa ottamistaan askelista ja siirroista, ilman luotettavia varusteita ja päteviä tiimiläisiä, kukaan meistä ei pääse huipulle.
Ei ole hölmöä suunnitella elämänsä strategiaa ja luoda varasuunnitelma, tai kaksikin. Hankkia välttämättömät tarvikkeet ja ennen kaikkea tietoa siitä, mitä vaihtoehtoja sinulla on. Analysoida turvallisuuskin silmällä pitäen mikä on järkevin (ei nopein, kallein tai helpoin) reitti. Joskus tämä vie vuosia ja askeleet ovat niin pieniä, että tuskin huomaat niitä. Toisinaan kohtaat elämänpolulla takaiskun, joudut perääntymään ja aloittamaan suunnitelun jälleen alusta. Ja kun sitten roikut vihdoin köysissä: anna aikaa ja mahdollisuus itsesi lisäksi myös elämäsi tiimiläisille. Muista, että jokainen heistä on yksilö ja jokaisella on omat voimavaransa, pelkonsa ja vahvuutensa. Tukemalla heitä, pääset itsekin pidemmälle.
Ihminen, joka on sinut pelkojensa kanssa ei ryntää niitä kohti kädet ojossa. Sen sijaan hän kohtaa ne ongelmina, jotka on mahdollista ratkaista, ja joista voi kasvaa. Elämä on liian lyhyt jossitteluun. Ole siis rohkea ystäväni ja tavoittele unelmiasi 🙂
Oma innostus boulderointiin on hieman latistunut lähinnä siitä syystä, että vasemman polveni ilkeä tapa muljahtaa pois paikoiltaan ei ainakaan lupaa hyvää lajin parissa. Valokuvausta harrastavana laji kuitenkin viehättää ja toivomus olisikin, että pääsen jatkossakin kuvaamaan yhä enemmän kiipeilijöitä. Tällä kertaa paikalla oli kourallinen innokkaita.
Niinpä pakkasin aikamoisen tavaramäärän rinkkaani ja tunsin olevani vähän kuin Cheryl Strayed eeppisellä patikointireissullaan ja mielessä pyöri hänen vaelluksestaan tehty elokuvan pätkä, jossa Monsteri niminen rinkka kaataa hänet. Minulla onneksi patikointia oli tiedossa tällä kertaa vähemmän, mutta mukaan piti saada kiipeilykamojen lisäksi myös ruuat, vedet ja kamerakin tietysti. Wild-elokuvaa voin muuten suositella kaikille, jotka tykkäävät vaeltaa tai muuten etsiä itseään. Minulle siinä on hyvin henkilökohtainen sävy ja sitä katsellessa muistelen lämmöllä syksyä 2014, jolloin kävelin yksin koirien kanssa viidessä kuukaudessa Camino de Santiagon Compostelan verran kilometrejä eli 769km. Se oli hyvin kasvattava kokemus ja näin jälkikäteen ajateltuna ehkä elämäni vaativin urakka, vaikka se ei sillä hetkellä siltä tuntunutkaan. Jos selässäni olisi ollut Monsteri, olisi patikointi ollut aikalailla toinen 😀
Kotonakin näen makuuhuoneen ikkunasta tähdet ja monesti herään aamulla kylmään mökkiin kun olen unohtanut lämmittää varaavan takan edellisenä iltana. Erämeininki merkitsee siis minulle hiukan eri asioita kuin ihmiselle, joka kenties viettää arkeaan kerrostalossa sähkön ja kunnallistekniikan sulojen äärellä.
Lifedream Colliet 