Kaikki alkaa unelmasta. Haaveesta, joka ilmestyy mieleeni kuin varkain. Sitä alkaa pohtia, että mitä JOS. Mitä jos voisin elää ja tehdä asioita toisin? Tai käydä ja kokea jotakin uutta? Ja kun tuo ajatus on päähäni pälkähtänyt, on seuraava askel alkaa suunnitella, miten sen voisi toteuttaa. Joskus tavoiteltava unelma on heppo toteuttaa ja toisinaan se tuntuu liian kaukaiselle. Siltä kuin tarvittavat resurssit olisivat kerta kaikkiaan minulta ulottumattomissa. Kuitenkin, askel askeleelta tai ote otteelta, sitä kohden on mahdollista edetä kun on tarpeeksi sinnikäs ja periksiantamaton. Aika on näissä asioissa varsin suhteellinen käsite.
Salmen ulkoilualueella koirien kanssa.
Tällä hetkellä tuo unelmani olisi viettää entistä enemmän aikaa tien päällä: vaeltaen, valokuvaten, kiipeillen ja meloen. Erilaisia ideoita reissuille kertyy sitä mukaa kun selailen netin loputonta blogi-, matkustelu- tai retkeilysivustoja. Seikkailut ovat vain oven avauksen päässä ja toisinaan olen lievästi turhautunut kun kaikki ei tapahdukaan hetkessä. Isäni sanoi minulle tänään, että unelmasta toiseen siirtyminen vaatii aikaa. Elämänkelkkaa ei voi kääntää hetkessä eikä asioiden sisäistäminen ja oppiminen ole aina itsestäänselvää. Vietin kymmenen vuotta haaveillen omasta talosta, jossa voisin kasvattaa koiria ja jonka isolla pihalla niillä olisi tilaa juoksennella. Seuraavat 10 vuotta elin toteen tuota unelmaa. Se on jättänyt omat jälkensä ja kotona on edelleen monta isoa koiraa, joiden vuoksi elämä on omalla tavallaan aika rajoittunutta. On kuitenkin aivan mahdollista yhdistää retkeily ja koirat. Tällä kertaa en aio odottaa kymmentä vuotta, jotta unelmani kävisi toteen 🙂
Jukka ja Miina Aneriojärvellä
Ensi kesää ajatellen olen päättänyt alkaa opettaa koiriani eräkävijöiksi. Neljä nuorta 2-5 vuotiasta lyhytkarvaista collietani ovat energisiä otuksia, mutta osaavat kyllä käyttäytyä – halutessaan. Olemme tehneet normaalisti remmilenkkejä, mutta varsinaisia teltta- tai laavuretkiä emme ole vielä toteuttaneet. Hyvässä fyysisessä kunnossa ne kuitenkin ovat, sillä pihamaalla yhdessä peuhatessa lihakunto on kova. Huskyni Wilyan kanssa olemme harrastaneet pitkänmatkankävelyä jo parisen vuotta tehden 13-40km lenkkejä, mutta colliet ovat saaneet tyytyä lyhyempiin lenkkeihin. Ajatukseni on ensin opettaa koirat kulkemaan juoksuvyössä nätisti, sietämään vastaantulevat ihmiset ja koirat ja ennen kaikkea rauhoittumaan laavuille yöksi. Myös teltassa nukkuminen tulee ensi kesällä ajankohtaiseksi. Talvea vasten on toki vähän turhauttavaa tällaista harrastusta aloittaa, mutta jotakin on keksittävä.
Tänään kävimme Salmen ulkoilualeella Vihdissä ja teimme siellä jo perinteisen syyskävelyn ystäväni kanssa. Kävelimme reilun 10 kilometrin matkan, eli saman kuin viime keväänä Teijossa. Matkan aikana pysähdyimme kerran syömään eväitä. Olin todella ylpeä koiristani, jotka kulkivat nätisti edelläni ja loppumatkasta ohittivat jo ihmiset ja toiset koiratkin ilman ongelmia. Jaksamisenkaan kanssa ei ollut mitään ongelmia. Maalaisotukset siis tuntuvan taipuvan myös eräretkeilyyn! Tänään sain itselleni myös teltan ja makuupusseja. Ovat toki vanhoja, mutta toimivat varmasti siihen asti kunnes pystyn ostamaan uusia.
Kaikkea en voi koirien kanssa kuitenkaan tehdä. Kiipeily- ja melontareissut on edelleen tehtävä ilman koiria. Viime kesä meni kiipeillessä, joten ehkäpä ensi kesänä pääsen toteuttamaan jonkun hieman pidemmän melontareissun! 🙂 Elämä unelman reunalla merkitsee optimismia, positiivista näkökulmaa tulevaisuuteen ja uusien seikkailujen mahdollisuutta. Joskus se vaatii myös sinnikästä asennetta ja päättäväisyyttä uskoa siihen mitä on tekemässä. Se ei ole aina itsellenikään itsestäänselvyys, vaan joudun työstämään sitä joka päivä. Periksi ei kuitenkaan anneta, eihän!
Vappuna minulla oli neljän päivän loma, jonka aikana kävelin Aneriojärven kierroksen ja ulkoilin reippaasti koirien kanssa. Viikonlopusta tulikin melkoinen määrä kuvasatoa, jota ajattelin tännekin jakaa. Nauttikaahan! 🙂
Perjantaina kävin metsälenkin vanhusten eli Rosien sekä Ramseksen kanssa. Mukana oli Missy, joka pyöri iloisesti jossakin p####ssa. Onneksi hajusta selvittiin kotona suihkussa. On se kumma, miten koirat löytävät aina ne inhottavimmat öklötykset?! Ilma oli aivan mahtava, joten iltapäivällä ajelin Inkooseen Koppernäsin ulkoilualueelle koirien ja ystäväni kanssa. Ohessa olevat kuvat minusta ja koirista ovat rantakallioilta.
Rosie (Lifedream Lady Freyja) 10,5v
Miss Jones ”Missy”. Eipä taitaa tyttö, että otona on suihku odottamassa.
Missy ja Rosie
Ramses, (FI MVA FAtikon Nappanahka)
Koppernäs 29.4.2016
Miina (Dalimattas Wonder Flower)
Miina ja Jukka
Jukka rakastaa
Minä ja koirulit
Minä, Miina ja Jukka ❤
Lauantaina pakkasin kimpsuni ja suuntasin ystävieni kanssa Helsinkiin Salmisaaren kiipeilykeskukseen. Olemme käyneet kiipeilemässä siellä nyt 2-3krt kuukaudessa ja vaikka minulle matka on suhteellisen pitkä, itse harrastus on vienyt mennessään. Kuvasin ystävilleni hauskan videon seinältä, se on nähtävillä facebook-sivullani täällä.
Vietin Helsingissä koko päivän ja illalla seurustelin koirien ulkoilujen jälkeen hetkisen marsujen ja kissojeni kanssa. Symppis Sipposestakin sain pari kuvaa ❤
Ryyni
Kuistilla Bestis Böckerman
ja miehensä Symppis Sipponen
Sunnuntaina olikin vuorossa tallityöt. Olen käynyt hevostelemassa nyt lähes kerran viikossa Lohjalla, missä siivoan 21 boxia, laittelen vesiä ja heiniä ja auttelen muutenkin kaikenlaisissa hommissa. Nautin kaikesta suunnattomasti, välillä niin paljon, että unohdan syödä välissä ja illalla raahaudun kotiin kiukkuisena ja nälkäisenä 😉 Aikas tuttua tehdä jotakin mistä tykkää intohimolla ja suurella sydämellä 😉 Muutamia kuvia hevosista:
Nyt kuluvalla viikolla ilmat ovat todella upeat, joten nautitaanhan näistä lämpimistä keleistä! Kevät etenee kohisten kun lämpöä on parisenkymmentä astetta ja tuntuu siltä, että mikä tahansa on mahdollista!! Aika ihanaa, eikö vain?
Helatorstaista alkaa minulla uusi neljän päivän lomamutki ja vuorossa on koko päivän maastovaellusta, pitkänmatkankävelyä ja hevosteluja. Rentoutuakin pitää kuitenkin osata. Lopuksi meidän huligaanilauman potretteja pihamaalta, nuoriso ainakin osaa nauttia elämästä! Oikein hyvää kesän alkua kaikille, tulkaahan vilkaisemaan meidän kuulumisia pian uudestaan! 🙂
Tänään toteutin pitkään minua vaivanneen ajatuksen Anerio-järven kiertämisestä Suomusjärvellä. Olemme Wilyan kanssa hiukan lipsuneet pitkistä vaelluksista ja vaikka kierros on meille tuttu, edellisestä kerrasta alkaa olla jo yli puoli vuotta aikaa. Ajattelin edetä ihan rauhassa ja kuvata samalla minulle tuttuja paikkoja.
Aamulla katselin säätiedotusta ja päiväksi luvattiin kosteaa, pilvistä keliä. Sadetta ei kuitenkaan povattu joten uskalsin lähteä liikkeelle. Vähän piti ottaa itseään niskasta, pliisu ilma ei paljon ulos houkuttanut, koska sää oli pilvinen ja aika tylsä. Päätinkin laittaa ohessa olevat kuvat mustavalkoisiksi, jotta niissä olisi edes hitunen ”ytyä”. Vaikka reissu lähti kuvaamisen halusta, niin aika nopeasti totesin itse kävelyn olevan minulle tärkemäpi juttu 🙂 Ja hyvä niin.
Matka on osaksi minulle tuttuakin tutumpi työmatka: pääosin asfalttitien reunaa 7,5km Laperlan risteykseen, siitä hiekkatietä Ahtialaan ja 110 tielle. Pääsimme parissa tunnissa reissun puoleen väliin Aneriojärven lintutornille, missä söimme Wilyan kanssa eväät. Järven yli puhalsi kuitenkin sen verran kylmä tuuli, ettemme viihtyneet paikoillamme kovin kauaa. Toinen breikki oli Suomusjärvellä työpaikallani, missä hörppäsin puoli kuppia kahvia ennen viimeistä 10.5km matkaa takaisin kotiin. Suomusjärvi ja Aneriojärven maisemat ovat kivikaudelta asti olleet asuttuja. Suosittelen tutustumaan paikallisiin infokyltteihin ja lueskelemaan ajan kanssa paikkakunnan historiaa.
Kunto on hieman viime vuodesta tippunut ja kuvaamisen ja taukojen kanssa kokonaisaikamme oli 4 tuntia 45minuuttia. Siis liki 1,5h tuntia huonompi kuin viime vuonna. Toisaalta silloin mentiin tukka putkella eikä juuri pysähdelty 😉 Wilya jaksoi hienosti koko matkan, mutta kyllä meillä molemmilla on paikat huomenna kipeinä. Aina näin pitkillä reissuilla huomaan miettiväni, mitä sitten kun rakas nyt 11-vuotias reissukaverini lähtee viimeiselle matkalleen. Mitenkähän käy harrastukseni silloin? Onneksi Wilya on vielä hyvässä kunnossa mummokoiraksi ja toivottavasti saan sen kanssa vielä monta hyvää vuotta. Rakas, rakas otus. ❤
En ole yleensä tehnyt. Niiden toteuttaminen on monesti enemmän stressi kuin siunaus ja usein ne hukkuvat arjen kiemuroihin liiankin helposti. Sen sijaan olen todennut, että ainakin omalla kohdalla jokapäiväinen aamulupaus on paljon parempi vaihtoehto. Vietän aamulla hiljaisen hetken pohtien päivän hommia ja lupaan itselleni tehdä asiat niin hyvin kuin pystyn juuri sinä päivänä, niillä voimavaroilla, joita minulla sattuu olemaan. Kulkea päivä siten, että voin olla itsestäni ylpeä käydessäni taas illalla nukkumaan.
Tämän kuluvan 2016 uuden vuoden aikana toivon voivani toteuttaa itseäni edelleen samalla intohimolla kuin aina ennenkin. Parina edellisenä vuona minulla on ollut jokin isompi tavoite, joka on yleensä liittynyt kävelyyn (suomi päästä päähän, camino de santiago), mutta tänä vuonna haluan tehdä myös muita juttuja. Kävelyä olen ajatellut harrastaa niiin kotimaastoissa kuin kansallispuistoissakin. Tarkoituksena on käydä kuvaamassa koirien kanssa useampikin puisto vuoden aikana.
Sukeltamassa en ole viime kesän jälkeen päässyt käymään, mutta tarkoitus olisi jatkaa siinäkin kehittymistä jo maaliskuun aikana. Kesällä kenties peruskortin suorittaminen. Tämän kuun aikana olemme kavereiden kanssa menossa kokeilemaan seinäkiipeilyä ja jokin kertoo minulle, että siitä voisin saada hauskan ja fyysisesti haastavan harrastuksen kävelyn rinnalle. Saa nähdä 😉 Kesällä menemme kokeilemaan melontaa ja onpa kaveri ehdottanut laskuvarjohyppyäkin. Vaikka en pääse vielä matkustelemaan laajemmin maailmalle, täällä kotosuomessakin riittää erilaisia kokemuksia kerättäväksi. 🙂
Elämäntapamuutoksen jälkeen saan luvata itselleni joka päivä myös pitäväni kiinni terveistä elämäntavoista ja liikunnallisesta asenteesta. Pari viikkoa sitten kävelin viikonlopun aikana 44km. Sunnuntaina minulla oli seurana ystävä, maratoonari, joka treenasi kanssani. Oli hauskaa saada seuraa reitille ja suurin osa lenkistä tehtiinkin juosten. Aloin pohtia, josko minäkin voisin lisätä juoksun määrää lenkeillä, on jäänyt viime aikoina vähän vähemmälle. 😉
Uuden vuoden lupaukset ovat kinkkinen juttu. Kun vuosi etenee ja kevät herää, on vaikeaa muistaa mitä sitä lupasikaan talven pimeydessä. Siksi päivittäinen lupaus itselleen elää rohkeasti ja rehellisesti on kannattavampi vaihtoehto. Uskollisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, myötätunto, kohteliaisuus, rohkeus ja kunnia. Kanna niitä ylpeydellä tänäkin vuonna, ystävä.
Vinkki : voit seurata touhujani nykyään myös alla olevista linkeistä: 😉
Viime viikon keskiviikkona kävin taas vaa’alla, kuten minulla on nykyään kerran viikossa tapana käydä. Tarkoituksena ei ole kytätä painoa, mutta haluan seurata kehittymistä ja pitää huolta siitä, ettei se pääse ainakaan nousemaan vahingossa. Painoin 66kg. 🙂 Ihmiselle, joka painoi lähes 100kg vielä pari vuotta sitten painon lasku on hurja muutos ulkoisessa olemuksessa ja toki henkisestikin prosessi on kasvattanut aikalailla pohtimaan syitä ja seurauksia syömiseen. Monien aika tuntemattomienkin ihmisten kanssa on tullut juteltua painosta ja olen yrittänyt löytää joitakin yksinkertaisia vinkkejä siihen miten paino on lähtenyt ja pysynytkin alhaalla. Monille kun se viiden kilon pudotuskin on työn takana.
Vasemmalla minä Bregon kanssa tiimin kesäpäivässä 2011 ja oikealla ystävän nappaama kuva minusta Jukan ja Miinan kanssa pari viikkoa sitten 🙂
En kuitenkaan kykene antamaan ratkaisevia neuvoja. Itselläni on vain niin mielettömän hyvä olo kasvispainotteisen ruokavalion ansiosta, että minun on helppo siitä ylläpitää. Syön silloin tällöin jäätelöä tai herkkuja, mutta tuolloin pyrin liikkumaan seuraavina päivinä enemmän. Ja on pakko myös myöntää, että liikkumiseni viime kuukausina on ollut ihan ala-arvoista menoa: lenkit ovat keskittyneet lähinnä viikonloppuihin. Ehkäpä pääasia on jonkinlaisen kokonaisuuden hallinta ja itsekuri. Se, että herkkuja saa syödä, mutta kompensoin sitä kevyemmällä aterialla tai liikunnalla. Olisi hienoa esittää jokin valmis resepti, mutta koska en ole dieetillä enkä käytä ammattivalmentajia niin sellaista ei vain ole. Jokaisen päivän otan vastaan sellaisena kuin se tulee ja jokaisen suupalan mietin erikseen. Tuntuu vaivalloiselle, mutta kun siihen tottuu, ei se sitä suinkaan ole.
Viiriäisen munia
En ole koskaan ollut keittiössä kokkikolmonen: en leivo, enkä usko tekeväni mitenkään suussa sulavia ruokia muutenkaan. Mutta kasvisruoka sopii minulle ja tuntuu oikeasti siltä, että syön monipuolisemmin kuin koskaan. Ruuan tekeminen on myös helppoa: höyrytän paljon kasviksia: ruusukaalia, kukka- ja parsakaalia, maissia, papuja, herneitä, parsaa jne. Salaatteihin sotken omenaa, paprikaa, viinirypäleitä, avokadoa, erilaisia juustoja.. Syön paljon munia yleensä keitettyinä tai munakkaissa. Pakkasessa on kasvissose-, pinaattikeittoa, sieni- ja kalakeittoja pahan päivän varalle Myös erilaisia kasvispizzoja (juustoa!!) on nykyään saatavilla runsaasti. Soijaa käytän aniharvoin, mutta joskus sen avulla saa aikaiseksi lasagnea, pastakastikkeen tms. Hiilihydraatteja syön kohtuullisesti: vaaleaa pastaa tai vehnää en syö enää koskaan (aiemmin lähes joka päivä!), perunaakin vain pari kertaa viikossa. Maissilastuja tai ruisnappeja syön iltapuhteella telkkarin äärellä tai pilkon kokonaisen ananaksen rusinoiden ja rasvattoman jugurtin kaveriksi.
Lauantaiaamun herkku: miten tehdä viiriäismunakas:
Mieli ja maha tottuu yllättävän nopeasti pienempiin annoksiin ja myös kevyempään ruokavalioon. Inhoan nykyään turvonnutta olotilaa, joka tulee nopeasti jos syön enemmän riisiä, pastaa tai perunaa. Ruokavalioon liittyy hyvin voimakkaasti ulkoinenkin olemus. Jossakin vaiheessa olin suorastaan huolissani itsestäni, niin hyvältä uuden peilikuvan katsominen tuntui 😀 Mutta vasta nyt huomaan, miten olin jossakin vaiheessa siirtänyt prioriteetit itestäni jonnekin muualle, ei ollut niin väliä miltä näytin. Olen vannoutunut, etten enää ikinä päästä itseäni siihen tilaan.
Höyrytettyjä kasviksia, uunissa paahdettua parsaa, kalapuikkoja, herkkusienikastike (kokeilin muuten kaurakermaan ja oli hyvää!) ja fetasalaatti.
Kävelyn uusi 40 kilometrin ennätys!
Kaksi viikkoa sitten kävelin uuden ennätyksen Wilyan kanssa. Kävelimme tasan seitsemässä tunnissa 40 kilometriä: ensin kotoa Suomusjärvelle, siellä Aneriojärven ympäri, takaisin kotiin ja 10 minuutin tauon jälkeen vielä Kavastontietä Mustiontielle, Toijaan ja sieltä Kurkelantietä takaisin kotiin. Reissu oli meille molemmille raskas ja jaloissa oli paljon kipuja. Kuitenkin, viimeiset kaksi kilometriä tultiin hurjaa vauhtia loppuun asti. Wilya on melkoinen kirittäjä 😀 Ja mitä olisikaan ennätys ja itsensä voittaminen ilman hieman kipua, hikeä ja kyyneliä? Olen niin ylpeä meistä molemmista! Kävely oli lisäksi suurimmaksi osaksi helppoa: leuto, aurinkoinen ilma oli ihan täydellinen ja oma asenne oli kohdillaan. Ennen lenkkiä tankkasin meitä molempia pari päivää nesteillä ja suuremmilla ruokamäärillä: itse herkuttelin patongilla ja Wilya sai tuplaruuat. Lenkin jälkeen palautuminen oli nopeaa, jo seuraavana päivänä mieli oli taas valmis lenkille ja jalkojen lihaskipu laimeni muutamassa päivässä. Sen sijaan rakkoja olen joutunut potemaan useina päivinä ja ne ne vasta kipeitä ovatkin 😉
Arjen ympyröitä
Puuma
Kun nyt oma arki on ollut haasteellista viimeiset kuukaudet huomaan, että uusien tatuointien suunnittelu on tavallaan hauskaa hermolepoa. Minulla ei todellakaan ole varaa sellaisia vielä ottaa, mutta suunnittelu ja kuvien etsiminen on hauskaa hommaa. Ja niinhän sitä sanotaan, että puoliksi suunniteltu on puoliksi jo tehty 😉 On tärkeää, että arjessa on asioita, joita odottaa ja joista haaveilla. Eihän sitä muuten jaksaisi! Monille matkustelu on vastaavanlaista huvia ja minäkin toivon joskus olevani elämäntilanteessa, jossa sellainen olisi kohdallani helpommin toteutettavissa. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika ja toisaalta olen luonnut kotiini puitteet, joiden luota ei hirmuisesti edes kaipaa minnekään. 2011 Pääsin lomamatkalle viikoksi Kreikkaan ja ikävä kotiin oli ensimmäiset päivät niin kova, että melkein nyyhkytin ääneen. Melkein 😉 Minkäs sille mahtaa kun nämä elukat ovat vain niin – iholla.
Loin oman sivun tatuoinneilleni. Se löytyy täältä. Kuten olen aikaisemminkin jo maininnut niin itse en suosittele tautointien ottamista ilman tarkkaa harkintaa. Ne kuitenkin ovat ihollasi aina. Mitä useampia merkityksiä niile päässään kehittää sen parempi 😉 Itselläni on muutamia ideoita, joita vuosien aikana on ihan hauska varmasti toteuttaa ja merkillistä on se, miten kuvat jotenkin tuntuvat olevan samantien osa minua. Moni koiraihminen kokee minun muuttuneen viimeisen parin vuoden aikana. Kuin päätös aktiivisen koirankasvattamisen lopettamisesta olisi tehnyt minusta hurahtaneen ja ihan eri ihmisen. Itselläni on tunne, että uusi ruokavalio, liikkuminen, tatuoinnit ja uudet harrastukset ovat niitä asioita, joita elämääni olisi tullut jo aikaisemminkin jos koirat eivät olisi olleet niin hallitseva puoli minua. Sinällään merkittävä oivallus, mutta ei sellainen jota mitenkään katuisin. Päin vastoin! Elämä on kuljettanut juuri sinne minne missä minun kuuluukin olla. En osaa sanoa miksi – sen vain tietää.
Jukka ja minä pari viikkoa sitten takapihalla kaverin näppäämässä kuvassa
Kun väsymys painaa ja tuntuu, ettei elämässä ole mieltä, on tärkeää pohtia mitkä ovat ne perimmäiset syyt ahdistukselle. Laskut, rikkinäiset autot ja kodinkoneet, yksinäisyys.. siinä muutamia omia hyvän mielen pahoittajiani. Joskus huomaa olevansa väsynyt pelkästä ajatuksesta – vaikkapa siitä, ettei yllä kriteereihin, jotka on itselleen omassa päässään luonnut. Kuka loppujen luopuksi määrittelee mikä on hyvä ja mikä ei? Ehkäpä meillä naisilla tämä on yleisempää kuin uskoisikaan: yritämme tavoitella omassa päässämme luomaamme ihannekuvaa siitä miten tulisi ja pitäisi toimia. Itse en usko sen johtuvan edes siitä, että pohdimme miltä toimintamme näyttää ulospäin – toki sellaisiakin ihmisiä on, mutta puhdas perfektionismi saattaa olla monen ihmisen kulmakivi. Olen huomannut, että itselleni se ainakin on. Miksi tehdä mitään jos sitä ei tee oikein?
Tämä löytyi netistä: ei ole siis vielä omalla iholla – mutta tulee varmasti olemaan.
Aikaisemmassa blogikirjoituksessani mainitsin, ettei eläinten kanssa eläminen ole mitenkään helppo polku. Joskus on uskallettava tehdä vaativia ratkaisuja ja niiden olisin tärkeintä olla koirakohtaisia, ei meistä ihmisistä riippuvaisia. Kokonaiskuvan hahmottaminen ja itsekritiikki tässäkin asiassa on kuitenkin tärkeä juttu. Kuluneella viikolla Lyyli hiukan ylättäen lähti koeajalle eräälle rakkaalle sukulaiselle Helsinkiin. Lieneekö sattumaa vai mitä, että hän sattui soittamaan reilu viikko sitten ja kertoi etsivänsä uutta koiraa jo edesmenneen narttunsa tilalle. Olemme läheisiä, joten ratkaisu Lyylin suhteen tuntui siinä mielessä helpolle. Olinhan jo joutunut pohtimaan Lyylistä luopumisen mahdollisuutta jo useamman kuukauden ajan aina siitä lähtien kun se huhtikuussa tappeli rajusti nuoren Ronjan kanssa. Mutta ikävän ja luopumisen tuskan kanssa joudun jälleen opettelemaan elämään. Uskon vakaasti, että mikäli Lyyli sopeutuu uuteen kotiinsa – ja ainakin alku on ollut erittäin lupaava – niin ratkaisu on meille kaikille oikea. Se ei kuitenkaan tee siitä yhtään sen helpompaa.
Life is simple – it’s just not easy.
Vaikeat hetket elämässä ovat usein hetkellisesti ylivoimaisia. Juttelin erään hyvän ystäväni kanssa puhelimessa tässä yksi päivä ja lohdutin häntä, koska hänen kantanarttunsa oli juuri menehtynyt. Koira oli jo vanha sairastuessaan, mutta niin monen kasvatin äiti tai isoäiti! Miten paljon muistoja koiran omistamiseen liittyi, miten monen ihmisen elämään se olikaan välillisesti tai suoraan vaikuttanut!? Kykenin hyvin samaistumaan, sillä suru omien kantakoirien, Meten ja Bilbon, menetyksestä on edelleen olemassa.
Hukka – maailmanvoittaja 2015
Olen pitänyt tätä blogia vuodesta 2006. Vuosien aikana moni ihminen on kertonut, miten kirjoitukseni ovat osuneet silmän alle juuri oikeaan aikaan. Että ne ovat antaneet lukijoille jotakin. Olen siitä hyvin iloinen. Joskus unohdan, että sinä olet siellä. Onpa jokunen tuntematon jopa kertonut haaveilevansa samanlaisesta elämästä ja saavansa inspiraatiota tarinoistani. Kiitos teille siitä. Ja tahdon sanoa: samat sanat. Viime viikonloppuna kasvattini Hukka (Lifedream Unfitting To Please) palkittiin Maailman Voittaja 2015- tittelillä Milanossa Italiassa kun se voitti rotunsa. Minulla ei ollut osaa eikä arpaa koiran tai sen omistajan Joannan saamiseksi Italiaan, vaikka tiesin kyllä heidän suunnitelleen matkaa jo reilun vuoden. Olen niin ylpeä molemmista!! Yksittäiselle koiralle en osaa kuvitella suurempaa palkintoa kuin kyseinen titteli. Vaikka en enää kasvata aktiivisesti koiria, on upeaa tietää, että kennelnimeni jää elämään mustaa valkoisella suurissa kansissa Hukan ja muiden kasvattieni tuloksissa. Toivon myös, että ihmiset kennelnimeni kuullessaan eivät muistaisi vain hurahtanutta höröeukkoa koirineen, vaan myös kehoituksen rakastaa elämää, elää hetkessä ja tavoitella unelmiaan. Elämä on liian lyhyt odottamaan ja liian pitkä jossitteluun.
Juhannus 2015
Loppujen lopuksi murheet ja ongelmat arjessa tuntuvat onneksi olevan ohimeneviä ja niiden kaiku vuosien saatossa jää usein hataraksi. Menneiltä vuosilta kokoamme reppuumme aivan muita asioita: yhteisiä hetkiä, uskollisia katseita, ystävien naurua, tiukkoja halauksia ja viipyviä silmäyksiä. Fiilistelyä lenkkipoluilla ja onnistumisia harrastuskentillä. Ne ovat asioita, joilla todella on merkitystä. Niissä on voimaa, joka ei koskaan sammu. Ne kutovat verkkoja, jotka kestävät. Ja niiden avulla luomme karttamme tulevaisuuteen.
Pitää äkkiä napata kuva ja syödä nämä ennen kuin Bestis ehtii osingoille 😀 Helppoa ja vaivatonta, mutta maukasta: kaupan valmiit kasvispihvit, uunissa rapeaksi paahdutetut rosamundaperunat, porkkanat ja sipulit sekä kevytkermaviiliin sekoitettu valkosipulidippi. Lisukkeena valkokaalipohjainen tomaattifetasalaatti, jossa kokonaisia suolavedessä marinoituja valkosipulin kynsiä ja viipaloituja oliiveja. Ja nyt mä syön tän kaiken, oonko joskus sanonut syöväni vähän??
Jännä juttu miten suuri merkitys on sillä mitä syö, milloin syö ja miten syö kun puhutaan laihtumisesta ja kuntoon pääsystä. Olen laihtunut nyt 30 kiloa ja paljon asioita on tullut pohdittua elämäntapamuutoksen edetessä. Itse syön aika tuhdin aamiaisen aina niinä päivinä kun on tarkoitus tehdä parin tunnin juoksulenkki. Aamiaista sulatellaan 2-3tuntia ja sitten olen valmis liikkeelle. Ruoka on kevyttä, mutta energiapitoista kuten leivän lisäksi mm. kanamuna, rusinoita ja pähkinöitä.
Lisäksi ruuan ajattelu päivärytmin mukaan on tosi tärkeää sen suhteen, ettei tule langettua mielihaluihin. On ihan tosiasia, että jotakin pitäisi pistää poskeensa muutaman tunnin välein, ateria tai välipala siis noin 4-5krt päivässä. Itse arkipäivisin syön pari ruissaria aamulla, rasvattoman rahkan ja ananaspurkin päivällä ja iltapäivällä isomman ruuan kuten keiton, salaatin tms ja iltapalaksi vielä pähkinöitä, maissilastuja tai jugurttia. Jos iskee paniikki ja tien päällä nälkä, ateriankorvauspatukat tai proteiinijuomat ovat hyvä välipala. En juuri laske kaloreita, mutta jokaisen aterian mietin erikseen, jokaisen päivän ”saldoja” ynnäilen mielessäni ja kuuntelen kroppaani. Jos olo tuntuu täydeltä ja ähkyltä – on syönyt liikaa ja liian turvottavaa. En ole varsinaisesti ollutkaan missään vaiheessa laihiksella tai dieetillä, vaan pohdin ruokatottumuksiani elämäntapoina – joistakin asioista voi luopua tai ne voi korvata terveellisimmillä vaihtoehdoilla.
Kilometritilanne – lenkkitossut kulutustestissä
Vihreä mieli-blogiin olen kirjoitellut päiväkirjaa lenkkikilometreistäni. Nämä ovat siis hikilenkkejä, nahkojen kanssa metsässä kierrettyjä kilometrejä en laske tai liikuntaa, joissa hiki ei puske pintaan. Tavoitteena on tälle vuodelle kävellä Suomi päästä päähän eli tuo 1157km. Se tekee 23km viikossa, noin suurin piirtein. Menoni on tälllä hetkellä aika rauhallista, kilsoja on kertynyt n. 20-30 viikossa. Pidemmät matkat viikonloppuisin syövät arjessa tehtyjen hölkkälenkkejen määrää tuntuvasti.
Elämän periaatteita – arvoja ja hyveitä? Mitä ne on?
Olen pohtinut uuden tatuoinnin ottamista – ja sen merkitystä tässä jo jonkun aikaa. Jos mahdollinen kuva tulee, se on tulossa vasta kesällä tai alkusyksystä, mutta kuvan suunnittelu on aina ollut minulle tärkeää ja tavallaan puoli prosessia. Se on myös viihdyttävä ajatusleikki. Tällä kertaa palasin ajatuksissani takaisin elämänperiaatteisiini, joita olen vasta viime aikoina huomannut ainakin jollakin tasolla aina noudattaneeni, usein tiedostamatta. Huomaan olevani aika kurinalainen näissä asioissa ja ehkä se on salaisuus myös ruokavalioni noudattamisessa: pienistä valinnoista muodostuu isoja käyttäytymismalleja ja malleista tulee turtuneita tapoja hyvinkin nopeasti. Monesti sitä ei ole edes tietoinen jatkuvasti toistamistaan malleista. Tästä syystä elämäntapamuutosten ylläpito on usein niin vaikeaa.
Kenties kaikki johtuu lapsuudestani; minut on kasvatettu luterilaisen mallin mukaan, vaikka mitään vakaumuksellisia emme olekaan koskaan olleet. Hyvät ja kohteliaat tavat sekä toisten ihmisten kunnioitus ovat sellaisia arvoja, joita olen lapsuuskodistani saanut. Lisäksi minulla on aina ollut vahva käsitys oikeasta ja väärästä. Aina en varmasti ole osannut toimia, enkä varmastikaan ole ollut paras mahdollinen ystävä kaikissa tilanteissa, mutta olen yrittänyt toimia oikein kaikkia kohtaan. On vaikeaa yrittää elää miellyttäen kaikkia ihmisiä – se ei yksinkertaitsesti ole mahdollista. Siksi oman tieni kulkeminen, mutta samalla myös muiden polun kunnioittaminen, valinnan vapaus ja yksilön arvostaminen ovat minulle tärkeitä arvoja. Kun elää hieman poikkeavalla polulla valtavirrasta (ja joutuu muiden ihmisten arvostelun kohteeksi), oppii kyllä arvostamaan muidenkin erilaisia ratkaisuja – niin hyvässä kuin pahassa.
Lukiossa kiinnostuin itämaisesta filosofiasta ja monet ajatukseni ovatkin suoraan maailman suurista uskonnoista omaksuttuja, mutta varsinkin taolaisuus kolahtaa. Myös kaikenlainen new age on kiinnostuksen kohteena. Mutta mitä tulee elämän periaatteisiini, ei kyse olekaan enää hengellisistä asioista vaan ihan siitä miten ihmisiä ja itseään arjessa kohtelee. Välillä tuntuu, että nykyajan ihminen on joko liian itsekäs tai liian kiinnostunut muiden mielipiteistä kyetäkseen toimimaan vahvana, oikeudenmukaisena vaikuttajana omassa ja muiden elämässä. Kaikenlainen pelaaminen ja manipulointi on varmasti yksilölle kannattavaa – ainakin hetken, mutta kantaako se hedelmää vuosissa?
Rehellisyys – voinko sanoa mitä vain missä vain välittämättä muiden tunteista? Mikä on valkoinen valhe? Positiivista palautetta voi ja pitää aina antaa kun siihen on aihetta, negatiivista voi miettiä kaksi kertaa. Kertoa rohkeasti totuus ja omat ajatuksensa ja mielipiteensä. Ilman aitoa, mutta lämmintä keskustelua ei ole myöskään aitoa vuorovaikutusta, ystävyyttä tai rakkautta. Valheesta jää aina ennen pitkää tavalla tai toisella kiinni, mutta toisaalta rehellisyys pelkkänä totuuden torvena sulkee monta ovea.
Kunnia – mitä on oma kunniasi? Pystytkö seisomaan valitsemiesi asioiden tai mielipiteitesi takana? Miksi? Onko perinteinen suoraselkäisyys kadonnut kokonaan maailmasta? Kunnia kalskahtaa joltakin sankarifilmiltä, mutta minulle se on konkreettinen asenne. En halua tehdä mitään mitä voisin katua, en halua satuttaa läheisiäni ja jos jotakin lupaan voi sanaani yleensä luottaa. Kunnia on itseensä luottamista ja vahvuuksiensa kautta elämistä, mutta myös vastuunsa kantamista niinä epämukavinakin hetkinä. Miten muiden ihmisten kunnioitus herätetään ja mitä se vaatii? Millaisia arvoja yhteiskuntamme, sukumme tai perheemme meille syöttää?
Uskollisuus – mitä se on nykypäivänä? Oletko uskollinen itsellesi ja omille päämäärillesi? Entä ystävillesi, perheellesi tai työpaikalle? Voiko uskollisuus olla myös sitä, että uskaltaa rohkeasti kertoa omat ajatuksensa julki? Elää niin kuin kokee oikeaksi? Uskollisuus on äänetön vala, jonka luon jokaisen ystäväkseni katsomani ihmisen kanssa. Uskollisuus on myös sitä mitä tunnen itseäni ja näitä periaatteita kohtaan. Uskollisuuden tunteesta pyrin parantamaan tilannetta. Se on liima, joka pitää meidät yhdessä. Tästä syystä minun on vaikeaa pitää elämässäni niitä harvoja henkilöitä, jotka asettavat uskollisuuteni koetukselle. Petetyksi tuleminen on rankka tunne, mutta sen välttäminen on helppoa kun on riittävän rehellinen.
Oikeudenmukaisuus – kohtele muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan. Ole lempeä itsellesi ja muille. Ihmiset ovat ajattelemattomia ja julmiakin toisinaan. Tuntuu, ettei sisällä vellovasta pahasta olosta ole muuta ulospääsyä kuin toisten ihmisten tallominen, joko tahallaan tai tahattomasti. Oikeudenmukaisuus ei ole vain itsensä huomioimista, vaan myös lähimmäisten tunteiden arvostamista. Se on sitä, että jokaisessa tilanteessa yrittää toimia oikein kaikkia osapuolia kohtaan.
Rohkeus – rohkeutta on monenlaista ja se vaatii vahvuutta. On rohkeutta tavoitella unelmiaan ja joskus on rohkeutta luopua niistä. Rohkeus on kulkea sydämensä tietä. Rohkeutta on hakea aikaa itselleen ja tehdä kaikenkokoisia valintoja, jotka saattavat lähimmäisissä tehdä kipeää. Joskus on rohkeutta kääntää kokonaan kelkkansa jostakin ihmisestä tai tilanteesta, joka luo sisälle pahaa oloa. Vaatii sisua todeta, että jossakin se rima minullakin on. Rohkeutta on kuitenkin hoitaa nekin tilanteet periaatteitaan noudattaen.
Myötätunto – empatia, tuo vähenevä luonnonvara? Jotta voi ymmärtää muita pitää ensin ymmärtää itseään. Miltä muista tuntuu eri tilanteissa ja miten sanomani tai tekemäni asiat otetaan vastaan? Olenko omissa valinnoissani tyranni vai marttyyri suhteessa itseeni ja muihin? Voinko ottaa kantaa asioihin, joista en tiedä yhtään mitään? Joskus on parempi olla hiljaa ja läsnä. Mitä olen oppinut niistä tilanteista, joissa olen tullut loukatuksi, petetyksi tai väärinymmärretyksi? Toistanko samaa kaavaa?
Kohteliaisuus – muiden ihmisten kohtaaminen hyvässä hengessä. Minulla ei ole mitään syytä purkaa pahaa oloani vastaan tuleviin kanssakulkijoihin. En tiedä heidän kokemuksistaan tai vaikeuksistaan mitään. Ihmisyyden arvostaminen ja elämän kipinän jokaisessa tunnistaminen. Kokeneempien ja vanhempien ihmisten arvostaminen. Ihmisen arvoa ei kuitenkaan omissa silmissäni mitata iässä, koulutuksessa, lasten tai palkan määrässä, materian kirkkaudessa tai edes fyysisessä olemuksessa. Olen välillä niin kyllästynyt ihmisten haluun määritellä joku ”normaaliksi” ja joku toinen ”epänormaaliksi”. Kenen elämä tässä nyt täydellistä olisi ja se, joka tuntee itsensä sellaiseksi aina ja kaikkialla valehtelee. Minuun tekee vaikutuksen ihmiset, jotka vakuuttavat elämäntaidoissaan.
Näitä periaatteita ja arvoja kutsutaan myös BUSHIDOksi eli entisaikojen samuraiden eettisiksi ohjeiksi. Vaikka en harrastakaan kamppailulajeja tai muita itämaisia taistelulajeja – ja koko juttu tuntuu vähän hassulle -, niin omassa elämässäni näistä on tullut vuosien saatossa tärkeä koodisto, joita yritän noudattaa myös niissä tilanteissa kun ei niin viitsisi. Kuten alussa kirjoitin: pienistä ajatuksista ja teoista kasvaa tapoja, tavoista käytös ja käytöksestä luonne. Tästä syystä tietoisuus omasta toiminnasta on tärkeää.
Jokaisen opin olen saanut omasta kantapään kokemuksesta. Yksinkertainen kiitollisuus elämästäni ja sen suomista mahdollisuuksista luo nöyryyttä ja iloa. Rakkautta myös kanssaihmisiäni kohtaan. Ei yhtään hullumpi idea tatuointiin 😉
Mutta miten toimii, ajattelee tai tietää se, joka ei ole koskaan pysähtynyt pohtimaan?
Lifedream Colliet 