Äidin muistolle

Äitienpäivää vietettiin jo viikko sitten. Se menee minulta usein ohi. En muista juhlapäivää, joka on monille itsestäänselvyys. Toukokuu ja oma syntymäpäiväni on aina ollut minulle haikeaa aikaa, kun puntaroin elämäni realiteetteja. Kuulin Me naiset-radiossa yleisötehtävästä, jossa tuli kirjoittaa radioon omasta äidistään ja hänen vaikutuksestaan omaan elämäänsä. Ei ole salaisuus, että äitini kuoli täyttäessäni 8 vuotta. Olen kirjoittanut siitä useasti. En ole kuitenkaan koskaan avautunut siitä, millaista on oikeasti elää ilman äitiä. Äidin kuolemasta tuli muutama vuosi sitten 30 vuotta ja jo tuolloin pohdin tätä kirjoitusta, mutta en vain kyennyt siihen. Millaiseksi elämä ja minäkuvani olisikaan muodostunut jos äitini olisi saanut elää? Toivon myös, että se herättäisi ajatuksia lukijassa samalla kun jäsentelen omia ajatuksiani.

Kun olin yksivuotias äitini sairastui aivokasvaimeen, joka todettiin hyvänlaatuiseksi, mutta jota ei kyetty tuohon aikaan, 80 luvun alussa leikkaamaan. Hänelle annettiin vain puoli vuotta elinaikaa, mutta äiti eli 7 vuotta, siihen asti, että näki minun saavan ensimmäisen luokan todistukseni. Hän kuoli 31-vuotiaana 31.5.1989. Täytin seuraavana päivänä 8 vuotta. Surullista kyllä, minulla ei ole hänestä minkäänlaisia muistikuvia, ei mitään. Koko ihminen on minulle vain tyhjä aukko. Äiti on minulle tyhjä aukko.

Minulla ei ole mielikuvaa äitini äänestä tai olemuksesta. Muistan kyllä lapsuudenkotini pohjakaavan, mutta en siellä tapahtuneita hetkiä. Kenties se on aivojeni tapa suojella minua. En ole nähnyt äidistäni untakaan kuin kerran elämässäni, noin 25 vuotiaana. En tiedä miten hän olisi asioihin suhtautunut, millainen mielipide hänellä olisi ollut elämästäni tai millaisia neuvoja olisin häneltä saanut kun olisin kääntynyt hänen puoleensa. En tiedä mistä hän olisi suuttunut ja mistä liikuttunut. En tiedä mikä hänelle oli tärkeää. En kykene luomaan hänestä kuvaa päässäni, vaikka sukulaiset ovat toki hänestä jotakin kertoneet. Mutta ei kukaan voi oikeasti tietää mitä hän olisi sanonut tai miten asiat kokenut. Joskus mietin josko hän olisi hyväksynyt elämäni maalla eläinten kanssa. Toisaalta, olisiko elämä vienyt minua lainkaan tähän suuntaan jos äitini olisi elossa?

Nuorempana en koskaan miettinyt millaiseksi elämä olisi muodostunut jos äiti olisi saanut elää. Uskoin kohtaloon ja siihen, että jokin tarkoitus kaikella varmasti on. Enää en usko sellaiseen. Asioita vain tapahtuu, hyviä tai pahoja ja niiden kanssa on elettävä. Se millä on merkitystä itsesi ja muiden kannalta on se, miten otat asiat vastaan ja se mitä niille teet. Se, ettei minulla ole äitiä, on luonut elämääni tyhjiön, jonka tunnen joka päivä. Taistelen sitä vastaan erilaisilla keinoilla, mutta olen hyväksynyt samalla, että se aukko on osa minua ja tulee aina olemaan. Tunnen ajoittain valtavaa yksinäisyyttä ja uskon äidin poissaolon olevan sen tunteen perusta, vaikka sen päälle on rakentunut vuosien saatossa muitakin elementtejä.

Olen lapsesta asti tehnyt elämäni valinnat itse. Kulkenut niitä kohti luottaen itseeni ja ystäviini. Vuosien saatossa olen oppinut, että pärjään kyllä. Kukaan ei ole kysellyt perääni, mutta toisaalta olen kantanut myös vastuun elämästäni yksin. Minusta on kasvanut vahva ja itsenäinen. Mietin usein millaista olisi kysyä neuvoa äidiltäni, tukeutua häneen ja niin hyvässä kuin pahassa peilata itseäni ja elämänvalintojani häneen. Minulla ei ole suotu siihen mahdollisuutta. Kaipaan myös, minä kypsä pian 40-vuotias, yhä syliä johon välillä tukeutua. Haluaisin uskoa, että äitini olisi hellä ja huolehtivainen hahmo, joka olisi kiinnostunut kuulemaan ja osallistumaankin elämääni, mutta kuka tietää. Eihän vanhempien automaattisesti tarvitse olla kiinnostuneita lastensa valinnoista, mutta olisi se mukavaa.

Äidin poissaolo on muuttanut minua myös monilla muilla tavoin. Hän toimii haudankin takaa eräänlaisella moraalisena mittarina, sillä intuitiivisesti puntaroin tekemiäni elämänvalintoja varsinkin ihmissuhteissa. Opin jo pienenä, että elämässä tapahtuu kaikenlaista ja jokainen päivä on lahja. Elämää on arvostettava, sen jokaista hetkeä ja uutta aamua, sillä koskaan ei tiedä milloin sinun tai läheisesi aika on lopussa. Minua on sanottu vakavaksi ja totta onkin, ettei heittäytyminen hetken mielijohteisiin ole vahvin puoleni. Toisaalta elämässä on uskallettava elää totena itselleen, sillä meillä on sille vain yksi mahdollisuus. Uskallettava unelmoida ja ottaa vähän riskejäkin. Mietin todella paljon elämäni suuntaa ja sen merkityksellisyyttä, lähes pakonomaisesti. Koen myös arkiahdistuksen hankalana ja teen nopeitakin päätöksiä jos jokin asia tuntuu ohjaavan minua väärään suuntaan.

Ilman äitiä ei minulla ole käsitystä siitä, millaista olisi jos sellainen olisi. Tiedän, ettei se aina ole auvoista ja ystäväpiirissäkin on kaikenlaisia tilanteita, joita seuraan sivusta vähän surullisenakin. Kaikenlaiset riidat ja tappelut tai mykkäkoulut on surullista seurattavaa ihmiselle, joka valitsisi äidin olemassaolon yhdessä hengenvedossa. Asuin lapsena paljon sukulaisten hoivissa, koko suku kokoontui huolehtimaan minusta ja siitä osaan olla kiitollinen. Toisaalta se teki minusta juurettoman, olin osa laajaa suurta perhettä, mutta se ydinperhe jäi kokematta. Tämäkin vaikuttaa ajatuksiini ja mielipiteisiini tänäpäivänä: olen kokenut vahvaa yhteenkuuluvuutta ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa, mutta samaan aikaan koen olevani ulkopuolinen ja erillään muista. Erilaisuuden tunnetta lisää se, ettei minulla ole omaa perhettä yhteiskunnassa, jossa yksin eläminen koetaan usein epäonnistumisena.

Kiipeilyssä kiehtoo moni asia, mutta varsinkin se, miten pienistä otteita ja yksittäisistä liikkeistä muodostuu oma linja, jota pitkin pääset eteenpäin. Näin myös elämässä.

Tästäkin syystä vahvat ja itsenäiset naishahmot ovat aina olleet idoleitani. Sellaisia olivat ala-asteen luokanopettajani Merja, jonka myötä löysin rakkauteni luontoon ja kirjoittamiseen. Isoäitini Eva oli 20-vuotiaana se hahmo, jolle kerroin kaikki ihastukseni ja jonka kanssa meillä oli ihania pitkiä teologisia ja henkisiä keskusteluja maailman menosta. Minulla oli vain vähän hyviä ystäviä nuorena, sillä ajatukseni pyörivät eri asioissa kuin samanikäisillä. Olin varmasti pikkuvanha ja kokemusteni myötä vakava persoona jo tuolloin. ”Mamin” kanssa jutellessa sain sopivaa perspektiiviä. Hänen kuolemansa 2012 oli minulle valtava menetys. Ensimmäisen poikaystäväni äiti Merja oli koirankasvattajana, omakotitaloasujana ja kasvissyöjänä selkeä roolimalli tulevaisuudesta ja sitten elämään ilmestyi ”ottoisoäitini” Birgitta kun aloin kasvattaa collieita ja hän edusti rodussa valtavaa kokemusta ja avasi kotinsa ja sydämensä minulle. Taisin viettää hänen luonaan aikaa enemmän kuin kotona. Olen surullinen siitä, että välimatkamme on nykyään pitkä ja yhteydenpito jäänyt. Kukaan heistä ei korvannut äitiäni, mutta roolimalleina he jäivät mieleeni. Lisäksi ihannoin kaikenlaisia elokuvista ja kirjallisuudesta tuttuja sankarittaria kuten Ronja ryövärin tytärtä, vampyyri Selenaa ja First Contact-elokuvan radioastrologi Ellie Arrowaytä.

Äitini oli pieni ja hento nainen. Itse koen olevani kuin norsu posliinikaupassa, sillä olen aina ollut lievästi ylipainoinen ja raskasluinen. Koska äiti on minulle niin kaukainen hahmo, hänen piirteensä ovat minulle ulkoisesti aina olleet herkkä paikka. Antaisin mitä vain jos muistuttaisin häntä enemmän. Hän on myös mielessäni ikuisesti valokuvien nuori 30-vuotias, en näe hänen vanhenevan. Minua mietityttää usein se, etten tiedä mitkä ulkoiset ja henkiset piirteeni ovat äidiltäni perittyjä ja mitkä eivät. Isäni on sanonut, että haluni ja kykyni asua yksin täällä maalla ovat äitini perintöä : hänellä pysyi kädessä saha ja vasara. Vahva eläinrakkauteni ei myöskään tule ainakaan isän puolelta, mutta en tiedä onko se äitinikään piirteitä.

Mökkireissulla?

Äitienpäivä on toki juhlapäivä minullekin, juhlin äitiyttä ihan yleensä. On paljon ihmisiä, jotka haluaisivat lapsia, mutta eivät saa ja heitä, joiden ei koskaan olisi pitänytkään hankkia lapsia. Itse en äitiyttä ole koskaan kokenut tärkeäksi, mutta en tiedä olisiko asia toisin jos äiti olisi saanut elää. Äitiys ei kuitenkaan missään mielessä ole minulle itsestäänselvyys eikä siis asia, joka tulisi ottaa kevyesti. Lapsen saaminen tähän maailmaan on peruuttamaton asia ja valintana vaikuttaa omaan, lapsen ja läheisten elämään kauan senkin jälkeen kun lapsi on kasvanut täysi-ikäiseksi. Minulle lasten saaminen ei koskaan ole ollut ”jotain mitä kuuluu vain elämässä tehdä”. Asia on huomattavasti monimutkaisempaa. Elämme yhteiskunnassa, jossa lasten hankkiminen on normikäytäntö ja toivoisin ihmisiltä avarakatseisuutta sen suhteen jos lapsia ei syystä tai toisesta haluakaan. Elämä on ihan yhtä rikasta ilmankin lapsia, vain erilaista. Lasten tai lastenlasten kautta eläminen on myös mielestäni vähän hölmöä. Vaikka vanhemmuus on tärkeä osa elämää, tulisi samalla vaalia muitakin omia rooleja ja unelmia.

Elämäni ilman äitiäni on minulle herkkä paikka. En kaipaa sääliä, mutta toisaalta parhaiten minua onnistuu loukkaamaan vetämällä mukaan elämäni olosuhteet. Kuten jokainen meistä, parhaani olen kuitenkin yrittänyt tehdä niillä palikoilla, jotka minulle on elämässä annettu. Se mitä toivon on, että ihmiset osaisivat arvostaa toistensa rooleja elämässään. Nähdä myös ihmiset niiden alla. Antaa tilaa ja arvostusta toistensa unelmille ja ajatuksille, vaikka ne olisivat erilaisia kuin omat ennakkoluulot ja odotukset. Joten jos sinulla on äiti tai olet jonkun tytär, pidättehän huolta toisistanne. Vaalikaa toisianne ja suhdettanne, sillä elämä ei ole itsestäänselvyys. Joillekin meistä suhteenne on unelmoimisen arvoinen asia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: