Muita – Sivu 3 – Lifedream

Lisätienestejä ansaitsemassa

Saadakseni riittävästi säästöjä tämän ja ensi vuoden reissuja varten, olen viime syksystä saakka tehnyt kahta työtä. Olen ammatiltani hammashoitaja, joten arkityö onkin itsenäistä puurtamista pienessä yhden hammaslääkärin vastaanotossa, jossa vastaan paitsi avustustyöstä, myös välinehuollosta, tilauksista, laitteiden huolloista jne. Työ on vastuullista, mutta samalla mielenkiintoista ja palkitsevaa. Tämän luokan palkkatasoisena ei kuitenkaan ole mitään asiaa unelmoida aktiivisesta vuoristovaellus- ja kiipeilyharrastuksesta ilman todellista panostusta lisätienestien ansaitsemiseen. Se vaatii oikeanlaista asennetta ja riittävää motivaatiota kuten niin moni muukin elämän osa-alue, jolla unelmista haluaa rakentaa toteutumiskelpoisia tavoitteita.

Henkilön Lifedream kuva. — Työskentelen lähinnä lauantaisin sijaishoitajana aivan ihanalle eskari-ikäiselle pojalle. Kuulovamman lisäksi hän sairastaa ykköstyypin diabetesta, jonka hoidon opettelussa olen saanut oppia paljon uusia juttuja. 😍😗

Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2004 ja kohdentavana alana oli tuolloin lapset ja nuoret koulutusohjelma. Työskentelin lukuisissa Vihdin kunnan päiväkodeissa vuosina 2000-2005 ja tein töitä myös vanhuspuolella lähinnä kesätöissä ja sijaisena. Niinpä oli helppoa alkaa tarjota myös lastenhoitokeikkoja tutuille perheille ja olenkin tehnyt syksystä asti keikkoja. Lasten kanssa oleilu on hauskaa vastapainoa oikealle työlleni ja muksujen aitous saa minut aina hyrisemään. Mikään ei tunnu niin hienolle kuin äkkiseltään saatu halaus ja lasten aito into yhdessä tekemiseen. Tällä hetkellä lastenhoitokeikat ovat täyttäneet kalenterin aina maaliskuuhun saakka kun teen hommia lauantaisin Lohjalla ja silloin tällöin Salossa.

Tammikuussa tein myös ensimmäisen päivystysvuoroni Turun alueellisessa hammaspäivystyksessä Tyksissä. Hammashoidon päivystys palvelee kaikkia Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin kuntien asukkaita arki-iltaisin sekä lauantaisin, sunnuntaisin ja arkipyhinä ja se järjestetään paitsi Turun, myös lähikuntien kesken. Päivä on jo suunnitellustikin pitkä alkaen klo 9.30 ja päättyen 21.00, mutta tällä kertaa päivästä venyi matkoineen lähes 17 tunnin mittainen!

Olen päivystänyt useaan kertaan Salon kaupungille, normaalien arkipäivystysten aikaan. Työ on mielenkiintoista, mutta myös raskasta. Olin etukäteen kysellyt Turun päivystyksessä olleilta käytännön vinkkejä. Lähdin liikkeelle jo kahdeksan aikaan ja ajoin suhteellisen selkeää reittiä T-sairaalan pihaan. Eväitä oli kassi pullollaan ja innokas, hiukan jännittynyt mieli. En ole tottunut käymään Turussa, sillä olen syntyjäni lähempää pääkaupunkiseutua, enkä ole myöskään koskaan työskennellyt sairaalassa. Rakennus oli omaan silmään todella iso ja sainkin ensimmäiseksi mennä kysymään neuvoa infosta, mistä sain apua. Vartijakopista sain oman avaimen ja minut ystävällisesti ohjattiin hammaslääkäripäivystyksen tiloihin, missä oli yksi potilastuoli kaappeineen.

Vaihdettuani työvaatteet olikin aika aloittaa työt. Päivän aikana potilaita hoidettiin 20, ja taka-avustaja otti puheluita vastaan kolmisenkymmentä. Päivystyspäivien sisältö vaihtelee paljonkin, mutta tänään meillä oli hoidettavana paljon aitoja särkyjä, turvotuksia ja jopa pari purennasta johtuvaa kiputilaa, mm. kovasta purennasta johtuva intaktin (täysin ehjän) hampaan halkeaminen. Soittokriteerejä päivystykseen ovatkin:

voimakkaat hampaiston ja suun alueen särkytilat
äkilliset turvotukset ja tulehdukset
hampaiston, suun limakalvojen ja leukojen vammat ja tapaturmat
hammas- ja suusairauksiin liittyvät yleisoireet (esim. kuumeilu)
hammashoitotoimenpiteiden jälkeiset komplikaatiot (esim. verenvuoto).

Ammatillisesti päivä oli toki raskas, mutta erittäin antoisa. Pääsin avustamaan myös suukirurgia pienissä toimenpiteissä ja huomasin, miten paljon erilaisia työtehtäviä alallani onkaan! Myös ison sairaalan ja 3-4 henkilön tiimityöskentely potilaan parhaaksi oli tällaisella yksinpuurtajalle hieno kokemus! Sain päivästä paljon motivaatiota omaan työhöni alalla. Päivä oli kuitenkin pitkä, lyhyine evästaukoineen hoidimme potilaita tauotta ja lopetimme vasta yhden aikaan yöllä. Kotiin pääsin vasta kahden jälkeen. Minulta menikin melkein viikko palautua työvuorosta, mutta ihmisten auttaminen ja uuden kokeminen oli kyllä sen arvoista. Toki se ansaittu lisätienesti ei sekään ollut huonompi juttu 😀 Vastaavanlaisia päiviä on tänä vuonna tulossa ainakin neljä, joten odotan jo innolla pääseväni näkemään lisää TYKSin toimintaa!

Minun Suomeni, minun juureni.

Suomen 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi päätin kirjoittaa tekstin ajatuksistani suomalaisuuteen liittyen. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen maamme upea luonto, mutta syvemmälle pureutuessa suomalaisuuteen liittyy paljon muutakin kuin siniset järvet ja valkeat pilvenhattarat. Kuten niin moni uusperheellinen, olen minäkin kärsinyt eräänlaisesta juurettomuudesta. Nyt kuitenkin vanhempana olen löytänyt kenties entistä vahvempia siteitä taustoihini ja sitä kautta siihen, miltä tuntuu olla suomalainen.

Olen aina rakastanut Suomen luontoa, vuodenaikoja ja maisemia. Nuorena tyttönä suurin idolini oli Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär, tuo metsissä seikkaileva rohkea takkutukkainen poikatyttö ja niinpä minäkin vietin suuren osan lapsuudestani metsässä. Juoksin polkuja kengättömänä, rakensin majoja kuusten alle tai vietin aikaa hakkuuaukioilla. Suomen metsät ovat minulle maamme sydän ja siellä yhä edelleen omakin sielu rauhoittuu. Kävelylenkeilläni täällä Kiskossa parhaat hetket ovat humisevien mäntyjen katveessa, kun sininen taivas pilkottaa latvuston takaa. Saatan vahvasti samaistua niihin ihmisiin, jotka aikanaan asuttivat tämän kauniin maa-alueen, joka tänään tunnetaan 100- vuotiaana Suomena. Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Suomeen koillisesta tai etelästä, luultavimmin Kundan kulttuuriin piiristä nykyisen Viron alueelta. Ensimmäiset ihmiset toivat todennäköisesti mukanaan myös koiran. Elinkeinot olivat kasvien keräily, metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Elämä luonnon armoilla oli kovaa ja armotonta, ja kansasta kasvoi sitkeä. On hienoa huomata, että maatalouteen ja metsästykseen liittyvät taidot ja rituaalit edelleen ovat voimissaan täällä maalla.

Äitini puolelta sukujuureni ylettyvät niinkin kauas kuin Ruotsin Uumajaan 1500-luvulle, kalakauppias Surssillin perheeseen, ja myös lukuisiin 1600-luvun pappis- ja porvarissukuihin. Äidinisän puolelta suvussani on niitetty mainetta ja kunniaa hiihtokilpailuissa, sillä isoisäni isänisä oli yksi Aitamurron kuuluisista hiihtäjäveljeksistä. Varsinkin Juho Aitamurron on kommentoitu olleen niitä ”kansan syvistä riveistä kohonneita suurhiihtäjiä, jotka eivät pelänneet kilpailua mies miestä vastaan, vaan rehdisti kamppaili voitosta.” Muhoksen veljesten, Juhon, Aapon ja isoisoisäni Antin hiihtourista on ollut hienoa lukea nyt, 140 vuotta myöhemmin ja todeta tuttuja arvoja. Lehtiartikkeleita löytyy vielä nykyäänkin ihan googlettamalla netistä. Äitini sukujuuret ovat jääneet minulle hieman vieraiksi, sillä kaikki sukulaiset ovat olleet kaukana Oulussa ja Muhoksella, mutta toisaalta koen vahvaa tunnesidettä nimenomaan Muhosta kohtaan. Lapsuudessa vietin siellä pitkiäkin aikoja mökillä, minne isoisäni oli rakentanut upeat puitteet: useita aittarakennuksia, savusaunan, paviljongin jne. Muistelenkin, että papalla oli aina jokin projekti menossa ja toisaalta mummo hoiti ruuanlaiton sekä ihastuttavan puutarhan. Toimettomana ei osannut kumpikaan olla. Koen, että vahva suhteeni luontoon ja maahan, sinnikkyys ja käsillä tekeminen ovat äitini suvun peruja.

Juho Aitamurtoa nuoruutensa hiihtoihanteena pitänyt V. A. Koskenniemi kirjoitti vuoden 1895 Oulun hiihtoja seuratessaan hiihtokuninkaiden, Aitamurron ja Ritolan kunniaksi runon:

Nyt vähitellen, kukin suunnaltansa
jo saapui päivän sankarit.
He oli otteluhun valmiit
ja kukin yhtä varma voitostaan.
Tuolt tuli Ritola ja Aitamäki,
vain ensi palkintoja kummallakin.
Jo ympär Ritolan ja Aitamäen
nyt kokoutuvan muunkin hiihtoväen
jo nähtiin suksillansa keinutellen
ja tamineita lähtöön valmistellen.

Isäni suku on minulle tutumpi, koska se on ollut lähellä. Isän äidin isä Kauppaneuvos Erkki Katas syntyi Viipurissa 1909 ja perusti yhtiönsä Konetukku Oyn vuonna 1936. Yritys on ollut suvussa siitä lähtien ja sen toiminnassa ovat olleet mukana useat perheenjäsenet. Sota-ajan jälkeen Konetukun (nykyinen KT-Interior) toimialana oli aluksi hydraulisten tiekoneiden, kaivin-, ja maansiirtokoneiden, työstökoneiden, hydraulisten pumppujen ja venttiilien sekä valaisimien maahantuonti. Suomen tieverkosto oli sotien jälkeen heikossa kunnossa, sillä sotatoimien aikaansaamat vauriot olivat heikentäneet teiden kuntoa. Erkki Kataksen katsotaan edistäneen suomalaisten tie- ja maansiirtokoneiden laatua teknisen osaamisensa ja laajan suhdeverkostonsa kautta. Yhtiön tärkeimpien asiakkaiden joukkoon kuuluivat Suomen valtio, teollisuuslaitokset sekä konealan tukku- ja vähittäiskauppiaat. Sittemmin yritys on painottunut julkisten tilojen kalustamiseen ja valaistukseen. Sotilasperheessä kasvaneena Erkki Katakselle isänmaallisuus oli tärkeää ja hän osallistui aktiivisesti vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön ja tuki sitä myös taloudellisilla lahjoituksilla. Muistan juoksennelleeni Lauttasaaressa sijainneen yrityksen toimitiloissa koko nuoruuteni ensin huvikseen ja myöhemmin mm. kesätöissä. Isäni perheen taustoista koen saaneeni vahvaa oma-aloitteisuutta, arvostusta työhön, yrittäjyyteen sekä perinteisiin. Koen, että tahdikkuus liikesuhteiden hoidossa ja luottamus kollegojen keskuudessa ovat myös ominaisuuksia, jotka ovat perheestäni löydettävissä jo useammassa polvessa.

Suomalaisuus on minulle sisukkuutta. Periksiantamatonta asennetta kohdata huominen ja rakentaa sille. Omat sukujuureni myötäelävät suomen historian havinoissa aina Oulun pommituksista naisten vallankumoukseen teollisuudessa kun isäni äiti hoiti yrityksen liiketoimintaa 60- ja 70-luvun Suomessa sekä kansallisella, että kansainvälisellä tasolla. Hän oli näyttävä ja vahvaluonteinen nainen, joka oli myös yksi parhaita ystäviäni parikymmpisenä. Äidin puutteessa hänen neuvonsa ovat jääneet elämään: ”kolme asiaa ihminen saa ilmaiseksi: hyvän ryhdin, käytöksen ja kädenpuristuksen. Siinä on käyntikorttisi.” Tai ”negatiivista palautetta on maailma muutenkin pullollaan, joten mieti kaksi kertaa jaatko sitä, mutta positiivista muista aina antaa.” Nuoren naisen juttuja vuodattaessani sain sopivaa perspektiiviä jo elämää nähneeltä isoäidiltäni. Hän oli ollut mm. sotalapsena Ruotsissa ja nuorena daamina Amerikassa koulussa. Sekä englanti, että ruotsinkieli olivat perheessä tärkeitä taitoja. Sukuni miehet ovat olleet ja ovat edelleen uljaita ja lempeän rakastavia, naiset vahvoja sekä intohimoisia. Heitä on helppo kunnioittaa.

Koen olevani merkillinen yhdistelmä Helsinkiläistä yrittäjyyttä ja Muhoslaista käsillä tekijää. Suomalaisia arvoja on suvussani kunnioitettu puolin ja toisin, vaikka helppoa ei ole aina ollut. Sukuni on kokenut erilaisten sairauksien myötä rakkaiden ihmisten menetyksiä sekä isän, että äitini puolelta aivan liian aikaisessa vaiheessa jo useammassa sukupolvessa. Olemme menettäneet puolison, äidin, isän ja isovanhempani kolmesta lapsestaan kaksi. Suru on ollut suvussani voimakkaasti aina läsnä ja varsinkin minulle tuo suru on miltei käsinkosketeltavaa. Osa meistä ei koskaan oppinut tuntemaan edesmennyttä, osalle he jättivät suuren aukon elämään ja sydämeen. Myös sotien jälkeen suru painoi suurena Suomen yllä. Ei ollut taloa, joka ei olisi menettänyt poikaa tai isäntää. Opimme, ettei suru oikeastaan koskaan häviä, sen kanssa vain oppii elämään. Meillä on kaikilla omat tapamme selvitä surusta, mutta ennen pitkää vain yksi asia on mahdollinen: jälleenrakennus. Koen, että yksi tärkein asia, jonka olen suvultani saanut, on rakentamisen voima: rakennamme uusia perustuksia, teitä, latuja ja siltoja. Niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Ja jos epäonnistumme – aloitamme uudestaan. Surun kautta elämää osaa arvostaa aivan uudella tavalla ja olemassa oleviin ihmissuhteisiin haluaa panostaa. Jokainen aamukin on mahdollisuus johonkin uuteen eikä luovuttaminen ole oikeastaan edes vaihtoehto.

Suomalaisten asenne työhön ja sääntöihin on laajasti tunnettua. Olemme hyviä noudattamaan lakeja ja toimimaan ”kuten pitää”. Meissä elää edelleen pienen kansan vimma toteuttaa jotakin suurempaa, pyrkiä korkeammalle kuin meistä yksikään pystyisi yksinään. Tuo tarve on ajanut meidät ajoittain reunalle kun henkiset sairaudet ja itsemurhatilastot puhuvat selvää kieltään siitä, ettei meillä aina ole kaikki hyvin, vaikka ulospäin siltä voisi näyttääkin. Kenties halussamme rakentaa unohdamme välillä omat henkilökohtaiset muuttuvat unelmamme ja toiveemme. On tärkeää tulla huomatuksi sellaisena kuin on, kaikkien roolien ja käsitteiden alla. Suomalaisuudessa ja varsinkin itsenäisyydessä tärkeimpiä arvoja on vapaus. Vapaus olla, tehdä ja unelmoida. Suomen perustuslaki ja sen päälle nojaavat muut pykälät ovat toki viidakko monen yrittäjän silmissä, mutta ne mahdollistavat myös koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmät, jotka ovat maailman kärkikastia. Haluaisin uskoa, että täällä jokaisella on mahdollisuus toteuttaa itseään.

Omien juurieni löytäminen on ollut minulle tärkeä matka ymmärtää sitä kuka olen ja mistä olen tullut. Koska minulla ei ole vielä omaa perhettä, ei edustamani sukuhaara tule jatkumaan, mutta onneksi näen isäni suvun jatkuvan serkuissani ja velipuolissani ja toisaalta äitini suku jatkuu enoni lapsissa. Heidän, ja monien ystävieni lasten, tulevaisuus uudessa 100-vuotiaassa Suomessa ja maailman menossa huolettaa, jopa hieman pelottaa. Ilmastonmuutos, tuo aikamme pahin uhkakuva, on todellinen ja suistaa maailman hyvin erilaiseen tilanteeseen kuin 100 vuotta sitten. Siinä missä isovanhempamme taistelivat itsenäisen valtion puolesta, on meidän sukupolvemme aika taistella maapallon ja koko ihmislajin puolesta. Meillä täällä Suomessa on maailman puhtain vesi ja ilma, mutta suurimmassa osassa maailmaa nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä. Kun entistä suuremmat maa-alueet muuttuvat asumiskelvottomiksi ja teollisuuden raaka-aineet pumpataan tyhjiin, aiheuttaa se laajoja seurauksia meillä ja muualla. Se takaa myös maailman kuohuvan politiikan lähemmäksi tavallista suomalaista kuin koskaan. Voin vain toivoa, että tulevat sisukkaat ja periksiantamattomat suomalaiset sukupolvet osaavat arvostaa sitä työtä, jota vanhempamme ja heidän vanhempansa ovat tämän maan eteen tehneet ja toisaalta uskaltavat johdattaa maamme vielä paremmille, suuremmille urille tulevaisuudessa. Suomalaisten innovatiiviset keksinnöt ovat maailmanlaajuisesti muuttamassa maailmaa parempaan suuntaan.

Toivotan hyvää syntympäivää Suomelle ja sen lapsille, lastenlapsille ja heidän lastenlapsilleen!

”Kaunein kappale, jonka olen eläessäni valokuvissa nähnyt on maa-planeetta kuusta nähtynä; avaruudessa liikkuvana, ilmeisen elävänä. Vaikka se ensisilmäyksellä näyttääkin koostuvan lukemattomista erillisistä elämän osista, lähempi tarkastelu osoittaa jokaisen osan, myös ihmisen, olevan riippuvainen muista. Sen voi sanoa olevan ainoa tiedossamme oleva todella suljettu ekosysteemi. Tai sitä voi sanoa eläväksi kokonaisuudeksi, organismiksi. Arvatenkin se alkoi elää tästä päivästä 3,8 miljardia vuotta sitten ja toivotan sille hyvää syntymäpäivää ja pitkää ikää lastemme, heidän lastenlastensa, heidän lastenlastensa ja heidän lastenlastensa puolesta.” – Lewis Thomas 1984

Unelmia etsimässä

Viime viikolla sain tietää, että blogini oli valittu ehdolle Nordic Outdoor Blogger Awards 2017 kilpailuun. Valinta tuli minulle ihan täytenä yllätyksenä, mutta oli mukavaa huomata jonkun nähneen jutuissani potentiaalia 😀 Muutenkin minusta on hienoa saada lisää lukijoita blogilleni, innostaa ja kannustaa ihmisiä löytämään rohkeutta toteuttaa unelmiaan. Lukijoiden kommentit ja tykkäilyt merkitsevät minulle myös paljon ja kannustavat jatkamaan blogin kanssa, toisinaan kun sekään ei ole mikään itsestäänselvyys. Valinta vuoden ulkoilublogiehdokkaaksi oli minulle yllätys myös siksi, etten miellä itseäni vielä ns. alan genreen 😀 Muita blogeja lueskelemalla selvisi nopeasti, että ehdolla on todellisia oman alansa ammattilaisia ja ulkoilua sekä retkeilyä pitkään harrastaneita ihmisiä. Heidän joukossaan olen ihan noviisi 😀

IMG_5834 (1280x853) — Minä ja äitini. Äidin viimeinen Joulu.

Aloitin aktiivisen melonnan tänä keväänä kun kävin peruskurssin Salon uimahallissa. Paikallisen seuran jäsenet ovat aktiivisia, joten minäkin olen päässyt kaikenlaisiin seikkailuihin. Sukelluksen peruskurssin kävin niin ikään vasta keväällä, liki kolmen vuoden varovaisen harkinnan jälkeen. Täällä Salossa on erittäin aktiivinen yhdistys, jonka jäsenenä pääsen osallistumaan mm. usean päivän sukellusleireille rannikolla seuran tukialuksella Agonuksella. Kiipeilyn puolestaan aloitin tammikuussa 2016 käymällä kiipeilykokeilulla Kiipeilyareenalla ja lopullisen kärpäsen sain kalliokiipeilynperuskurssilla saman vuoden kesäkuussa. Retkeilyharrastus on edennyt lyhyisiin viikonloppuvaelluksiin lähiseudun kansallispuistoissa ja ratsastus tuli elämääni 20 vuoden tauon jälkeen kesällä 2015.

Kaikesta huolimatta minulla on kuitenkin vankka ja horjumaton kokemus sentään yhdessä asiassa. Minulla on liki 36 vuoden kokemus siitä miten etsitään elämään innostusta, luodaan suunnitelmia, rikotaan olemassaolevia pelkotiloja ja rakennetaan pitkäkestoisia projekteja. Jo vuodesta 2006 tässä blogissa on aina toistunut sama teema: rohkeus elää unelman reunalla. Pienenä tyttönä haaveilin omasta koirasta. Muistelen sen olleen lapsuudenaikani ainoa todellinen haave ja vedin kolme vuotta yli päiviä ruutupaperilla kun odotin lukion päättymistä ja omaan kotiin muuttamista. Yritin säästää koiraan kaikki rahani ja pohdin mikä rotu tai vaihtoehto olisi minulle paras. Toteutin unelmani viimein 18-vuotiaana kun ostin ensimmäisen koirani ylioppilaslahjaksi itselleni. 10 vuotta haaveilin omasta talosta, jonka pihalla koirilla olisi tilaa juosta. Valitsin ammattini sen mukaan miten nopeasti saisin vakituisen työn ja Talon maaseudulta ostin lopulta vuonna 2007 26-vuotiaana. Nyt, nykyisessä elämässäni elämäntapamuutoslaisena, ei ole aina ollut helppoa uskaltaa lähteä etsimään elämäänsä uusia tuulia, noudattaa tarvittavaa ruokavaliota, löytää motivaatiota jatkaa valitsemallaan tiellä tai ylipäätään uskoa itseensä tarpeeksi.

IMG_5833 (1280x853) — *Matkalla kesäloman viettoon Muhokselle.*

Kun olin 8- vuotias äitini kuoli aivokasvaimen aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän oli vain 31-vuotias ja sairastanut vakavasti tuolloin jo seitsemän vuotta. Useaan otteeseen olen täällä blogissakin hänestä kertonut. En muista lapsuudestani mitään. En äitini naurua, hiusten tuoksua, en sitä miltä tuntui istua hänen sylissään. En muista hänen elämänohjeitaan, joita varmasti on sadellut lukuisia. Miltä onkaan mahtanut tuntua seurata tyttärensä elämää tietäen, ettei ole näkemässä hänen kasvuaan, kouluvuosia tai aikuisuutta… Kuoleman armottomuus niin varhaisessa vaiheessa on tehnyt minusta herkän elämälle ja vaikka minulla ei olekaan äidistäni muistikuvaa, ovat hänen opetuksensa kuitenkin arjessa aina läsnä. Yritän elää elämäni intohimolla ja toteuttaa sitä tavalla, josta äitini voisi olla ylpeä. Kunnioitan elämää niin paljon, että toivon voivani tämän blogin myötä herättää myös kanssaihmisissä sen toivon ja ilon kipinän, joka syttyy kun uskaltaa elää totena itselleen ja toisille. On tärkeää elää tässä ja nyt, mutta samalla aktiivisesti tavoitella unelmiaan. Itselleni unelmien suunnittelu ja työ niitä kohti on osa toteutusta, kärsivällistä etenemistä vuoren rinteellä. Ja kun eteen sattuu sopiva hetki – on helppo ottaa riski ja hypätä. Ilman rohkeutta tuohon hyppyyn unelmatkaan eivät yleensä toteudu ja voit jäädä odottamaan oikeaa aikaa lopun elämäsi. ”Tärkeintä on vaan uskaltaa lähteä liikkeelle”, neuvoi vuorikiipeilijä ja ammattiulkoilija Teemu Suominen Seitsemisen viikonloppuretkellä kun kyselin häneltä Mont Blancin valloituksesta.

Aina ei tarvitse ensimmäiseksi rynnätä ostamaan sitä kalleinta reissua tai toteuttaa sitä ensimmäistä, usein älyttömintä ideaa. Tärkeimmät unelmat ovat nimittäin niitä, joita työstetään joskus vuosia, niitä jotka muuttavat meitä ihmisinä. Huipulle on joskus pitkä matka, mutta aika näissä asioissa onkin varsin suhteellinen käsite. Periksiantamaton tulee kuitenkin siis olla. Joskus verkkaisesti kytevä nuotio on parempi kuin nopeasti poroksi palava roihu. Tässä muutamia vinkkejä hiukan erilaiseen lyhyeen seikkailuun vaikkapa ensi vuodelle sinulle ja ystävillesi. Ne ovat kaikki tekemiäni videoita omista kokemuksista lähivuosilta. Niistä voi mahdollisesti saada alkunsa aivan uusi, elämyksellinen elämä täynnä seikkailuja! Ole rohkea ja kokeile!

Koskenlasku Kymijoella:

Vaellus suomenhevosilla:

Sukelluskokeilu uimahallissa:

Kiipeilykokeilulla:

Yömelonta:

Partioaitan mainoskuvauksissa

Elokuussa sain oman kahden minuutin hetkeni kuuluisuudessa kun osallistuin Partioaitan ”Minulla on tarina”- somemainoksen kuvauksiin. Kyseessä on lyhyt videomainos, joka kannnustaa ihmisiä hakeutumaan harrastamaan ulkoilmaan ja nauttimaan Suomen upeasta luonnosta. Minut valittiin videoon toukokuussa kirjallisen hakemukseni ja skype-haastattelun perusteella ja kesäkuussa meillä oli skype- sekä emailkokouksia käsikirjoitukseen liittyen yhdessä mainostoimisto SEKin kanssa. Varsinainen h-hetki oli lauantaina 19.8 kun kokoonnuimme Vuohimäen bouldereille kuvauksiin.

Toukokuun aikana Partioaitta haki aktiivista ja vauhdikasta naista videoonsa yrityksen suositun 365 klubilaisten joukosta. Otsikkona oli ”Minulla on tarina” ja videolla oli tarkoitus inspiroida ihmisiä lähtemään luontoon. Aktiivinen ja vauhdikas harrastus oli sivuosassa, mutta toisi videoon mukavaa erilaisuutta ja särmää. Päätin hakea mainokseen, sillä minulla on tällä blogillakin sama agenda: haluan kannustaa ihmisiä liikkumaan ja harrastamaan, löytämään rohkeutta rikkoa opittuja arkirutiineja ja myös unelmoimaan jostakin suuremmasta. Elämäntapamuutoslaisena minulla oli valmis tarina, jota ihan mielelläni kerron eteenpäin.

Kuvausajankohta itseasiassa siirtyi kertaalleen ja jouduin tästä syystä tilanteeseen, jossa minulla ei ollut köysivarmistajaa päivälle. Olin alunperin suunnnitellut kuvauksen tapahtuvan Kauhalassa, joka on minulle erittäin rakas paikka puroineen ja jyrkkine kallionmuotoineen, mutta koska kuvauspäivä siirtyi jouduinkin pohtimaan vaihtoehtoa. Oikeastaan koko kesä on mennyt boulderoidessa, joten luonnollinen vaihtoehto oli kuvata minua lajin parissa. Kesällä olen viihtynyt paljon Kirkkonummella Vuohimäellä, koska siellä on paljon helppoja reittejä. Boulderointi ei kuitenkaan ole minulle vielä kovin ominaista ja olen siinä hirvittävän huono, joten olinkin todella kiitollinen kun kuvausta edeltävällä viikolla sain tietää, että ystäväni Juha pääsisikin paikalle varmistamaan minua. Päätimme silti pitää kiinni alkuperäisestä suunnnitelmasta kuvata Vuohiksella, mutta toteuttaa ajatus köysittelystä. Valitettavasti Vuohiksen reittejä ei ole pultattu, joten en voinut liidata (mikä minulle olisi ollut mieluisin vaihtoehto).

Elokuun sateisena lauantaina tapasimme koko tuotantoporukalla toisemme yhdeksän aikaan Vuohiksen tutulla hiekkatiellä. Oli hauska tavata ihmiset, joiden kanssa olin vain skypetellyt ja meilaillut. Paikalle saapuivat myös ystäväni Juha ja Rea yhdessä Rean kuusivuotiaan Iivari-pojan kanssa. Heidän kanssaan olenkin kesän boulderoiden viettänyt, joten ei ollut edes mitenkään ”lavastettu” tilanne tämä 😀 Sain Partioaitan Jussilta kuvauksiin turkoosin Icebreakerin paidan, jonka vetäisin mustan pitkähihaisen päälle. Ei tuntunut ollenkaan liialta, koska ilma oli tosiaan hiukan kolea. Lähdimme nousemaan ylös kalliolle ja samalla mainostoimiston pojat Robin ja Teemu kuvasivat minua kaikista kulmista. Kameran edessä oleminen on minulle tuttua valokuvauskurssilta, mutta vaikeinta oli kävellä metsässä ja olla sivusilmällä kuitenkin tuijottamatta kameraan 😀

Kallion päällä totesin, että laskeutuisin mielelläni yläankkurin kautta. Teemu kuvasi kun vedin rinkastani köyden esiin ja aloin selvittää sitä, puin ylleni valjaat ja kengät. Pakko sanoa, että oli tosi hauskaa seurata mainoskuvauksen tekoa, voin vain kuvitella millaista jälkeä pojat saivat aikaan! Päiväksi oli luvattu sadekuuroja sekä puuskittaista tuulta ja yritimme saada kuvattua mahdollisimman paljon vielä kun taivas oli selkeä. Laskeuduin minulle entuudestaan vieraille reiteille ja Juha varmisti kun lähdin kiipeämään. Pääsin ehkä metrin kun ensimmäinen sadekuuro iski. Kallio oli märkää ja tossu alkoi lipsua aika nopeasti. Onneksi toinen reiteistä oli helppo trädilinja, joten sitä kyllä märkänäkin kiipesi helposti ylärissä.

Kun tuli aika kuvata eväskohtaus ei paljoa tarvinnut houkutella! 😀 Onneksi sadekin taukosi juuri parahiksi. Olimme kaikki varanneet ihan oikeita eväitä mukaan ja meidät ohjattiin istuskelemaan kallion reunalle. Rean kanssa taas juttua riitti ja unohdettiin kokonaan koko filmausryhmä! 😀 Vaikeinta minulle oli haastattelupätkät videolle. En ollut lainkaan valmistaunut siihen, että minua kuvattaisiin haastettelutyyliin, vaan kuvittelin minun kertojana puhuvan videon ”taustalla”, samalla kun toimintaani kuvattaisiin. Hetken aikaa piti keräillä itseäni. Suurin huolen aiheni oli se, että olen kova puhumaan ja kädetkin yleensä heiluu joka suuntaan. Kuinka kummassa osaisin pitää jutun lyhyenä ja itseni jotenkin normaalin näköisenä? Ja missä oli se maskeerausryhmä lähikuviin?? 😀

Oli hauska seurata alansa ammattilaisia Robinia ja Teemua (mikki puuhun jesarilla teipattuna oli varsinkin tosi hieno), jotka saivat minut lopulta rentoutumaan kameran edessä ja puhumaan asenteestani liikkumiseen, kiipeilyyn ja unelmista sekä haaveistanikin. Kun olimme saaneet haastatteluosuuden valmiiksi, oli tarkoitus kuvata vielä kulkuani kallion päällä, mutta äkkiä taivas tummui ja vettä alkoi tulla oikein toden teolla. Taisimme kaikki kastua ihan mukavasti matkalla autoille. 🙂

Kiitos Partioaitalle tästä kokemuksesta sekä ISO rutistus ja halaus Juhalle, Realle sekä Iivarille, jotka upeasti auttoivat ja osallistuivat kuvauksiin. Hekin vilahtavat valmiissa mainoksessa 🙂 Varsinainen mainospätkä tulee olemaan lyhyt, sisältäen vain pääasiat, joten lisään tähän alle muistoksi haastattelukysymykset ja niihin miettimäni vastaukset. (Postaus julkaistu jo elokuussa.)

Mikä sinut inspiroi lähtemään ulos?

– Olen aina nauttinut luonnossa liikkumisesta, mutta viimeiset vuodet ovat kuluneet yhä enemmän ulkona harrastusten parissa. Työni on kovin staattista, joten olen etsinyt sen rinnalle sopivan haastavia ja liikunnallisia lajeja, joissa voisin rikkoa omia rajojani ja tavoitteellisesti tähdätä tulevaisuuteen. Luonnossa liikkuessa tunnen itseni yhtäaikaa pieneksi sekä osaksi valtavaa kokonaisuutta. Minulla on tapana kiinnittää huomiota yksityiskohtiin; siihen miltä sammal tuoksuu, ohitse lentävään perhoseen tai siihen, miten pienistä asioita muodostuu suuria kokonaisuuksia. Monimuotoisuudessaan kahta samanlaista päivää ei olekaan ja vuodenaikojen vaihtuvuus pitää liikkumisen mielekkäänä. Luonnossa kiireinen ja analysoiva mieleni lepää kuin huomaamatta.

Kerro kiipeilystä, mikä siinä vetää, kauanko olet harrastanut, parhaat kokemukset, muut harrastukset?

– Aloitin aktiivisen kiipeilyn vasta vuosi sitten. Harrastan sitä sekä sisällä, että ulkona, mutta Suomen lyhyen kesän aikana pyrin olemaan ulkona niin paljon kuin mahdollista. Kiipeilyssä kiehtoo sen monipuolisuus lajina. Harrastan myös sukellusta, melontaa, retkeilyä ja lenkkeilyä, mutta vain kiipeily mahdollistaa monipuolisen kuntoilun läpivuoden. Olen kehittynyt lajissa nopeasti ja sekin motivoi eteenpäin. Elämäntapana kiipeily on hyvin yhteisöllinen laji, joten parhaat hetket ovatkin olleet yhteiset kiipeilykokemukset kavereiden kanssa. Vietämme helposti koko päivän ulkona kalliolla ja teemme myös viikonloppuretkiä. Omien tavoitteiden saavuttaminen porukassa on hieno tunne.

Miksi käytän partioaitan varusteita, entä 365 klubi?

– Yhteisöllisyys näkyy myös Partioaitan 365 klubissa. Mielestäni klubin tarjoamat kurssit ja vaellukset ovat helppo ja turvallinen tapa ottaa ensimmäiset askeleet ulkoilumaailmaan jos sellaisesta ei ole aikaisempaa kokemusta. Minäkin suunnittelen lähitulevaisuudessa ottavani osaa pitkille vaelluksille ulkomailla.

Elämäntapamuutos, mistä haaveilet?

– Kolme vuotta sitten laihduin elämäntapamuutoksen myötä kolmisenkymmentä kiloa. Muutin ruokavalioni kasvispohjaiseen ja lisäsin aktiivisen liikunnan määrää arjessa. Uskon, että pysyvän elämäntapamuuutoksen voi tehdä vain kun löytää juuri itselleen sopivan tavan liikkua. Unelmoin pysyväni terveenä, jotta voisin jatkaa näiden lajien parissa ja seikkailla jonakin päivänä myös ulkomailla hankkimassa uusia upeita muistoja ja kokemuksia!

Mistä intohimo kiipeilyyn?

– Kiipeilyssä kiteytyy asenteeni elämään: pitää uskaltaa uskoa itseensä ja unelmiinsa ja rakentaa niitä ote otteelta. Joskus unelmat rakentuvat hitaasti projektoimalla ja toisinaan pitää vain löytää rohkeutta hypätä. Joskus joutuu perääntymään ja miettimään jutut uusiksi, mutta sekin kuuluu lajin luonteeseen. Kiipeily on myös monipuolinen kuntoilumuoto, jossa koko kroppa joutuu tekemään töitä.

20170423_172609[1] — *Tästä ei elämä parane!!!*

Haasteita riittää korkeiden köysireittien suorittamisesta aina boulderoinnin voimallisiin yksittäisiin muuveihin. Itsensä voittaminen ja sisäisen rohkeuden löytyminen on tunne, jota soisin kaikille.

Miten haluat inspiroida muita lähteämään ulos?

– Elämäntapamuutos on iso juttu, mutta lähtee pienistä askelista. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Hyvä terveys mahdollistaa monien muiden unelmien toteutumisen pitkälle tulevaisuuteen. Toivon esimerkilläni inspiroivani muitakin pohtimaan elämänsä valintoja ja löytämään omia unelmiaan sekä haaveita. Niitä tulee myös uskaltaa lähteä toteuttamaan! Ote otteelta. 🙂

Siltapeltotila

Eilen sunnuntaina tuli tasan 10 vuotta siitä kun kirjoitin nimeni kauppakirjaan. Olin 26-vuotias ja ensimmäisen asuntoni, tämän, liki 200 neliöisen, mökkini omistaja. Hyvää synttäriä siis meille! Takana oli lähes 10 vuotta unelmointia omasta talosta maaseudulla, missä koirilla olisi iso tontti juoksennella ja luonto lähellä. Totuus täällä maalla asumisesta itsekseen eläinten kanssa on ollut suurimmaksi osaksi sitä mistä unelmoin, mutta myös paljon muuta.

Etsin aktiivisesti taloa reilun puolen vuoden ajan. Olin saanut äitini perintönä käsirahaan tarvittavan summan ja kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani Lohjalta joulukuussa 2006, olin pankissa istumassa jo helmikuussa 2007. Tiesin, ettei minulla ollut varaa mihinkään uuteen mökkiin, joten katseeni suuntautui Varsinais-Suomen rajalle, missä hintaluokka oli hiukan matalampi kuin uudellamaalla, mistä olen kotoisin. Tätä taloa katsoessa ihastuin sen isoihin ikkunoihin ja monikäyttöiseen yli 100 neliön alakertaan. Muutin elokuussa keskelle remonttihässäkkää (joka kesti yli puoli vuotta!) yhdessä aikuisten koirien ja tuolloin 5 viikon ikäisten pentujen kanssa. Myöhemmin on tullut todettua, että nuo isot ikkunat vetävät talvella melkoisesti, mutta toisaalta yläkerran 80 neliön kämppä lämpenee kätevästi puulla.

IMG_7298 (800x533) — Auringon nousut syksyllä keittiön ikkunassa ❤

Kymmenessä vuodessa ehtii tapahtua kaikenlaista. D-pennut täyttivät juuri 10 vuotta ja ajan kulun huomaa muussakin kuin koirien ikääntymisessä. Neuvoni omakotitalon ostoa suunnitteleville: ennakoi! Halusin talon, jossa naapurit olisivat suht lähellä ja tien hoito olisi helppoa myös talvella. Auraus täytyy toimia, jotta töihin pääsee. Talon ylläpitoon tulee myös löytyä taitoa, aikaa ja rahaa. Minulla ei tunnu olevan näistä mitään 😀 mutta hyvin olen silti toimeen tullut. Monet haaveet ja ideat on ollut pakko opetella siirtämään kauemmaksi, kaikkea ei voi eikä ehkä kannattakaan toteuttaa heti. Myös toimiva piharatkaisu on plussaa – omassani sellaista ei ollut. Niinpä joka paikka kukkii nokkkosta, pujoa ja horsmaa ja taistelu niitä vastaan on jokavuotinen harmin aihe. Vuonna 2009 hankkimani vuohet olivat kätevä ratkaisu 😉 Tavallaan. Olen oppinut toteamaan, että syksyllä kaikki kuolee kumminkin ja keväällä syntyy uudelleen, joten jokainen vuosi on uusi mahdollisuus pihankin suhteen. Ei pidä ottaa liikaa stressiä! 😀 Puutarhanhoito vie melkoisesti aikaa ja siksi pyrin haalimaan tontille vain helppohoitoisia kasveja ja perennaryhmiä. Vuonna 2018 keväällä sain aikaiseksi rakentaa kukkapenkit etupihalle sekä hankkia lisää omena- ja kirsikkapuita. Tontillani on myös mustaherukkaa, luumupuita, vadelmaa ja metsämansikkaa. Myös pensasmustikat ovat tuloillaan. Syksyllä saatan löytää tontin nurkasta pannullisen kantarelleja. ❤

Maalla asumisessa on puolensa. Jos nauttii yksinkertaisesta elämästä ja siitä, että lähin kauppa on 7,5 kilometrin päässä, homma toimii vallan mainiosti. Rahaakin säästyy kun kauppaan ei tule lähdettyä pelkän maitopurkin takia. Vuodenajat ovat läsnä suorastaan kouriintuntuvasti kun syksyllä etupihan koivujen lehdet uhkaavat lentää avoimesta ovesta sisään ja talvella lumikinokset on hoidettava tavalla tai toisella. Onneksi pieni polku autolta ovelle riittää. Keittiön ikkunasta pääsen ihailemaan Kurkelanjärveä, joka loistaa sinisyydellään eri vuodenaikojen mukaan. Takka tuo tupaan mukavaa lämpöä ja säästää melkoisesti sähkölaskuissa, mutta toisaalta se pakottaa aika tiukkoihin kellonkäymiin, kun pellit on lyötävä kiinni sopivaan aikaan. Aktiivisena eri lajejen harrastajana tämä aiheuttaa hiukan aikatauluongelmia. Myös puusta irtoavaa roskaa on joka paikassa. Nautin kuitenkin talossa puuhastelusta ja siitäkin, että pientä pintaremonttia ja toteutettavia projekteja löytyy aina niin sisältä kuin ulkoakin.

Eläinten kanssa eläessä sitä joskus miettii, onko niiden koko olemassaolon tarkoitus vain keksiä jäyniä pääsi menoksi. Ainakin vuohien! Ulkona pihalla tuntuu, että kun yhden aidan saat pystyyn toinen jo kaatuu. Ei sisälläkään remontoiminen herkkua ole. Pelkästään simppelin hyllyn saaminen suoralinjaisesti seinään yksillä käsipareilla on yllättävän vaikea juttu, puhumattakaan suurempien huonekalujen siirtämisestä paikasta A paikkaan B.

Vuodenaikoja olen kuitenkin päässyt ihastelemaan! Luonto, villieläimet ja toisaalta myös maanviljelijöiden arkirutiinit vuodenaikojen mukaan eivät lakkaa hämmästyttämästä. Oman talon kuistilta pääsen tekemään jokapäiväisen 4km silmukkalenkin ja 5km juoksulenkin. Pidemmällekin pääsee: 13km isosilmukka, 15km Kavastontien-, ja 25km Aneriojärvenlenkki kulkevat kaikki osin maantietä peltojen keskellä, osin metsätietä. Hirvet, kauriit ja peurat, supikoirat, ketut ja sudetkin jolkottelevat ihan lähimetsässä. Syksyllä käyn sienessä ja mustikassa muutaman kilometrin päässä ja marjoja löytyy myös omasta pihasta.

Lenkki toisensa perään ei koskaan ole samanlainen! Pellot nousevat maasta joka kevät ja uteliaana seuraan mitä maanviljelijät minnekin viljelevät ja mitkä pellot ovat kesannolla. Keväällä puimurit jylistelevät pitkin hiekkateitä, muina aikoina traktorit ja puurekat. Keväällä saapuvat muuttolinnut pelloille ja järvelle, kesällä mökkiläisten lukumäärä moninkertaistaa lähitienoon asukasluvun ja lähikaupasssa saattaa jopa joutua jonottamaan! 😉

Koti ei ole koskaan merkinnyt minulle varsinaista asuntoa, vaan enemmän tunnetta. Tunnetta siitä, että olet perillä, löytänyt paikkasi. Kymmenen vuoden ajan tämä talo on mahdollistanut minulle unelmani eläinten kanssa elämisestä. Olen saanut elää viisi vuotta vuohien kanssa (vuosina 09-14) ja saanut kokea myös monta rakkaudentäyteistä hetkeä koirieni, niiden pentujen ja uusien omistajien kanssa (kasvatusvuosina 2004-2014). Luonani asuvat kolme maatiaiskissaa ovat myös erityisen tärkeitä, ihan hiirivahteinakin. Niilläkin alkaa olla jo ikää, sillä myös Bestis ja Symppis täyttävät ensi vuonna 10v. Koti on paikka, jossa mieli rauhoittuu ja akut latautuu. Se tunne, ettei ole kiire minnekään, vaan olet juuri siinä missä pitääkin.

Jo muutaman vuoden ajan olen alkanut pohtia, josko voisin elää jossakin muualla. Talon hoitaminen yksin on suuri vastuu ja se vie myös aikaa. En aktiivisesti vielä ajattele asiaa, mutta tiedän, ettei talo tule olemaan kotini loppuelämää. Alun alkaenkin se oli haave koiriani varten ja nyt kun koirankasvatusvuodet ovat takana, ei tämä mökki enää merkitse sitä mitä ennen. Haaveilen matkustelusta ja siitä, että harrastuskentille ei olisi aina 100 kilometriä matkaa. Per suunta. Tiedän, ettei talon hoito tästä helpotu, joten olisi mukavaa elää jossakin vaiheessa vaikka kerrostalossa, jossa vesi ja sähkö juoksee ilman

ylimääräistä huolta. Ja vessa. Missä ystäviä näkisi ajamatta ensin 50 kilometriä heidän luokseen tai ihmisiä tottuisi näkemään muuallakin kuin vain työpaikalla. Missä talvella lenkille voisi lähteä katuvaloissa otsalampun sijaan, eikä olohuoneessa olisi aamuisin 14 astetta lämmintä niinä aamuina kun olit unohtanut takasta pellit auki yöksi.

Olen laskelmoinnut myyväni talon 5-8 vuoden päästä, jolloin kaikki koirani ovat eläkeiässä. Viimeiset kymmenen vuotta on antanut minulle voimaa ja rohkeutta, sellaista luonteen lujuutta, jota en olisi muualla saannut. En vaihtaisi kokemuksiani mihinkään, sillä ne ovat tehneet elämästäni rikkaan ja monimuotoisen. Ne ovat myös olleet alustana

IMG_6471 (1280x854) — Kesällä 2015 omien koirien kanssa: Jukka & Miina

niille unelmille, joita nyt kannan mukanani. Kaikille, jotka haaveilevat talon ostosta: go for it!!! Uskaltakaa elää unelmianne toteen! Kaikki päivät eivät ole helppoja, mutta jos elämä on sarja summittaisia kokemuksia – ainakin minun täällä maalla on ollut lottovoiton arvoinen. Kenties lopun ollessa näkyvissä, sitä osaa arvostaa jokaista hetkeä juuri nyt, tässä hetkessä. Niinpä nautin lenkeistä koirieni kanssa, harrastuksistani Salon sukellus- ja melontapiireissä. Siitäkin, että maksan asuntolainaa vähemmän kuin vuokraa 😉 . Jonakin päivänä tämä on vain muisto. Jonakin päivänä jatkan matkaa uusiin seikkailuihin.

Sitten, kuten laulussa sanotaan, kun aika on.

Kesäloma 2017

Huh hulinaa, sanoi mummo kun kannuun pieras! Perinteitä kunnioittaen kirjoitan lähinnä itselleni muistoksi kesälomasta pienen koosteen ja tunnelmia. Siihen on myöhemmin syksyn ja talven pimeinä iltoina mukava palata, koska onhan niin, että tuo lyhyt ja odotuksia pursuava ajanjakso on kurjan ihmisen elämän ainoa toivoa luova valopilkku arjen jatkuvassa pimeydessä.

No ei ehkä ihan 😀 Viime vuosina kesälomat ovat kuitenkin kuluneet yhä enemmissä määrin jatkuvassa elämyspainotteisessa harrastamisessa. Vuonna 2015 tein ensimmäisiä pieniä päiväretkiä Suomenlinnaan, Särkänniemeen, Fiskarssiin ja milloin mihinkin. Koska elämäni on ollut aikalailla kotipainotteinen tähän mennessä (ja ihan omasta halustani, ei ole ollut tarvetta paeta arkea mihinkään kun lemmikit ovat tarjonneet juuri sen mitä olen halunnutkin), en ole matkustellut tai viettänyt aikaa poissa kotoa juurikaan. Seuraavana kesänä 2016 aika kului ulkokiikkujen parissa ja tänä kesänä aika on kulunut kiipeillen, meloen, retkeillen ja sukeltaen. On ollut aivan mahtavaa päästä tekemään pieniä viikonloppu- ja päiväreissuja. Ilman innokaita koiravahteja tämä ei olisi ollut mahdollista, joten suuri kiitos Sirjalle ja naapurin Piialle! 🙂 ❤

Tästä on hyvä jatkaa opiskelua näiden lajejen parissa; ensi vuonna on tarkoituksena entisestään syventää taitoja ja tehdä entistä pidempiä reissuja. Tavoitteena on vaatimattomasti koko maailma!!! 😀 Loman aikana minulla on ollut vain kaksi päivää, jolloin ei ollut ennestään suunniteltua ohjelmaa. Onkin fiilis, että mikään ulkomaanmatka ei olisi ollut näin tapahtumarikas ja aivot on todellakin nollattu työasioista! 😀

30.6 Perjantai sukellusleiri saaristossa

Salon Simppujen peruskurssin loppuleiri tukialus Agonuksella kesti kolme päivää. Rankka, mutta todella upea kokemus yhdessä sukellusporukan kanssa!

1.7 Lauantai sukellusleiri saaristossa

2.7 Sunnuntai sukellusleiri saaristossa.

4.7 Ystäväni Minna tuli yöksi

5.7 Boulderointia, Vuohis

6.7 Kiikut, Kauhala

7.7 Käymässä pitkästä aikaa tallilla Lohjalla

8.7 Boulderointiretki Jussaröön, Tammisaaren ulkosaaristoon

Teimme kiipeilykavereiden kanssa päiväretken Tammisaaren ulkosaaristoon yhtenä kesän upeimmista päivistä! Aika rannalla sinisen meren, taivaan ja upean kallion kombossa on yksi kesän parhaista muistoista!

9.7 Boulderointia, Vuohis

10.7 Sukellus montulla

Viimeinen sukellus P1-kurssilta ja kaikki harjoitukset suoritettu! Kortti taskuun!

11.7 Mummolla

12.7 Sukellus Turussa

Sukellus Turussa avolouhoksella. Ensimmäiset hetket pinnan alla kortin suorittamisen jälkeen saivat minut lopullisesti sukellukseen koukkuun.

13.7 Iltatorilla Salossa

14.7 Angelniemen kiikut & Teijon kansallispuiston Matildanjärven kierros

Ensimmäinen yksilösoolo ylärillä Angelnimellä ja sitten retkeilyä Teijossa. Hiukan jäi paha maku suuhun huonosti merkatuista reiteistä. Muuten upea päivä!

15.7 Boulderointia, Vuohis

16.7 Kiipeilyä, Kauhala

17.7 Kalassa, Teijo

18.7 Nuuksion yöretki

Veljeni Juhon kanssa yöpymässä Nuuksiossa Holma-Saarijärven leirialueella. Mahtava ilta yhdessä rakkaan veljen kanssa ❤

19.7 Melontaa Nuuksiossa

Jatkoimme melomaan Nuuksion Pitkäjärvelle yhdessä veljieni kanssa. Satoi vettä, mutta meillä oli silti huikea reissu! 🙂

20.7 Kiipeilyä, Nuuksio

21.7 Kiipeilyä, Kauhala

22.7 Tarkkuusammuntaa

Ystäväni vei minut opettelemaan tarkkuusammuntaa kiväärillä. Selvisi, että minulla on aika tarkka silmä aina 60 metriin asti! 😉

23.7 Boulderointia Luolavuori, Turku

24.7 Boulderointia, Konala

25.7 Melontaa Salonjoella ja Wiurilanlahdella

Kesän ainoa tiistaimelonta. Elämäni pisin melontamatka tähän mennessä. 🙂

26.7 Sukellus Turku

Uusi sukellus Turun seudulla. Ennätysmäärä Simppulaisia mukana ja todisteena pieni videon pätkä ja kuvia 🙂

27.7 Kiipeilyt, Kvarnby

28.7 PÄIVÄ KOTONA!!

29.7 Telttailua, Porkkalanniemi

Extemperoretki Porkkalaan. Testissä pienempi teltta.

30.7 Boulderointi, Vuohis

Kesäloman kiipeilyistä voi lukea enemmän treenikiikkujan päiväkirjoista. Kotona eläinten kanssa puolestaan arki kuluu aikalailla tasaiseen. Suru huskyni Wilyan menehtymisestä on jo kadonnut, vaikka aika-ajoin vieläkin tulee kova ikävä. Maanantaina kävin ensimmäisen juoksulenkkini ilman koiraa ja se tuntui todella hyvältä. Yritän lisätä syksyn aikana lisää juoksulenkkejä viikko-ohjelmaan ja opetettua jonkun nuorista koiristanikin mukaan. Haluan pitää kiinni kestävyydestäni, mutta kesän aikana se on tuntunut laskevan kuin lehmän häntä. Tavoitteena on syksyllä jatkaa köysittelyä aina kun se on mahdollista, mutta keskittyä myös boulderointiin sisällä. Haluaisin pysyä kunnossa ja entisestään parantaa tasoa erilaisilla kestävyys- ja voimatreeneillä.

Helmikuussa alkanut kahvilakkoni kesti vain 2,5kk, mutta sinä aikana vointini oli todella hyvä ja kevyt. Joogasin myös keväällä huomattavasti enemmän kuin nyt. Siispä syksylle toivon aikaa myös venytyksille ja kehonhuollolle. Kesäloman aikana aamiaiseksi on vakiiintunut kahden luomumunan pinaattimunakas, kahvi sekä litran vadelma-mustikkasmoothie. Kokeilussa oli myös 25 vuorokautta Voimamixin viherjuomajauhe, jota voin myös suositella. Arjessa pidän rutiineistani ja odotankin saavani ruoka-asiat taas vanhalle mallille kun alan töissä syödä taas eväitä (salaattia) päivittäin.

Onneksi kesää on vielä jäljellä ja paljon ihania, hienoja seikkailuja! Tänään lähden viettämään iltaa parhaan ystäväni kanssa ja juhlistamme hänen juuri alkanutta kesälomaansa! Oma aktiivilomani osoittaa, ettei aina tarvitse lähteä ulkomaille hakemaan elämyksiä tai suunnitella monen viikon etappeja. Paikalliset yhdistykset järjestävät yleensä sankoin joukoin erilaisia tapahtumia ja tempauksia, joten rohkeasti vain mukaan erilaisten lajien pariin!

Hyvää loppukesää kaikille!

Wilyalle. Luopumisen taito.

1,5 vkoa sitten maanantaina päästin ikiuneen kumppanini ja tsempparini siperianhuskyni Wilyan (Arctic Soul Wilya). Kyseessä on koira, jonka yksittäinen vaikutus elämässäni on niin kiistaton, että haluan omistaa sille ajatuksieni ryöpyn ihan näin julkisesti. Vaikka omistan paljon koiria (6kpl), niin silti Wilya huutaa arjessa poissaoloaan joka käänteessä. Kotiin tullessa katse hakeutuu tarhaan kopin päälle etsimään minua siellä odottavaa hahmoa ja lenkillä askelia kaipaa tahdittamaan tuttuja tassuja. Tänään lenkillä pohdin sitäkin, että kolmesta vanhuksestani (Rosie 12v, Wilya 12v ja Ramses 10,5v) en olisi ikinä uskonut, että juuri Wilya poistuu joukosta ensimmäisenä. Huskyn odotettu elinikä kun on hieman pidempi kuin collien ja Willis oli loppuun asti reipas, energinen ja iloinen. Elämä on kuitenkin ennalta-arvaamaton.

Wilya muutti minulle 8-vuotiaana vuonna 2013 johtamaan pientä silloista huskyvaljakkoani. Wilya sopeutui meille kuin olisi aina täällä asunut. Se tuli loistavasti toimeen kaikkien kanssa, jopa saman ikäisen Rosien ja vältteli kaikenlaisia konflikteja. Huskymaiseen tapaan se tuntui suuremmalta persoonalta kuin mitä koirasta voisi uskoa. Harrastus rodun parissa ei kuitenkaan mennyt niin kuin kuvittelin ja vain vuotta myöhemmin Wilya jäi yksin luokseni ainoana huskynä. Ensin kuvittelin, että se olisi suruissaan ja pohdin mitä voisimme yhdessä tehdä. Pitkänmatkankävelyharrastukseni lähti tuosta tarpeesta ja yhdessä aloitimme syksyllä 2014 kävelemään 5-40km lenkkejä.

En koe luopuneeni vain koirasta, vaan myös ystävästä ja todellisesta kumppanista. Koen, että Wilyan myötä elämäni sai uuden käänteen. Laihduin kävellessä ensimmäisen 5kk aikana n. 20kg ja seuraavan vuoden aikana vielä 10 lisää. Wilya kirjaimellisesti veti minut elämässäni uuteen suuntaan. Kun rämmin metsäpoluilla, enkä tuntenut enää jalkojani, se veti minut ylös mäet ja piti vauhdin tasaisena silloinkin kun olisin halunnut luovuttaa. Koskaan se ei hidastanut. Pisin matkamme yhdessä oli syksyllä 2015 kun kävelimme yhdessä 40km 7 tunnissa. Tuolloinkin, vaikka matka varmasti painoi sen jaloissa, se veti täydellä tempolla kotiin viimeisetkin kilometrit. Olimme tuttu näky Kavastontiellä, Toijassa ja Suomusjärvellä. Kiersimme Aneriojärven kierrosta (25km) noin kerran kuussa. Aina kun olin väsynyt elämääni tai ahdisti muuten vaan, Wilyan kanssa sain mieleni rauhoittumaan ja asiat tärkeysjärjestykseen.

Tänään katselin tutulla lenkkipolulla sinisenä merenä kukkivia lupiineja. Kuuntelin traktorin perässä kirkuvia lokkeja ja ihastelin tummansinisenä läikehtivää Kurkelanjärveä. Paljaita jalkapohjia vasten rahisi hiekkatie. Olen elämäni aikana joutunut luopumaan monista asioista. Olen siinä mielestäni vähän liiankin hyvä. Luopumisen taito on selviytymismuoto siinä missä tapa nähdä maailma. Minun on kenties liiankin helppoa päästää irti kuin pitää kiinni, luovuttaa kuin taistella vastaan. Uskon, että me ihmiset kuvittelemme hallitsevamme ympäristöämme, itseämme, läheisiämme ja terveyttämme. Tuo näennäinen varmuus on kuitenkin vain pinnallista harhaa. Tosiasia on, että me emme tiedä tulevasta mitään. Oma elämäni, kuten elämä yleensä, on ajoittain vaikeaa. Ei ole olemassa elämää, joka olisi pelkästään noususuhdanteinen. Mutta juuri sen ylä- ja alamäissä, notkoissa ja kukkuloissa piilee elämän suurin salaisuus. Hetken ainutlaatuisuus on sykähdyttävää. Sieltä löytää onnen arkeensa ja merkityksen sydämelleen.

Wilyan myötä loppui myös vuosia kestänyt aikani huskyjen parissa. Uskomattoman hieno ja ainutlaatuinen rotu! Wilya oli koiraksi viisas, niin tyyni ja itsevarma verrattuna lk.collieisiin, että vuosisatojen takainen alkukantaisuus paistoi kyllä Williksen olemuksesta läpi. Se osasi suunnat, ei koskaan rähissyt, ohitti ihmiset hännän heilutuksella ja muut eläimet rauhallisella uteliaisuudella. Se seuraili nuorempien touhuja itsevarmana pihan kuningatterna koppinsa päältä ja juoksi ensimmäiseksi ulkoportille odottamaan yhteistä lenkkiä heti kun näki valjaat kädessäni. Se jopa puki valjaat päälleen. Lähes itse 😀

Wilyassa näin kaiken sen uskollisuuden, kunnioituksen ja ymmärryksen, jota koira vain voi elämään tuoda. Se muistuttaa minua siitä mikä on tärkeintä elämässä. Kun katselin kuinka luotettu kumppanini nukkui sylissäni pois, uskoin taas siihen minkä tiedän todeksi: elämä on niin hirmuisen kallisarvoinen! Arvostakaa sitä, kunnioittakaa!! Juuri nyt, tässä hetkessä! Kaikessa mitä ympärillänne näettekään! Se on se kallisarvoinen lanka, joka meitä yhdistää.

Kaikki muu on tomua ja harhaa.

En usko, että elämä, tuo ikikipinä, joka meissä kaikissa asuu, häviää kuolemassa mihinkään. Se vain muuttaa muotoaan. On ihan oikein ja sallittua rakastaa meiltä kadonneita läheisiä, eläimiä tai ihmisiä. Mistä ikinä joutuukaan luopumaan. Kantaa heitä mukanaan sydämessään elämän polulla. Se tekee meistä sen mitä olemme. Ja parhaassa tapauksessa… jopa enemmän.

Hyvää matkaa Wilya. Nyt olet vapaa. Nähdään taas rakas.

Wilya 2015

syksy 2016

Vuonna 2013 Wilya huskyvaljakkoni johdossa

Vaisakko 2017

Wilya ❤

Wilya katselee maisemia

Wilya ja minä kesällä 2013

Yhteisillä poluilla 2016

Wilya-mummeli ❤

Aneriojärven pitkupuilla

Wilya levähdyspaikalla.

Lenkkeilyn huumaa, 2015

Kevät 2017

Huskylauman keskellä 2013

Lopetin Wilyan 19.6.2017 pahanlaatuisten nisäkasvainten vuoksi.

Kolme kohtalotarta: Sitku, Josku ja Mutku

Katselen boulderliigan maailmancupin osakilpailua Tokiosta youtuben välityksellä. Kilpailijat toisensa perään yrittävät topata toinen toistaan vaikeampia reittejä. Heillä on vain 4 minuuttia aikaa. Miten paljon odotuksia, jännitystä ja menneitä treenitunteja noihin minuutteihin mahtuukaan! 🙂 Lajia on aivan erilaista seurata nyt, kun tiedän itsekin kiipeilystä jotakin.

3G5A5992 Joskus elämän tärkeimmät tavoitteet eivät ole edes mitattavissa minuuteissa, päivissä tai edes vuosissa. Muistan kuinka 21- vuotiaana haaveilin omasta talosta, jonka pihalla koirien olisi hyvä juosta. Minulla oli tapana rakentaa leikekirjaa sisustusideoista ja muista vinkeistä, joita voisin talossani viljellä. Juuri ennen nukahtamista suunnittelin muutaman minuutin taloni pohjapiirrosta – ja nukahdin yleensä hymy huulilla. Ystäväni matkustelivat ja nauttivat vapaasta elämästä, mutta minä menin naimisiin talolainan kanssa 26-vuotiaana. En ole katunut päivääkään.

Olen nähnyt paljon elämää; syntymää ja kuolemaa tässä talossa. Koirankasvattajana suunnittelin pentueita joskus vuosienkin päähän, odotin ja petyin kun suunnitelmat eivät toteutuneetkaan ja jouduin aloittamaan alusta. Näin kauan odotettujen pentujen syntyvän ja joskus menehtyvän vain muutaman päivän iässä, mutta toisaalta myös omistajien ilon kun uusi pentu luovutuspäivänä kannettiin autoon tai ylpeyden siitä, kun kasvattini todettiin terveeksi tai pärjäsi harrastuskentillä. Intohimoni eläinten käyttäytymiseen johti erilaisten lemmikkien hankintaan ja vuosikausia opiskelin koirista, vuohista, marsuista, linnuista ja liskoistakin ihan täällä kotona, oman katon alla. Se oli nuoruuteni suurin unelma – ja minä elin sen toteen.

En ole koskaan haaveillut matkustelusta, koska se ei sopinut yhteen omakotitalon ja eläinlauman kanssa. Kaupunki- tai rantalomat eivät ole oikein koskaan tuntuneet omalta jutulta. Uusien harrastusten kautta olen kuitenkin herännyt ymmärtämään, että toki ulkomailla voi tehdä muutakin 😉 Törmään niin kiipeilyssä kuin sukelluksessakin jatkuvasti turhauttavaan ajatukseen, että vain ulkomailla saa näistä harrastuksista täysillä kaiken irti. Monet käyvät ulkomailla kiipeilemässä useita kertoja vuodessa tai sukeltamassa etelän kirkkaissa vesissä. En epäile lainkaan, etteivätkö nuo kokemukset ole omiaan sekä kasvattamaan matkustusintoa entisestään, että tarjoa upeita kokemuksia oman lajin parissa. Toisaalta yritän ihan yleisesti myös kannustaa ihmisiä kotimaan matkailuun ja harras toiveeni olisikin, että arvostaisimme enemmän Suomen luonnon kauneutta ja maamme mahdollisuuksia. Olen esimerkiksi käsittänyt, että Suomen kiipeilykalliot ovat todella haastavia suhteessa moniin muihin. Eikös se ole pelkästään hyvä asia? Pakko on kuitenkin myöntää, että viime vuosina olen minäkin alkanut haaveilla matkustamisesta. Elämäntilanteesta, jossa lähteminen kotoa maailman seikkailuihin olisi helppoa ja vaivatonta. Kiipeilyä Andeilla, patikointia Islannnissa, melontaa Norjassa valasretkillä, ratsastusta Mongoliassa ja sukellusta Kreikassa…

Intohimoisesti elämällä on vaarana, että alkaa liikaa suorittaa. Kuin huomaamatta 131d44d0d99a3aa8b11f262543d9dfb51 viljelee mielessään sellaisia sanoja kuin mutku, sitku ja jospa. Tulevaisuudesta ja tavoitteen toteutumisesta tulee niin suuri vyöryvä pallo, ettei sitä tunnu koskaan oikein tavoittavan. Ja turhautuminen syöksee ajatukset negatiiviseen kuiluun. Luin jokunen aika sitten Emilia Lahden kolumnia Juoksija 3/2017 lehdestä. Hänen sanansa olivat niin oivaltavia, että haluan niitä suoraan tähän lainata. ”Olemme kaikki erilaisia juoksijoita ja ihmisiä. Jokainen ponnistaa omista yksilöllisistä lähtökohdistaan- toivottavasti kohti omaa sydäntään sytyttäviä päämääriä. Yksi asia on sama lenkkareihin tai lihassolujen määrään ja laatuun katsomatta: kukaan ei saa menetettyä aikaa takaisin ja käytettävissä oleva aika on kaikille rajallinen. Siksi tunteella ja läsnäololla, jotka laitamme jokaiseen askeleeseen, tekoon ja kohtaamiseen, on oikeasti merkitystä. Elämä koostuu lopulta juuri näistä mikrohetkistä.”

Eräs ystäväni teki tässä kevään aikana ison päätöksen, vuokrasi mökkinsä ja muutti kaupunkiin. Monilla muillakin ystävillä on käsillä erilaisia suuria elämänmuutoksia. Toiset ovat positiivisia, toiset ei. Meitä kaikkia tuntuu uusi tuntematon elämäntilanne hiukan pelottavan, vaikka se olisi hyväkin. Eräälle toiselle ystävälleni kirjoitin: onni on jotakin, mikä on helppo nähdä isona elämän klönttinä, mutta mulle se on jokaisen päivän asenne. Onni asuu jokaisessa päivässä. Kiitollisuudessa ja nöyryydessä elämää kohtaan ja joo, myös tiukoissa päätöksissä siinä mitä elämältä haluaa. Onnellisuus lähteekin mun mielestä just siitä, että on läsnä ja tekee itselleen oikeita, sydämellä tehtyjä valintoja. Silloin ne on oikein myös muita ihmisiä kohtaan. Yritän itse miettiä miten elämäni haluan viettää, millainen ihminen haluan olla ja minkälaisten ratkaisujen kanssa kykenen elämään ja niistä myös myöhemminkin vastuun kantamaan.

3G5A6027 Lahti on samoilla linjoilla ja kirjoittaa omista ajatuksistaan elämää suuremman tavoitteensa äärellä. ”Miten usein päädymmekään raksimaan laatikoita kuvitteellisesta to-do-listasta. Unohdamme olla olemassa monelle arkiselle, mutta arvokkaalle hetkelle. Olemme myös usein luvattoman armottomia itsellemme ja unohdamme, että meillä jokaisella on tarinoita sisusta, rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta.” Miten surullista tosiaan olisikaan, jos taaksepäin katsoessani huomaisinkin, etten olisi ollut läsnä matkalla suurempaan unelmaan. Miten tärkeää onkaan tiedostaa jokaisessa hetkessä se unelman sivumaku ja samalla nauttia siitä. On tärkeää välillä kiittää itseään siitä, että tekee parhaansa tavoitteen eteen juuri nyt, tässä hetkessä. ”Saamme vain yhden kappaleen jokaista päivää ja yhden ensimmäisen kerran jokaista kokemusta kohden. Kyse ei ollut niinkään siitä, ettenkö tiennyt, että tärkeintä ei ole päämäärä, vaan se miten kuljemme matkaamme ja mitä aarteita keräämme mukaamme.”

Tänään iltalenkillä koirien kanssa hengittelin syvään ja katselin tuttuja, rakkaita kotipeltoja. Olen asunut täällä maalla nyt 10 vuotta. Aika on mennyt nopeasti ja kuin huomaamatta. Seuraavat 10 vuotta tuntuvat avoimilta, täynnä mahdollisuuksia ja seikkailuja. Pohdin elämäni tarinaa ja sitä, miten pitkän matkan olen tullu tuosta 21-vuotiaasta innostuneesta tytöstä ja ettei toisaalta juuri mikään ole kuitenkaan muuttunut. Minulla on edelleen suuri unelma, jota tavoitella ja jonka eteen tehdä aktiivisesti töitä. Syy miksi haluan pysyä terveenä, liikun, harrastan ja toteutan. Olen varma, että jonakin päivänä huomaan jälleen eläväni unelmaani toteen. Se nostaa odottavan ilon hymyn huulille.

”Todellakin,” toteaa Emilia Lahti kolumnissaan, ”mikä yksinkertainen, mutta syvä viisaus. Sillä joka tekee matkaa ilosta käsin, riippumatta matkan lopputuloksesta, on kulkenut hyvän ja merkitysrikkaan tien.”