Henkinen taisto

Tammikuun aikana olen kiipeillyt 3-4krt viikossa sekä Salmisaaren Kiipeilyareenalla sekä Espoon BK:lla. Köysittely on ollut hieman tauolla ja olemme parini Emman kanssa keskittyneet enemmän boulderointiin. Parhaan ystäväni Petran kanssa käymme Espoon BK:lla yleensä viikonloppuisin. Yllättäen boulderointi sujuu niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla jouhevasti ja oma taso on noussut muutamassa viikossa tasaisesti lähemmäs 6b tasoa. Espoossa projektoin muutamassa päivässä elämäni ensimmäiset 6b:t ja Salmiksessa useampi oranssi on kiivetty toppiin. Toisaalta on vielä monta oranssia reittiä, joita en pääse ja pari vaikeaa 6a+, joita en pääse edes alkuun. Mitä hänkimpi reitti, sitä vaikeampaa sen kiipeäminen on.

Suurin syy pieneen tason nousuun on jonkinlainen henkinen taisto, jonka koin vuoden vaihteessa. Lisäksi valmentaja Kuutin ehdottamat vatsalihastreenit aina lämppäämisen yhteydessä ovat nekin vaikuttaneet myönteisesti. Vuoden 2017 loppumetreillä koin jälleen valtavaa ahdistusta ja turhautumista boulderoidessa ja kirjoitinkin siitä vuoden viimeisessä Treenikiikkujan päiväkirjoissa. Yleensä nämä tunteet ryöstäytyvät esiin varsinkin Salmiksessa, johtuen kenties ahtaista tiloista ja seinän profiilista… Jäin pohtimaan haastanko itseäni tarpeeksi ja koenko sitä ylipäätään tarpeelliseksi. Onko kiipeily lajina sellainen, että haluan sietää turhautumista, epätoivoa ja muita negatiivisia tunteita, joita se välillä aiheuttaa. Silloin kun pitäisi purra hampaat yhteen ja pyrkiä puhtaalla sisulla kohti suurempia korkeuksia, tulee usein tunne, ettei seinien kiipeily ole minulle ehkä tarpeeksi ”vakavaa”. En toisaalta koe olevani ihmisenä luovuttajatyyppiä, joten jouduinkin nyt työstämään tarpeeksi painavaa syytä motivoimaan eteenpäin.

Alla oleva video toisesta 6b reitistä, jonka projektoin.

Vuoden vaihe sujuikin hyvin syvissä itsetutkiskelun vesissä. Tällaisena introspektiivisenä ihmisenä elämän parasta antia ovat ne hetket, kun löytää itsestään uusia puolia tai kehittävämpiä tapoja toteuttaa elämäänsä. Uutena Vuotena juttelin ystäväni kanssa ja vietimme hauskan illan juomalla punaviiniä ja lueskelemalla psykologista ammattikirjallisuutta 😀 😀 (nooo– käytiin me baarissakin). Yksi kappale kolahti sillä hetkellä yli muiden:

”Jos luet paljon psykologista kirjallisuutta ja haluat ennen kaikkea oivaltaa ja ymmärtää sellaisia asioita kuin ”miksi olen tällainen”, ”miksi yhtä toimin näin”, ”kuka oikeasti olen” niin mihin se johtaa? Auttaako se sinua toteuttamaan arvojesi mukaisia tekoja, vai johtavatko tällaiset kysymykset loputtomaan älylliseen pohdiskeluun, analysoimiseen ja menneisyyden vatvomiseen käyttäytymisen analysoinnin sijaan? Kokeile pystytkö muotoilemaan oivalluksesta käyttäytymistavoitteen itsellesi. Olisi tärkeää, että voisit hyödyntää oivalluksiasi oman elämäsi muuttamiseen ja arvojesi toteuttamiseen.” – Kohti arvoistasi. Suuntaa mielekkäisiin muutoksiin, Arto Pietikäinen

Päätimme yhdessä, että tänä vuonna ottaisimme aktiivisemman suunnan muuttaa elämämme sisältöä entisestään. Itsetutkiskelu ja asioiden pähkääminen kun ei loppujen lopuksi johda mihinkään, vaan tarvitaan myös rohkeutta ja todellista sinnikkyyttä rikkoa elämän aikana rakentuneita vahvoja käyttäytymismalleja. Muutos vaatii aina myös uhrautumista. Käytännössä tämä minulla tarkoittaa kiipeilyn saralla tippumispelon voittamista, häpeän tunteen hallintaa ja omiin kykyihini uskomista. Sain kiikkukaveriltani Emmalta lainaan kirjan ”9 out of 10 climbers make the same mistakes”– kirjan, jonka avulla monta asiaa kolahti entisestään. Tässä lyhyt lista vanhoista pinttyneistä tavoista, joista voi tunnistaa ongelman.

• Epämukavuus kiivetessä jos ympärillä on yleisöä tai muita kiipeilijöitä
• Tuttujen ja turvallisten reittien kiipeily liian usein
• Haluttujen reittien loputon yrkkäily, mutta et koskaan tunnu olevan tarpeeksi hyvä toppaamaan
• Turhautuneisuus ja vihaisuus omaan kiipeilysuoritukseen
• Epämukavuus puhuttaessa kiipeilytavoitteista, joissa on aikaraja
• Ajattelu: en tee tätä reittiä juuri nyt, koska tipuin viimeksi ja nuo tuossa katsoo, teen mielummin tuon, joka menee toppiin helposti.

Maalasin punaisella ne kohdat, joista tunnistin itseni. Jep. Niinpä. 😀

Aika monella elämänosa-alueella en koe epäonnistumista henkilökohtaisesti, vaan enemmänkin vain kokeiluna, joka ei onnistunut. Epäonnistumisen sietäminen on tärkeä oppimistaito, jotta uskaltaa alun alkaenkaan edes yrittää. Miksi en siis voisi valjastaa tätä oppimismallia myös kiipeilyyn ja varsinkin niihin hetkiin kun tunnen turhautuneisuutta ja ”isken päätä seinään” reittien kanssa. Tunnistan pelkoni yrkkäillä muiden edessä jotakin minulle todella vaikeaa muuvia, koska tunnen itseni ihan naurettavaksi (samasta syystä en ole koskaan pitänyt ryhmäliikunnasta tai kuntosaleista.) Kaikki kiipeilijät ovat kuitenkin aloittaneet joskus ja olen huomannut ettei ketään kiinnosta se, miten huono olet, vaan se, miten innokkasti yrkkäilet.

Eilen keskiviikkona valmentajani Kuutti rohkaisi minua maksimivoimatreeneissä ihan tosissani yrkkäämän. Vaikka tunnenkin olevani tosissani, en siltikään saa muuveihin kuin noin 70% kropan kapasiteetista. Kuulemma hihittelin ihan liikaa. 😀 Alkaahan siinä väkisinkin naurattaa kun yrkkäilee itselleen omasta mielestä ”ihan mahdottomia.” Puhuimmekin Kuutin kanssa juuri niistä keinoista, joilla saada se viimeinenkin 30% mukaan. Paljon riippuu puhtaasti omasta asenteesta kyseisestä reittiä tai yksittäistä muuvia kohtaan. Onko mielessä sanat: ”no en mä sitä kuitenkaan pääse”… vai ”pääsen niin pitkälle kuin tosissani yritän.”  Toisaalta tosissaan yrkkäily vaatii boulderoidessa toistoja toiston perään, jotta mieli ja keho tottuu uusiin tapoihin edetä seinällä. Ja ihan totta, kyseessä voi olla vain joku ihan pieni yksinkertainen juttu: jalan siirto tai käsien ristiin asettaminen… Toistoilla on siis merkitystä!

Vastuu oman elämänsä valinnoista on yksi tärkeimmistä ihmisen opeista. Pitää uskaltaa kohdata itsensä ja se, tekeekö oikeita ratkaisuja itseään ja muita ajatellen. Vaikka on paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa – on vielä enemmän niitä, joihin voimme. Suurin osa valinnoistamme on arjen kotoisissa ympyröissä tekemiä. Me olemme valintojemme summa ja täytyy olla riittävän rohkea myös seisomaan omien ratkaisujensa takana. Näitä ovat myös uskomuksemme itsestämme, toisistamme ja meitä ympäröivästä maailmasta. Muussa elämässä tehdyt oivallukset kantavat minua myös kiipeilyssä. Niinpä yritän pysyä positiivisena kiipeilysalilla ja johdattaa itseäni treeneissä kannustavalla otteella: jos jokin projekti alkaa turhauttaa, käyn välissä nollaamassa aivot jollain helpommalla reitillä, jonka pääsen toppaamaan. Lisäksi yritän sisukkaasti keskittyä kropan hallintaa esim.  käsien puristusvoimaan ja tossun asentoon sekä torjua aktiivisesti sitä tunnetta, että on tosi noloa kun ei osaa. Ei ole – se kertoo vain siitä, että pitää yrkkäillä enemmän! Eihän Suomen huiputkaan kiipeilykisoissa aina toppaa reittejään samantien, vaatii se monesti heiltäkin useamman yrityksen.

Jos joku nyt näistä höpinöistäni saisi jotakin myös itselleen, olisi se hienoa. Itse aion jatkossa jatkaa tätä hienoa linjaa ja työstää oppejani aktiivisesti. Purra hampaat sinnikkäästi yhteen ja yrkätä, yrkätä, yrkätä… Sillä kertaus on opintojen äiti. Kroppa ja mieli tottuvat kyllä, joten ei saa luovuttaa! Kiinnitän huomiota myös siihen millä tavalla puhun itselleni, kannustanko urotekoihin vai tyydynkö keskinkertaisuuteen. Kiipeily itsessään kun ei taida kannustaa minua tarpeeksi, mutta kokemani henkiset oivallukset näissä syvissä sudenkuopissa ovat ehdottomasti taistelun arvoisia.

Nähdään siis kiikuilla!