Boulderointi – Lifedream

Treenikiikkuja, valoa marraskuuhun!

23 Mar 201823 Mar 2018Jätä kommentti

Treenikiikkuja vietti marraskuussa muutamia turhautumisen hetkiä, mutta pari kertaa viikossa sujuvat treenit pitävät viikot lyhyinä ja täynnä intoa. Sunnuntaisin vietetyt hetket seinällä ja sen jälkeen syömässä Isossa Omenassa parhaan kaverini Petran kanssa ovat sinkkunaisen luksuselämää! Painan töitä kuusi päivää viikossa, joten lepo ja harrastukset ovat tärkeitä näinä pimeinä talven kuukausina.

To 25.10 Espoo BK. Turhautumista ilmassa, olo ei ole niin hyvä kuin viime keväänä, vaikka energiaa ja intoa seinälle onkin. Släbillä taiteilin pinkin 6bn projektoiden, mutta muistoissa on kevään 6b flässiputki. Petrallakaan ei hyvä treeni, vaan alun innon jälkeen todellisuus iskee. Olemme molemmat pettyneitä itseemme ja turhautuneita. Keskustellaan motivaatiosta ja siitä, miten kiikuilla sitä omaa harmitusta voi työstää. Siitä keskustelusta kumpusi lisää vinkkejä aloitteleville boulderoijille (lue tästä).

Su 4.11 Espoo BK. Petran kanssa perinteiset sunnuntain kiikut ja sen päälle syömingit Isossa Omenassa ja Queen-leffa. Oikeastaan maailman paras tapa viettää sunnuntai! Kiikut kulkee viime kerran ahdistuksen jälkeen jo paremmin. On aika lisätä lämpän kiekkotreeniä. Olen tehnyt 10kg kiekolla vatsalihaksia 20 sarjan toistoja kaksi kertaa. Nyt lisäsin 25×2. Tuntuu hyvälle. Projektoidaan seinällä yhdessä Petran kanssa ja saadaan taas parempi vire päälle. Keksin pinkin 6bn keskiosan hänkiltä. Vaikuttaa haastavalta. Lisäksi takaseinän 6b+ aiheuttaa harmaita hiuksia. Niin moni menee sen heittämällä, on kuulemma softi. Justiinsa.

To 8.11 Espoo BK. 3×8 Circuit-treeniä! Olin puhunut Petralle jo pitkään tästä, mutta tänään olemme valmiit taistoon! Aloitamme varovasti lämmittelyn jälkeen muutamalla nelosella. Ylös alas kolme kertaa kiiveten. Sitten keltainen 6Ax3, musta 6bx3 yrkkää (koska se ei vieläkään mene, vähän ylemmäs kyllä), 4×3,4×3 helpompaa hänkillä välissä, liila 6Ax3. Lopuksi musta 5+ hänkillä viisi kertaa ylös. Vasta vikalla kerralla sain topattua, kun alkoi olla jo puhti pois. Jostakin syystä päätin kokeilla projektoida pinkkiä 6btä eteenpäin hänkillä. Se toimikin loistavasti! Hyvä flow päällä ja sain muuvit alaosaan kasaan. Pari kertaa kruksille suoralla vedolla, mistä hyvä fiilis. Kruksi tosin ei mene. Petra toppasi pinkin 6bn släbillä, mutta ei saanut pidettyä otetta topissa ja lipesi. Molemmilla kuitenkin tosi hyvä fiilis! Kesti pari päivää kärsiä lihaskipuja 😉 Pohdittiin, että pinkki 6b häviää seuraavan viikon kisojen alta, joten olisi hyvä päästä sitä projektoimaan vielä.

Su 18.11 Salmis. Mennään Espooseen, mutta seinät on ihan tyhjät eilisten kisojen jälkeen. Päätetään kääntyä takaisin ja lähteä Salmikseen. Varoittelen Petraa, että täällä seinän profiili on vaikeampi ja melkein puhdasta hänkkiä, enemmän luonnon kallion muotoista. Itselläni hyvä vire päällä, onpa hauska tulla tänne muutaman kuukauden tauon jälkeen! Lämppäillään ylhäällä parvella ja kokeilen ottaa käyttöön 15kg kiekon vatsalihaksille. Toistoja 2 x 10, joten tuo ylimääräinen 5kg kyllä tuntuu. Aloitamme keltaisista ja projektoimme vihreitä. Aika nopeasti huomaan Petrassa turhautumisen merkkejä, vaikka hän kiipeää hyvin ja yrkkää paljon. Sovitaan molemmat, että tänään vain ”voimaillaan”, ei edes yritetä topata. Kiipeän ylös yhden oranssin ja useamman vihreän, toisia en pääse alkuotteita pidemmälle. Kuitenkin tosi hyvä fiilis. Minulla olisi Salmikseen vielä 15 käyntiä kortissa, pitänee alkaa käyttää niitä voimatreenien vuoksi. Pari päivää taas kroppa kertoo, että jotakin tuli tehtyä seinällä! 😀

Kotitreeniä 😀

To 22.11 Espoo BK. Pitkästä aikaa Espoossa. Molemmilla into päällä. Pongaan heti alussa Emman, jonka kanssa kiivettiin paljon viime syksynä. Saan häneltä hyviä vinkkejä useampaan projektiin. Paljon uusia reittejä kisojen jälkeen ja jengiä seinällä. Ihmisiä ihan tyrkyksi asti, vähän ahdistaa, varsinkin Petraa. Tunnistan niin fiiliksen omilta alkuajoilta. Emma pongaa hänkillä kivan oranssin 6An jossa todella hyvät ja isot kahvat, Petra intona voimailemaan. Minä pakerran entisen pinkin 6bn jälkimainingeissa samanväristä vitosta, jossa samanlainen kruksi. Ei mene vieläkään 😀 Sen sijaan usea helppo 6b onnistuu. Projektoin punaista sormiralli 6b:tä, mutta sen tiukka kruksi tiputtaa kerta toisensa jälkeen. Loppua kohden yhä paranee. Alkaa tulla jo tavaksi vetää lopuksi hänkillä joku helppo nelonen tai vitonen viisi kertaa putkeen ihan vain voimatreenin vuoksi. Viimeisetkin mehut seinälle. Toistoja toistoja! Kroppa tottuu muuveihin ja kuten venyttelyssä, alun vaikeat liikkeet alkavat sujua. Hyvällä fiiliksellä jatkoon! Seuraavaksi tavoitteena treenit 3 krt viikossa.

Hauska huomata miten nyt vuosi varsinaisen boulderoinnin aloittamisen jälkeen alkaa olla fiilis kohdillaan. Ei haittaa vaikka pitää ajaa harrastuksen perässä 100km per suunta, eikä sekään että jatkossa treenaan taas enemmän itsekseni. Ei edes se, että bensaan kuluva raha on pois vuorihaaveista. Hyvä motivaatio myös ruokavalion ylläpitoon ja lenkkeilyynkin jahka tämä pimeys hiukan hellittäisi. Mieli halajaa jo ensi vuoteen ja retkipoluille. Tuntuu ekaa kertaa kesän jälkeen, että elämä on kohdillaan. Onni on niin ohikiitävä juttu, että kun sen löytää tulee siihen tarttua molemmin käsin. Elämä on tässä ja nyt. Nähdään kiikuilla!

Treenikiikkuja: vinkkejä boulderoinnin aloittaville

15 Mar 201813 Jou 2021Jätä kommentti

Vaikka olen kiipeillyt aktiivisesti 2,5 vuotta, katson silti aloittaneeni varsinaisen boulderointi”urani” tasan vuosi sitten kun köysikaveri uupui ja piti keksiä miten kiikuille pääsisi ilman jatkuvaa aikataulujen kanssa säätämistä. Alkujaan vihasin koko hommaa, olin siinä surkea ja turhautumisia koin usein. Nyt, vuosi myöhemmin, on takataskuun kertynyt jo aimo määrä kokemusta, erilaisia reittejä, otteita ja sitä henkistä kanttia. Vuosi sitten olin kiivennyt boulderoiden jokusia vitosia ulkona ja sisällä tavoittelin 6an rajaa. Kevään aikana alkoi homma jo sujua, kiipesin ensimmäiset 6bt flässinä ja olin aika hyvässä vireessä Ahvenanmaan reissun jälkeen toukokuussa. Sitten tuli väsymys, joka vei mehut ja kesän aikana pidin taukoa liki 3kk kiikuista. Vieläkään en ole päässyt takaisin kevään flow tilaan, mutta toivoa on! Alla on muutamia keräämiäni vinkkejä aloitteleville boulderoijille.

Kiipeilyn alalajeista varsinkin boulderointi on helpoo aloittaa, mukaan kiipeilemään et tarvitse kuin reippaan asenteen! Monilla halleilla on vuokrattavana kenkiä ja sitten pääseekin jo kokeilemaan. Kiipeily on kuin voimistelua, tanssia tai balettia. Jokainen yksittäinen kiipeilyreitti on kuin tanssikoreografia, joka koostuu erilaisista sekvensseistä, osioista. Osa on helppoja, osa vaikeita ja niissä on erilaisia rytmejä. Niitä voi treenata erikseen tai kokonaisuutena. Reitillä on yleensä yksi tai useampi vaikea kohta, kruksi. Vaikeus tulee omasta fyysisyydestä ja tekniikan yhdistelmästä. Oma paino, pituus, apinaindeksi eli raajojen pituus vaikuttaa ja kropan notkeus. Kuten tanssissa, vaikeita juttuja toistetaan niin kauan, että ne alkavat sujumaan. Joskus tämä kestää vuosia. Luota siihen, että edistymistä tapahtuu ajan kanssa, sinulla on loppuelämäsi aikaa projektoida (itseäsi) seinällä!

Kun kiipeilyn imuun pääsee, huomaa pian, ettei se olekaan ihan niin helppoa kuin aluksi tuntui. Jokainen reitti on erilainen ja tekijänsä näköinen. Otteet reiteillä ovat erilaisia, osa helppoja toiset vaikeita, joskus samalla reitilläkin. Myös reitin rytmit on erilaisia: hidasta staattista tasapainoilua tai nopeaa voimakasta hyppyä, dynoa. Kaikkea voi ja kannattaa harjoitella erikseen, ei aina kokonaisuuksina. Tästä syystä 6A reitti hänkillä on ihan erilainen kuin saman greidin 6A positiivisella seinällä. Kaikilla kiipeilijöillä on omat vahvuusalueensa ja lempiotteet ja helposti jää tekemään vain mukavuusalueelle, jolloin ei kehity eteenpäin. Greidin tuijottaminen reiteillä on motivoivaa, mutta melko turhaa juurikin reittien erilaisuuden vuoksi. Joten älä lannistu jos jokin reitti ei heti mene!

Kiipeilijälle niin tuttu turhautuminen tulee siitä, ettei fyysinen ja tekninen taito seinällä riitä. Motivaation ylläpitäminen rakentuu toistoilla koska kroppa kehittyy, mutta hitaasti. Mitä paremmaksi kehityt, sen vaikeammiksi reitit käyvät, koska otteet pienenee, seinän kaarevuus lisääntyy ja vaatii enemmän tekniikkaa, voimaa sekä kestävyyttä. Kehitys on teoriassa loputon. Käytännössä oma kroppa ja osaaminen jossain vaiheessa tyssää, mutta se on silti kauempana kuin mitä tavis arkikiipeilijä osaa hahmottaa ja vaatii myös uhrauksia: ruokavalion, oheistreenit jne jne.. yleensä kehitys on nopeaa nelosesta 6a tasolle, mutta sitten tason nostaminen vaatiikin tupla ajan. Siihen vaikuttaa se, kuinka paljon viikossa kiipeää ja paljonko on valmis kehittämään itseään siellä epämukavuusalueella.

RUTIINIT – lämmittely ja sen aikana tehtävät keskivartaloa vahvistavat liikkeet. Isojen lihasten lämmittely ennen treeniä parantaa suoritusta ja auttaa palautumisessa sekä ehkäisee vammoja. Muista lämmitellä myös nivelet (sormet, ranteet, lonkat, polvet, olkapäät). Rutiineihin voi laskea myös säännölliset treeniajat. Myös ruokavalio ja riittävän veden juonti varsinkin treenipäivinä ovat muodostuneet rutiineiksi.

3G5A8878 — *Kiipeily on parhaimmillaan elämänpituinen matka!*

MONIPUOLISUUS – treenien riittävän monipuolinen sisältö. Erilaisia reittejä, greidiyrkkiä, tapoja kiivetä, eliminaatiokukkaset reiteillä tuovat lisää haastetta (vain käsillä, yhdellä jalalla, ilman tiettyjä otteita) jne. Vaikka vain kiipeilemällä kehittyy hyväksi kiipeilijäksi, niin lasken tähän mukaan myös kesän melontatreenit, joihin pyrin osallistumaan ainakin joka toinen viikko. Myös juoksu, hiihto ja kävelylenkit tuovat monimuotoisuutta peruskuntotreeneihin.

EPÄMUKAVUUSALUE – on ainoa paikka missä kehittyy niin henkisesti kuin fyysisesti. Uskalla haastaa itsesi seinällä ja kokeile rohkeasti vaikeitakin reittejä, vaikka vain aloitusotteita! Ota mallia kokeneemmilta tai kysy betaa! Yleensä kiipeilijät auttavat mielellään. Kokeile rohkeasti hookkausta, kitkan käyttöä, tasapainoilua ja lantion käyttöä. Ota mallia lapsista, jotka uskaltavat kokeilla ja yrittää kaikenlaista seinällä ilman pelkoa epäonnistumisesta!

Myös reitinluku on taito siinä missä edellämainitut. Voit yrittää keksiä mahdollisimman monia erilaisia tapoja kiivetä niitä. Siis ENNEN kuin kiipeät sinne Keskity muistamaan missä oli oikea käsi, oliko vasen jalka millä otteella jne.

TAVOITTEET – Turhautuminen kuuluu kiipeilyyn ja sitä on opittava sietämään. Toisaalta se auttaa myös kasvamaan sekä ihmisenä, että kiipeilijänä. Aseta itsellesi eri tasoisia tavoitteita: arkisia, pitkiä ja elämää suurempia. Arkiset tavoitteet voivat liittyä yksittäisiin treeneihin (esim. tänään circuit 4×8 reittiä) tai johonkin sisäprojektiin. Myös treenirutiinien ylläpitäminen (2-3krt viikossa treenit, juoksulenkit, ruokavalio jne) luovat arkeen pienempiä tavoitteita, joiden onnistuessa motivoituu lisää. Pidemmät projektit voivat kestää kuukausista vuosiin. Niitä voivat olla vaikkapa ulkoprojektit kallioilla tai vaikkapa lähestyvä kiipeilyreissu. Minulle pitkän tähtäimen tavoitteita ovat esim. lyhyet kiipeily- ja vaellusreissut Euroopassa. Jos arjessa on motivaatiopulaa, voivat nämä tavoitteet pitää katseen pallossa.

Elämää suurempia tavoitteitakin voi hyvin olla, vaikkei niiden toteutumisesta ole sen suurempaa tietoa. Haaveeni Mont Blancista tai Nepalin vuoristosta saavat minut hyrisemään, vaikka tiedänkin, että ne nykyisessä elämäntilanteessani ovat taloudellisestikin mahdottomia. Unelmat pitävät kuitenkin meidät aktiivisina arjessamme. Tavoitteena on pysyä kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin, jotta arki myös tulevaisuudessa sujuu. Takaiskut, loukkaantumiset ja tauot harrastamisessa kuuluvat valitettavasti elämään. Liikkua voi monella tapaa eikä se koskaan mene hukkaan. Eihän sitä koskaan tiedä, kenties minulle tarjoutuu mahdollisuus Everestin perusleirissä kyläilyyn vaikkapa 50-vuotiaana, joten sitä varten on hyvä tehdä töitä juuri nyt.

PARAS VINKKI – luota itseesi ja prosessiin! Pidä pää kylmänä ja kiipeä eteenpäin!

Helsinki adventure night 2018 ja Chris Sharma

3 Mar 20183 Mar 2018Jätä kommentti

Perjantaina 2.11 koitti monen kiipeilijän hartaasti odottama Helsinki Adventure Night. Tapahtuma järjestettiin jo toistamiseen GoExpo Winterin ohessa messukeskuksessa ja puitteet illalle eivät voisi olla paremmat! Tilaa on ruhtinaallisesti, mutta silti se säilyttää intiimin, pienen tapahtuman tunnun omalla rajatulla alueellaan. Tänä vuonna odotetuin vetonaula oli alunperin Kaliforniasta kotoisin, sittemmin Espanjaan muuttanut Chris Sharma, joka ei kummempia esittelyjä kiipeilykansalle kaipaa. Sharma kiipeisi vuonna 2001 ensimmäisenä 9a+ vaikeusasteen reitin. Sittemmin hän on kiivennyt ensimmäisenä myös 9b vaikeusasteen reitin. Sharma on suunnannäyttäjä ja kiehtova persoona, joka on kehittänyt kiipeilyä urheiluna ja elämäntapana, sekä noussut yhdeksi kiipeily-yhteisön merkittävimmistä esikuvista. Sharman suoritusten, elokuvien ja saavutusten lista on liian pitkä tässä esiteltäväksi. Häntä on jo pitkään pidetty maailman parhaana kalliokiipeilijänä.

Tämä oli jo kolmas vuosi kun osallistun tapahtumaan, edelliset muistiinpanot vuodelta 2016 ja 2017 . Pääsin paikalle noin kolmen aikaan, juuri parahiksi kuuntelemaan loppusanat seikkailijäpyöräilijä Toni Lundin Alaskan 1000 mailin Iditarod-reissustaan. Minulle Iditarod on tuttu vain huskypiireistä, onhan se kuuluisin pitkänmatkan rekikisa maailmassa. Rankka ja olosuhteiltaan arvaamaton kisa on näköjään mahdollinen myös pyörän kanssa, vaikka sitä joutuisikin sitten kantamaan lähes puolet matkasta. Harmi, etten kuullut tarinaa alusta asti, olisi ollut mielenkiintoista!

Pelkäsin etukäteen että aikani tulisi taukojen lomassa pitkäksi, olin liikkeellä yksin enkä edelleenkään tunne kuin kourallisen kiipeilijöitä. Heistä paikalla oli ehkä kaksi. Onnekseni tauot olivat lyhyitä ja kävin niiden aikana syömässä ja kahvilla. En ottanut muistiinpanoja kuin illan pääpuhujan, Chris Sharman luennosta. Hän näytti meille useita hienoja videoita ja kuvia omista kiipeilyistään vuosien varrella. Hänen puheensa oli inspiroivaa ja helposti ymmärrettävissä ja kirjoittelin kynä sauhuten ylös ajatuksia sekä vinkkejä. Sharma on aikamme kiipeilylegenda myös siksi, että hän painottaa kiipeilyä elämäntapana. Seurattuani hänen somepäivityksiään ja videoitaan ei hänen positiivisen rento elämänasenteensa tullut yllätyksenä.

Sharma aloitti kiipeilyn jo hyvin nuorena. Hänen isänsä oli surffari ja Sharma kokeili kaikenlaisia eri liikuntamuotoja, mutta mikään ei tuntunut omalta. Omien sanojensa mukaan kaikki mihin liittyi pallo tai jokin lauta tuntuivat vaikeilta. Mutta kun hän aloitti kiipeilyn jokin naksahti. Seinä pysyy paikallaan, ehkä se oli salaisuus! Hän edistyi lajissa nopeasti ja motivoitui siitä entisestään. 16 vuotiaana hän kilpaili jo worldcupissa. Hän sai paljon apua paikalliselta kiipeily-yhteisöltä ja se auttoi myös kehittymään. Vaikka Sharma aloitti salilla, hän on jo nuorena kiipeillyt myös ulkona. Boulderointi, ystävät ja luonto olivat hyvin koukuttava kokonaisuus.

37-vuotias Sharma kertoo nähneensä sportkiipeilyn evoluution olymppialajiksi. Nuorena hän kärsi polvivammasta ja joutui sen vuoksi pitämään vuoden tauon – juuri kun kivi oli ns. kuuminta. Se aiheutti paljon turhatumista, mutta toisaalta jälkikäteen ajateltuna oli myös iso kasvunpaikka nuorelle, hiukan röyhkeällekin kiipeilijälle. Se pakotti hänet kasvamaan ihmisenä ja nauttimaan luonnosta ja maisemistakin varsinaisen kiipeilyn lisäksi. Tärkeintä on pitää hauskaa!

Nuorena hän oli omien sanojensa mukaan vähän ylimielinen, mutta biographie 9a+ reitti Ranskassa opetti nöyryyttä. Siihen mennessä mikään ei ollut hänelle turhan vaikeaa, ja hän kuvitteli kiipeävänsä reitin suht helposti. Projekti kesti kuitenkin 4 vuotta. Hyvä esimerkki siitä miten kiipeily opettaa paljon kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä tavotteiden suhteen. Kiipeily kasvattaa myös ihmisenä. Se on pään hakkaamista seinään niin usein, mutta sitten äkkiä muuvit alkavatkin sujua.

Sharmasta reitit ovat kuin monumentteja. Ne säilyvät historiassa. Aina voi mennä ja kiivetä uudelleen ja katsoa pystyykö vielä. Kiipeily ei ole normi laji. Se on kuin elämän pituinen retki. Voit aloittaa 3v ja lopettaa 80v. Elämäntapa. On hetkiä jolloin voi tavoitella ja hetkiä jolloin vain nautitaan. Motivaatiota ei pidä väkisin hakea, mutta kun se tulee takaisin, se tulee aina suuremmalla voimalla. Sharma painotti illan aikaan moneen kertaan, että kiipeilyllä on monia puolia. Voi kilpailla tai olla vain luonnossa. Voi olla luova ja keksiä uusia linjoja kiveen. Sharmalle parasta on vapaus, se, ettei mennä linjojen mukaan ja tästä syystä hän kiipeää paljon boulderoiden ja vesisooloten. ”Rock is my canvas. Climbing is pushing your limits, but life comes with waves and so is climbing in life.”

Boulderointi on vapaata, näet linjan ja sitten kiipeät eikä kiviin jää jälkiä. Sharmalle se on hauskan pitoa ja freestyle. On tärkeää innostua (kiipeilystä) uudelleen ja ”löytää itsensä” uudelleen. Kehittyä innostuen. Ottaa kaikki mitä on oppinut tähän mennessä ja muovata sitä eteenpäin. Deep water solo eli veden päällä kiivettäessä ei tarvitse varusteita paitsi kengät ja mankkapussin. Sharmalle tällainen kiipeily on ylitse muiden juuri nyt. Vesi elementtinä lisää seikkailun tuntua koska siinä on paljon elementtejä jotka eivät ole ennustettavissa. Chris vertaa dws:a omanlaiseensa alppinismiin.

Tavoitteet pitävät sinut keskittyneenä ja kun ne täyttyvät on hetken tyhjä olo. On hyvä odotella ja antaa uusien tavoitteiden tulla luoksesi. Tällä hetkellä hänen haasteensa on yhdistää kiipeily-, perhe- ja yrittäjäelämä menestyksekkäästi. Hän on juuri saanut vaimonsa kanssa toisen lapsensa. He perustivat kiipeilysalin Barcelonaan, joka tuo Sharmalle mahdollisuuden treenata kotiseudulla myös sisällä. Hän kokee ison kaupungin ja yrittäjänä toimimisen vieraaksi itselleen, mutta otti sen haasteena. Elämässä pitää uskaltaa astua mukavuusalueelta koska siten kasvamme eniten ja se on tärkeä osa elämää. Elämä on kasvua ja uuden oppimista. Kiipeilyn myötä Sharma on ymmärtänyt, että on mukavaa pitää hauskaa, mutta suurin asia elämässä on inspiroitua niistä asioista, jotka pakottavat sinut epämukavuusalueelle kasvamaan ja muuttumaan. Toki se vaatii myös paljon rankkaa työtä. Joskus esteet tielläsi saavat aikaan vain suuremman tahdonvoiman.

Sharma toivoo antaneensa meille kuuntelijoille motivaatiota ja inspiraatiota. Hän summaa: ei sen kuulukaan olla helppoa, muuten ne eivät olisi projekteja!! 😉 Yleisön kysymykseen elämänsä suurimmasta inspiraatiosta Sharma vastaa napakasti, mutta tyhjentävästi. Suurin inspiraatio? Se jonka kanssa juuri nyt työskentelet. Turhaudumme kun ne eivät heti toteudu. Mutta kun ne ovat valmiita se on valmis ja yhtäkkiä jo takana. Toki on hienoa saavuttaa pitkäaikainen tavoite, mutta sitten sinun täytyy etsiä uutta ja löytää itsesi jälleen uudelleen. Sekin on rankkaa. Tärkein, suurin, projektisi on juuri nyt.

http://www.chrissharma.com

Ahvenanmaalla: tarinan loppu, uusi alku :)

27 Kes 201827 Kes 2018Jätä kommentti

Tämän kevään isoin juttu minulle oli neljän päivän Kiipeilyurheilijoiden järjestämä retki Ahvenanmaalle Soltunaan boulderoimaan. En ole koskaan ollut Ahvenanmaalla, tai edes pois kotoa tämän pidempään pitkään aikaan, joten odotin reissua jännityksen sekaisella innolla. En tuntenut ketään etukäteen, mutta kiipeilykaverini Emma oli jo paikalla yhdessä miehensä ja lukuisten muiden kiipeilykavereidensa kanssa. Varmuuden vuoksi otin mukaan myös luotetun ystäväni, Canonin 7D kameran, jonka arvelin antavan minulle tekemistä jos varsinaiset kiikut tökkisivät. Matkasta muodostuikin mielettömän hieno kokemus, jonka siivittämällä asenteella kiipeilen vielä pitkään.

Sunnuntaina heräsimme Susannan kanssa jo seitsemän aikaan. Keräilimme vähin äänin kamppeemme ja lähdimme aamiaisen jälkeen vielä kerran yrkkäilemään Hyvää lämppää 6 reittiä, jossa minulle kinkkinen istumalähtö ja Susannalle vaikea katon yli toppaus. Meillä oli noin kaksi tuntia aikaa kiipeillä, sillä mökki oli vielä siivottava ja avaimet luovutettava viimeistään klo 12.

Olin jo edellisenä iltana projektoinut alkua mielessäni ja saanut uutta betaa myös Mikolta. Kädet oli sullottava pieneen suorakulman muotoiseen koloon, siitä ponnisteltava jalat seinälle ja sitten tarkassa järjestyksessä siirtää käsiä muutaman muuvin eteenpäin niin, että pääsin selvemmille vesille varsinaisen pienen traversen alkuun. Vasemman käden etusormen haava ei auttanut lainkaan.

*Alkumuuvi jo kasassa, seuraavaksi oikealle. Kuva Sanja C.*

Aluksi tuntui, ettei hommasta tulisi mitään. Ähkimme molemmat reitin kimpussa kun paikalle alkoi raahautua myös muita kiipeilijöitä, mutta hetken lämpättyään he jatkoivat matkaansa. Vaikka kello tikitti, minulla oli silti jotenkin hyvä ja zenmäisen rauhallinen fiilis. Oli ihana tosissaan projektoida upeissa merimaisemissa jotakin pitkästä aikaa ja aamu oli vielä niin varhainen, ettei kuumakaan ollut.

Viimeiset 20min teimme molemmat lähes tauotta yrkkiä. Minä kokeilin eri variaatioita ja susanna taisteli pelkonsa kanssa. Pienen katon ylitys vaati tarkat käsiotteet, joiden varassa ponnistaa. ”Nyt menee!”, huusin kun Susanna sai oikean käden hyvään kahvaan. Ja niin sitten parilla vedolla ylhäällä!! Voi miten iloisia olimme!! Itsensä voittaminen on huikea tunne. Seuraavaksi minä perässä. Olin löytänyt alkuun Mikon betan ja jatkoin siitä sitten seuraaviin. ”Muista hengittää”, totesin itselleni ja äkkiä olinkin selvittäyt vaikean kohdan!! Traverse ja loppusuora ei ollut minulle vaikeita, joten sain kuin sainkin reitin kasaan!! Ja jäi vielä 10 min aikaakin 🤣 Taas tuli todettua, että yrkkäämällä ahkeraan vaikeita muuveja, kroppa alkaa pikkuhiljaa tottua ja muistaa.

20180513_192305(0) — *Maisemia laivalta.*

Takaisin mökeillä pakkasimme ja siivosimme ja odottelimme sitten bussia, joka veisi meidät takaisin Maarianhaminaan. Minulla oli ihan hyvä olo: tiesin että olisin voinut kiivetä enemmänkin reissun aikana, mutta tämäkin oli ekaksi Ahvenanmaan reissuksi oikein hyvä. Kamerassa odotti myös paljon kivoja kuvia!

Bussissa juttelin niitä näitä ruotsiksi kuljettajamme kanssa. Oli ihanaa puhua ruotsia, sillä kieleen liittyy minulla niin paljon hyviä muistoja ajoista työskennellessäni ruotsinkielisessä päiväkodissa 17 vuotta sitten ja myös koirakasvatusvuosina tapaamistani ihmisistä. Oli aika hupaisaa, että kuljettajamme isoäiti on kotoisin Porvoosta!! Juuri siellä kun on minullekin rakkaita ruotsinkielisiä ihmisiä! 💖

20180513_195754 — *Porukkaa laivaterminaalissa*

Laivalla söimme porukalla buffetissa itsemme aivan ähkyyn. Rakastan hyvää ruokaa ja laivalla varsinkin! Olin juuri jutellut Sanjan kanssa laivan kannella kiipeilystä, urheilijan asenteesta ja aika monesta muustakin asiasta, joten koin moraalista tuskaa kaikkien niiden herkkujen keskellä! Onneksi rakastan eniten alkupaloja: kalaa, äyriäisiä ja mätiä, joten länpimät ruuat saivat jäädä. Kun tuli jälkkärin aika nauroin, että kaverit saavat rullata minut pädeineni päivineen ulos laivasta.

Laivalla keräsimme katseita kun patjat eli pädit herättivät kummastusta. En muista koskaan saaneeni niin paljon katseita osakseni ja kieltämättä seurueemme muistutti 16 leppäkertun jonoa, kun marssimme parkkipaikalle odottamaan bussiamme. Minut jätettiin jälleen kotimatkalla Kivihoville Suomusjärvelle ja ajoin tyytyväisenä loput 11km omalla autolla kotiin.

20180513_185806 — *Laivalla. Kuva: Sanja Collins*

Matka oli kaiken kaikkiaan erittäin antoisa! Olen niin tyytyväinen, että kaverini Emma vähän kuin pakotti minut matkaan ja että alun epäilyistä huolimatta sain paljon uusia kiikkukavereita! Varsinkin Sanjasta muodostui minulle ikään kuin nuori esikuva: hänen positiivinen asenteensa ja nuoren urheilijan intonsa muistuttaa minua siitä, että jos jotakin tarpeeksi haluaa se on mahdollista saavuttaa. Sanja kertoi minulle treenaavansa paljon yksin ja miten se auttaa häntä keskittymään. Uskonkin, että oli laji mikä tahansa, urheilijan on pakko hakea ensisijaisesti motivaatiota itsestään eikä ympärillä olevista ihmisistä. Toisaalta kunnollinen tukiverkosto lajissa kuin lajissa (valmentajat, muut harrastajat) auttavat. Pohdin vakavissani, että vaikkei minusta tulekaan kiipeilyssä kilpailevaa urheilijaa, niin silti samalla asenteella voin rakentaa omaakin maailmaani. On merkitystä sillä, millaisten ihmisten kanssa jaat arkeasi ja millä tavalla he kannustavat ja rohkaisevat sinua omissa unelmissasi.

Kiitos Kiipeilyurheilijoille antoisista päivistä näin vasta boulderoinnin aloittaneen näkövinkkelistä ja myös kaikille reissussa olleille!! Nähdään yhdessä otteilla! 💖😊

Kuvia Ahvenanmaalta löydät täältä.

Lue lisää matkatarinaa:

Torstaina – Boulderointia Ahvenanmaalla

Perjantaina – Ahvenanmaalla: merellistä tunnelmaa Fågelbergetillä

Lauantaina – Ahvenanmaalla: huukkitraversea Grottanilla

Sunnuntaina – Ahvenanmaalla: tarinan loppu, uusi alku

Ahvenanmaalla: huukkitreeniä Grottanilla

27 Kes 201827 Kes 2018Jätä kommentti

Lauantaina tarmoa kiipeilyyn oli minulla paljon enemmän kuin monilla muilla koska olin lähinnä kuvannut edelliset kaksi päivää. Sormivammasta huolimatta aloitin lämppä-reiteillä. Hyvä lämppä6 oli hauskan oloinen reitti, jota yhdessä Susannan kanssa aloimme projektoida: hän toppausta ja minä ihan ekoja muuveja istumalähdöllä. En tuntunut saavan käsiä hyvään asentoon, jotta ponnistaminen ylös olisi ollut mahdollista.

Kävimme myös muilla sektoreilla päivän aikana, mutta suurimmaksi osaksi ne tuntuivat vaikeille. Ulkoboulderointi noin muutenkin on oma lajinsa ja Susannan kanssa yhdessä projektoimme kolmosia ja nelosia 😁 joitakin kutosia kokeilin alkua, mutta eivät luvanneet sen enempää. Iltapäivällä myös Sanja liittyi joukkoon ja saimme häneltä paljon hyviä neuvoja. Sanjan kanssa tulikin juteltua enemmänkin viimeisinä päivinä ja

sain häneltä valtavasti motivaatiota omaan touhuuni. Sanja on nuori ja innokas kiipeilijä, joka edustaa Suomea myös ulkomailla kilpailuissa. Hänen asenteensa urheilijana motivoi myös minua omassa elämässäni, siitä hänelle valtava kiitos!! 😚💖

Iltapäivästä saavuimme takaisin Hammas-kivelle ja sen takaosassa projektoin elämäni ensimmäistä hookkitraversea Sanjan opastuksella. Se sujuikin yllättävän mukavasti ja heti pohdin erään Vuohimäen vitosen olevan nyt minullekin mahdollinen 😉 hookkaus ei ole minulle kovin helppoa ja jalka kärsi siitä hieman, mutta on hauskaa huomata miten kroppa taipuu ties minkälaisiin asentoihin!

Kuten edellisinäkin päivinä, myös tänään ilma oli todella lämmin – vähän liiankin kuuma. Päätimme Susannan kanssa herätä sunnuntaina aikaisin ja tulla projektoimaan vielä aamusta hyvää lämppää reittiä. Kyllä se silloin menisi!! Kävelimme takaisin mökeille ja lähdimme käymään oluella Soltunan ravintolassa. Olin niin ylpeä kun olemattomalla ruotsinkielen taidollani tilasin oluen!! Istuskelimme hyvän aikaa terassilla yhdessä parin muun kiipeilijän kanssa ja aika meni nopeaan rupatellessa. Pian oli aika siirtyä Suomikatsomoon sillä Suomen jääkiekkopeli alkoi. Meillä puolestaan oli tarkoitus seurata mökissämme Euroviisuja joten ehdimme käydä Jarin ja Susannan kanssa tsekkaamassa Soltunan näköalatorni.

Torni on aivan kävelyetäisyydellä Soltunan ravintolalta ja sen lasitetulta yläparvekkeelta lankesi upeat maisemat yli Getan kunnan ja merelle saakka. Sopiva retkeilykohde myös vaikkapa lapsiperheille! Ilta-auringon kuultama metsä oli taianomainen. Äkkiä jostakin kantautui maita ja mantuja järisyttävä hurraa-huuto: Suomi oli tehnyt maalin!

Seurasin meidän mökkikunnan kanssa Euroviisuja Sanjan läppäriltä puoleen yöhön. Kisakatsomomme oli oikein tunnelmallinen 🤣 Tarjoilin kaikille iloisena hammashoitajana karkkia ja ksylitol-purkkaa 😁 meillä oli hirmu hauska ilta eri esiintyjiä katsellessa, mutta äänten laskentaa emme jaksaneet katsoa loppuun. Pitihän seuraavana päivänä herätä aikaiseen taas projektoimaan!

Kuvia Ahvenanmaalta löydät täältä.

Lue lisää matkatarinaa:

Torstaina – Boulderointia Ahvenanmaalla

Perjantaina – Ahvenanmaalla: merellistä tunnelmaa Fågelbergetillä

Lauantaina – Ahvenanmaalla: huukkitraversea Grottanilla

Sunnuntaina – Ahvenanmaalla: tarinan loppu, uusi alku

Treenikiikkuja: mun jalasta löytyykin juoksutossut!

18 Kes 201818 Kes 2018Jätä kommentti

Kesäkuu on alkanut kiipeilyn osalta mukavasti. Keväällä saavutettu itsenäisempi asenne on säilynyt ja olen saanut kivan viikkorytmin treeneihin. Uutena lajina minua on alkanut yhä enemmän kiinnostaa juoksu, ja siis nimenomaan kestävyysjuoksu. Olen jopa tehnyt juoksulenkkejä! 😂 Kukapa olisi KOSKAAN uskonut!!!?? 🤓 En minä ainakaan. Ennen en halunnut juosta edes sähkötolpan väliä, nyt tein ensimmäisen 12km lenkin ja se tuntui todella hyvälle.

Henkilön Lifedream kuva. — *Nuuksio, Solvalla.*

Mutta takaisin kiipeilyyn: kaverin puutteessa köysittely on ollut erityistä herkkua ja köyden päässä vietetyt kerrat on luettavissa yhden käden sormilla. Takana on muutama helppo liidi ja yläriprojektointia Nuuksiossa ja Kauhalassa. Sen sijaan olen hommannut itselleni kesädiilin BK:lle ja varsinkin Espoon Boulderkeskuksessa on tullut käytyä boulderoimassa 2-3krt viikossa. Yksin treenaaminen vaati minulta aluksi hieman totuttelua, olenhan yleensä aina sopinut kiipeilytreffit kavereiden kanssa. Tuntui jotenkin hölmöltä mennä treenaamaan yksin, ikäänkuin vain toisten ihmisten kanssa kiipeily tekisi hommasta merkityksellisempää ja todempaa.

Sosiaalinen puoli kiipeilyssä onkin mietityttänyt minua jo kahden vuoden ajan: harrastuksiini on aina liittynyt voimakas sosiaalinen tarpeeni ja kiipeilyssä on ollut rankkaa huomata miten vaikeaa on löytää paitsi kiipeilykavereita, myös ihan aitoja ystävyyssuhteita. Yksi syy nykyisille harrastuksilleni on uusien ystävien löytäminen, mutta köysittelypiireissä se on yllättävän vaikeaa. Väsyin jo viime vuonna siihen ajatukseen, että päästäkseni treenaamaan, joudun kyselemään tuon tuosta köysiseuraa palstoilla ja foorumeilla. Samalla totesin, ettei ihmisiä kiinnostanut aito ystävyys vaan vain se, että hekin saavat treeninsä. Sinällään molemmin puolin toimiva ratkaisu, mutta silti minusta nurinkurinen ja haiskahti helposti jopa hyväksikäytölle.

Boulderoidessa olen tyytyväinen siihen, ettei minun tarvitse vain treenin takia käyttää ihmisiä hyödykseni, vaan ystävät lajin parissa ovatkin sitten ihan aitoja isolla Alla. Kyllä se laatu korvaa monenkertaisesti määrän! Treenit ovat myös tehokkaita: parissa tunnissa olen jo aivan pumpussa ja kotona olen aikaisin. Minulla on matkaa bklle 100km suunta, joten sillä on merkitystä.

Yksin treenaaminen on tehnyt myös henkisesti hyvää. Se on pakottanut kohdentamaan ajatuksia siitä, mitä todella haluan. Mihin haluan keskittyä kun kukaan ei ole katsomassa tai potkimassa eteenpäin? On tehnyt hyvää miettiä mitä oikeasti haluaa ja mistä tykkää koska käytettävissä oleva aika ja rahakin ovat rajallisia. Siitä huolimatta, että olen varsin itsenäinen tyyppi olen viime vuosina huomannut tekeväni elämässä paljon asioita ikään kuin suorittaen: saadakseni hyväksyntää, miellyttääkseni muita tai saavuttaakseni sen itsensä voittamisen fiiliksen.

Toisaalta kun asuu mökissä maalla yksin, käy treenaamassa yksin ja juoksemassakin yksin, alkaa jossakin vaiheessa päätä pakottamaan. Mökkihöperyys vaivaa minua vähän liiankin usein. 😀 On mukavaa höpötellä niitä näitä samalla kun tahkoaa. Melonnan piirissä meillä on kiva seuraporukka ja olenkin pyrkinyt osallistumaam viikkomelontaan noin joka toinen tiistai. Se on mukavaa vaihtelua yksin treenaamiseen.

Olen pohtinut paljon sitä millainen treeni minua eniten motivoi. Olen aina ihaillut kestävyysurheilijoita ja vasta viime päivinä olen oivaltanut, että omassakin treenissä parhaat kiksit saan pitkistä, matalan sykkeen treeneistä oli sitten kyseessä kiipeily, juoksu tai retkimelonta. Kehittyäkseen on toki lisättävä muunkin kaltaisia harjoituksia, mutta kenties kestävyysurheilussa siintää minun tulevaisuuteni liikkujana. Joku juttuhan siinä on, että palaa samojen asioiden äärelle vuosi toisensa jälkeen. Uskon, että meillä ihmisillä on olemassa oma polku, ikään kuin kutsumus, jota kuuntelemalla elämästä on mahdollista saada erityisen mielekäs, oli sitten kyseessä työ- tai vapaa-aika. Olen saanut myös paljon motivaatiota valmentajiltani Anetelta ja Kuutilta sekä jutellessani aina silloin tällöin muiden aktiiviliikkujien kanssa. Keskittyminen olennaiseen vaatii kuitenkin tiukkaa rajaamista sen suhteen, mihin kaikkeen on aikaa.

Aloitin juoksuharrastuksen kesäkuun alussa, kun tuntui että peruskestävyyteni ja myös painoni alkoi huolestuttaa. Lukuisia 5km lenkkejä myöhemmin on todettava, että juoksu tuntuu tällä hetkellä todella hyvälle! Sain valtavaa motivaatiota kun yllätin itseni juoksemalla myös ylämäet mukavalla tempolla. Pari viikkoa sitten juoksin ensimmäisen yli 10km lenkin, 12km aikaan 1h50min. Eteneminen on siis vielä todella hidasta, mutta tuntui ihan mielettömän hyvälle! Vuonna 2014 aloitin huskyni Wilyan kanssa pitkän matkan kävelyharrastukseni ja kun koira vuosi sitten menehtyi 12-vuoden iässä, on tuo mukavasti alkanut kävelyharrastus ollut tauolla. Tuntuikin erityisen kiitolliselle painaa tossulla samoja polkuja kuin Wilyan kanssa ja ikään kuin uudestaan jatkaa siitä, mihin sen kanssa jäimme. 💖

Olen ihmisenä projekti-tyyppiä: täytyy olla jokin tavoite mielessä tai syy toiminnalla. Kevään edetessä olen ymmärtänyt, että vaikka kuinka paiskisin töitä viikonloppuisin, en tule hammashoitajan palkallani säästämään vaadittavia summia, jotta haaveilemani vuorikiipeilyharrastus varsinaisesti onnistuisi. Lisäksi olen jatkuvasti väsynyt kun kuusipäiväiset työviikot kuormittavat kroppaa. Oivallus oli vähän katkera niellä. Olisihan se elämä ainakin taloudellisesti helpompaa jos olisi paremmin palkattu työ ja/tai vaikkapa se ihana mies, jonka kanssa arkea (ja niitä laskujakin) jakaa.

Elämä kuitenkin on mitä on ja parhaansa on tehtävä niillä korteilla, jotka on jaettu. Ei ole mitään syytä jäädä lannistuneena eteisen lattialle itkemään, vaan käärin hihani ja pohdin mihin sitä sitten olisi varaa. Kesän aikana on tarkoitus käväistä kerran kiipeilyvalmennuksessa ja samalla kartoittaa ensi syksyn valmennuksia. Olen pohdiskellut myös juoksukisoihin osallistumista, sillä se toisi juoksutreeneihin tavoitteellisemman sävyn. Toisaalta se samalla tarkoittaisi myös ajan ottamista jostakin muusta. Pitää siis löytää olennainen ja keskittyä sitten siihen! 👍💪 Juoksun lisäksi olen koko kevään treenannut koirien kanssa agilitya ja koirat on tänä kesänä tarkoitus vihdoinkin ottaa mukaan myös retkeilemään. Telttailu kolmen ison aktiivisen koiran kanssa tulee varmasti olemaan sekin mielenkiintoista.. Siispä rohkeasti kohti uusia seikkailuja! 🙂

Ahvenanmaalla: merellistä tunnelmaa Fågelbergetillä

14 Kes 201827 Kes 2018Jätä kommentti

Perjantaina heräsin yhdeksän aikaan. Pieni mökkimme oli hiljentynyt jo aikaisin yöpuulle ja se olikin aika mielenkiintoinen seikka: kansainvälisestikin runsaslukuisten kiipeilijöiden joukossa ei näkynyt yöhön asti rellestäviä tai bilettäviä. Vaikka olutta kului, se nautittiin vähin äänin oman mökin tai kallion suojissa ja nukkumaan kaikki tuntuivat menevän ajoissa. Ainoa pieni poikkeus oli lauantai-ilta, jolloin moni oli jo liian väsynyt sunnuntain tosiyrkkäilyyn. Lisäksi lauantaina jännitimme sekä suomen jääkiekkopeliä, että euroviisujen finaalia. Vaikuttaakin siis siltä, että kiipeilijät osaavat rentoutua juuri sopivassa määrin, jotta seuraavan päivän kiikut olisivat suotuisat 😉

Sovimme oman mökkikuntamme kanssa, että lähtisimme kohti niemen kärjessä sijaitsevaa Fågelberget-nimistä sektoria, jonne olisi noin 40min kävelymatka. Kukaan meistä ei ollut käynyt paikalla aikaisemmin ja huhujen mukaan polku tulisi olemaan aika haastava.

20180510_155404 — *Soltuna – näköala mökeiltä*

Sovin muiden kanssa, että voisin suosiolla jättää oman pädini mökille ja kannoinkin siis vain pientä päiväreppua ja kameralaukkua. Edellispäivän lähestymisestä viisastuneena tiesin, että kävely epämukavan pädin kanssa olisi liian raskasta. Pistää miettimään missä vaiheessa uuden hankinta olisi paikallaan… Sanjan, Susannan, Mikon ja Mikon kaveri Jarin kanssa lähdimme sitten aamupalan jälkeen taivaltamaan ensin kohti Djupviksgrottorna- nimistä aluetta, joka ystäville lausutaan vain Grottanina. Sieltä oli tarkoitus jatkaa matkaa edemmäs. Lähestymisen aikana tuli turistua kaikkien kanssa vähän kaikesta ja pikku hiljaa tutustuimme toisiimme. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila alkoi kohota nopeasti.

Heti polun alussa tulee vastaan aika mielenkiintoinen kiviröykkiöiden meri, jonka paikalla vierailleet kulkijat ovat rakentaneet jääkauden jälkeisestä kivikkoisesta pirunpellosta. Näitä samoja kiviröykkiöitä opimme matkan aikana seuraamaan, sillä ne viitoittivat tietä meille kiipeilijöille. Vähän nauratti kivikautinen suunnistustapa, mutta kun se kerran toimi! Geta-vuorella on erittäin mielenkiintoinen ja runsas historia, johon pääsi tutustumaan lukemalla paikalla olleita opastauluja. Suosittelen ehdottomasti alueeseen tutustumista myös ei kiipeilijöille! Grottanilla törmäsin Emmaan, joka jo ystäviensä kanssa yrkkäili omia projektejaan. Jälleen liipasinsormeni alkoi syyhytä ja räpsin tytöistä kuvia. Sovimme kiipeilevämme hetken aikaa tässä ja niinpä pyörin paikalla hetken aikaa kuvaten omaa mökkikuntaa ja muitakin kiipeilijöitä. Tunnelma oli kyllä korkealla, koska ilma oli mitä upein ja paikalla oli paljon ihmisiä niin Suomesta, Ruotsista kuin Saksastakin.

Hyvä!-sektorilla yrkkäilin istumalähdöllä lämppäreittejä, mutta mitään hirveää vimmaa kiipeilyyn ei vielä tullut. Maisemat, ilma, kallio ja ihmiset vain varastivat kaiken huomioni. Toisaalta reittien yllättävä vaikeus saattoi myös vaikuttaa motivaatioon, jo lämppäreiteillä tuntui vaikeuksia juurikin istumalähdöissä eikä mukavaa flow-tilaa kiikuille oikein tullut. Olen varma, että olisin kiipeilyllisesti saanut paljon enemmän irti päivästä ja koko matkasta jos olisin malttanut laskea kameran käsistäni ja todella keskittynyt projektoimaan niitä kutosen reittejä, jotka olisivat olleet ihan mentävissä. Aika ei kuitenkaan tuntunut oikealle.

Ruokatauon jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa Fågelbergetille ja onneksi Emman mies Nalle lähti opastamaan meitä yhdessä perheen koirien kanssa. En tiedä olisimmeko löytäneet perille ilman Nallen opastusta. Polku kulki suurimmaksi osaksi kallion päällä ja ihastelimme sinistä merta. Mieleeni tuli elävästi viime kesän Jussarö-boulderointimatka, sillä maisemat ja sää olivat samankaltaiset. Kyllä saaristossa vain on sitä JOTAKIN, joka koukuttaa ihan joka kerta! ❤ Istuskelimme välillä rantakalliolla ja huljuttelimme varpaita varsin jäätävässä merivedessä 😀

Fågelbergetin Puerto Rico-sektori tuli lopulta rannan tuntumassa vastaan ja jengi alkoi yrkkäilemään erilaisia, aika hankalalta vaikuttavia reittejä. Kaivoin siis kamerani esiin ja nautin suunnattomasti erilaisten kuvakulmista ja maiseman väriloistosta. Kuvasin kiipeilijöitä mm Pictorilla (6c) ja Puerto Ricolla (6C). Reitit olivat kaikki aika herkkiä. Koska suurin osa meistä mökkikuntalaisista ei kuitenkaan ihan vielä ole tuolla tasolla, jatkoimme matkaa kohti Yhteys-sektoria, missä lupaavia nelosia ja vitosia. Oli hienoa katsella, miten kaikki tsemppasivat toisiaan ja tuli siinä jokunen itsensä ylittäminenkin!! Tosi jees! Itse tosin edelleen paikalla lähinnä linssi kourassa, vaikka kiipesinkin huvikseni yhden helpoista. Kivi oli täällä meren kuluttamaa ja pyöreää ja minähän vihaan slouppereita.

Matkalla takaisin mökeille pohdin, että huomenna lauantaina on kyllä pakko laskea kamera ja alkaa yrkkäillä jotakin, ettei ihan mene ohi koko Ahvenanmaa! Kotimatka tuntui todella pitkältä, vaikka iltapäivä alkoi jo taittua iltaan. Olin iloinen, ettei minulla ollut pädiä kannettavana, sillä jaloissa tuntui kyllä muutenkin. Sain

IMG_20180521_203500_875 — *Geta-vuoren laella vietimme tarvittavan lepotauon*

osakseni ihanaa ja hellää kettuilua siitä, että pääsin niin helpolla 😀 Maisemat olivat todella hienot meidän noustessa Geta-vuoren huipulle. Mielessä pyöri kylmä olut ja kylläpä se maistuikin hyvälle kun vihdoin pääsimme takaisin mökeille. Viikonlopun aikana sain osallistua mökkikunnan ruokailuihin, sillä omat pussiruokani eivät oikein houkutelleet ja kavereilla oli ruokaa liiaksikin asti. Perjantaina Sanja oli niin ihana, että tarjosi minulle puolet hernekeitostaan ja lauantaina Susannan kanssa teimme riistaisaa riisimuhennosta. Jari puolestaan vippasi oluet 😀 Että ihan oli olo kuin prinsessalla, kiitos kaikille!! 🙂 ❤

Päivän ainoa miinus oli syvä, melkein sentin pituinen viiltohaava, jonka sain vasempaan etusormeen avatessani illalla hernekeittopurkkia 😏🙄 onneksi minulla oli ensiapulaukku messissä ja seuraavaksi päiväksi sormen ympärille kietaisin tuplalaastarin. Se niistä kiipeilyistä sitten, pohdiskelin. 🤣

Kuvia Ahvenanmaalta löydät täältä.

Lue lisää matkatarinaa:

Torstaina – Boulderointia Ahvenanmaalla

Perjantaina – Ahvenanmaalla: merellistä tunnelmaa Fågelbergetillä

Lauantaina – Ahvenanmaalla: huukkitraversea Grottanilla

Sunnuntaina – Ahvenanmaalla: tarinan loppu, uusi alku

Boulderointia Ahvenanmaalla

7 Kes 201820 Jou 2018Jätä kommentti

Olin pakannut kaikki tavarani pienissä pusseissa turvallisesti pädini sisään ja siitä muodostuikin kuin ylisuuri sämpylä. Jotenkin osasin aavistaa, että liikuskelu tämän monsterin kanssa tulisi olemaan haastavaa 😀 Aivan viime metreillä otin mukaani vielä pienen repun, joka osoittautuikin todella tarpeelliseksi. Vaatteiden, kameran ja vara-akkujen lisäksi pakkasin mukaani retkikeittimen ja useita pussiruokia. Otin mukaani myös yhden kirjan, jota ajattelin iltaisin lukevani.

Matka alkoi Helsingistä aikaisin torstaiaamulla kun bussi kohti Turkua lähti matkaan. Minä olin sopinut bussin kuljettajan kanssa sen nappaavan minut mukaansa Kivihovilta, vain 12km päässä kotimökkini kuistilta. Kivihovi on Teboil-asema Suomusjärvellä, aivan Turun moottoritien vieressä. Muut matkaajat olivat nousseet kyytiin Helsingistä, lähes tunti aikaisemmin, joten pieni kävelytauko tuli heille mieluisena yllätyksenä sillä aikaa kun minä sulloin monsteriani bussini alaosaan.

Turun laivaterminaalissa tutustuin vieressäni istuvaan nuoreen Sanjaan, joka vaikutti hämärästi tutulta. Sanja olikin naisten kiipeilypäivässä yksi kouluttajista ja aloimme heti jutella kiipeilystä ja matkasta. Oli mukavaa saada heti joku hengenheimolainen. Laivalla sulloimme kaikki pädit ja tavarat yhteen hyttiin ja riensimme buffettiin aamupalalle. Pöydässä riitti innostuneita kiipeilijöitä ja hyvin pian tutustuimme toisiimme. Huomasin myös, että laivassa oli muitakin kiipeilijöitä kuin meidän porukka, joten helatorstai taitaa olla aika legendaarinen Affella!

20180511_213107 — *Meidän mökki etualalla*

Maarianhaminassa istuin bussin etupenkille ja ihastelin kaupungin uskomatonta kauneutta. Ilma oli todella kaunis ja joka paikassa kukki upeita kukkaistutuksia ja vanhat puutalot olivat niin somia! Matkalla Getan kuntaan huomasin monia hauskoja yksityiskohtia: tien pientareet olivat täynnä valkovuokkoja, niitä kasvoi jokapaikassa kuin istutettuna. Täällä nopeusrajoitus olikin 90km/h ja bussi kiiti pienten omakotitalojen ja niiden puutarhojen ohitse. Ahvenanmaa tuottaa runsaat määrät omenamehua ja pieniä käppyräisiä omenapuita olikin suurina puutarhoina kaikkialla. Olin aivan innoissani myös puustosta, sillä kuusien ja mäntyjen välissä kasvoi runsaasti myös lehtipuita kuten tuulessa heiluvia rauduskoivuja. Okei, en liiku paljon poissa kotoa 😉 mutta toisaalta kaikkien yksityiskohtien huomaaminen tekee matkasta entistä rikkaamman!

Soltuna sijaitsee Geta-vuorella, joka on maantieteellisesti yksi Ahvenanmaan korkeimmista paikoista. Noin 107 metriä meren yläpuolella, maisemat olivat upeita ja niissä riitti ihastelemista seuraavat neljä päivää! Nukuimme neljän hengen pienissä mökeissä, jotka idyllisinä nököttivät kallion laella. Meitä kiipeilyurheiljoiden reissulaisia oli yhteensä 16, joten mökkien jako oli tarpeen. Omaan mökkikuntaani kuuluivat Sanja, Susanna ja Mikko ja heidän kanssaan tulikin paljon kiivettyä seuraavina päivinä. Mökeissä ei ollut juuri muuta kuin kerrossängyt, pöytä ja pari tuolia, mutta alueella oli erittäin laadukas ja monikäyttöinen yhteiskeittiö sekä suihkutilat, jopa pieni sauna! Olisin voinut pakata mukaani paljon muutakin kuin pussiruokia, jos olisin tiennyt, että keittiöstä löytyy lieden, mikron ja jääkaapin lisäksi myös pakastin 😉

Jo ensimmäisenä iltana lähdimme kävelemään kohti Grotta-sektoria, sillä ilma oli todella lämmin ja kaunis. Minä purkasin pädistäni suurimmat tavarat, mutta se silti painoi kuin synti. Olkahihnat kiertyivät oudosti makkaralle ja minun oli vaikeaa kannatella pädin painoa. Lähestyminen kesti noin 20minuuttia kävellen kallioiden päällä ja pakko myöntää, että tämä ensimmäinen päivä oli rankin. Seuraavina päivinä kävelyyn alkoi jo tottua.

Paikanpäällä valokuvauksellinen minäni otti tyystin vallan ja juoksin heti kallion päälle räpsimään kuvia kymmenistä kiipeilijöistä alueella. Aloin pohtia taas omaa asennettani kiipeilyyn, en voi sille mitään. Ensimmäiset päivät menivätkin lähinnä kuvatessa, kallio ja siinä roikkuvat ihmiset vain saivat minut tyystin hurmion valtaan 😀 Paikalla oli todella paljon ihmisiä, kokonaisia perheitä ja ilokseni huomasin myös kansainvälistä tunnelmaa kun suomen lisäksi ympäriltä kuului ruotsia ja saksaakin.

Illalla olin niin poikki, että ehdin lukea kirjaani ehkä kaksi sivua ennen kuin sammuin makuupussiini. 🙂