Tietoinen läsnäolo – osa I

TIETOINEN LÄSNÄOLO – siis toisin sanoen henkevien ajatusteni ryöppy, OSA I

Miksi julkaista tämä teksti? En tiedä. Luulen, ettei monikaan jaksa lukea sitä edes loppuun asti ja pahimmillaan voipi olla, että minut luokitellaan entistä pahemmin kukkahattutätien ja parantajaeukkojen kastiin. Uskon kuitenkin, että minulla on ollut tämän kirjoituksesta niin pitkään tarkoituksellisia ajatuksia, etten voi olla julkaisematta sitä. Tavoitteeni on yksinkertaisesti kertoa elämänkatsomuksestani, joka on auttanut juuri minua tulemaan tietoiseksi itsestäni ja ympäristöstäni, olemaan kiitollinen ja nöyrä saamaani elämää kohtaan. Teksti on tarkoitettu ystävilleni ja perheenjäsenille, mutta myös kaikille, joihin se herättää uteliaisuutta. Ehkä elämänkatsumukseni antaa muillekkin, tai sitten ei, mutta se on tehnyt oman elämäni jokaisesta päivästä sellaisen seikkailun, jonka veroista en löydä mistään fantasiakirjallisuudesta tai elokuvista! Kyky ajatella asioita isommalla mittakaavalla, nousta itsensä yläpuolelle ja tarkastella omaa toimintaansa puolueettomasti, on mielestäni jokaisella ihmisellä olemassa, me kaikki emme vain tule koskaan tehneeksi niin. Lisäksi, kun tälle tielle kerran lähtee, huomaa miten suuri merkitys sillä on tässä ajassa – ja tulevassa.

Vuodesta 2009 olen ollut kiinnostunut etologiasta, tieteenhaarasta, joka tutkii eläinten käyttäytymistä. Olen istunut lukemattomilla luennoilla ja lukenut useita kirjoja aiheesta. Olen kouluttanut itseäni myös koirankouluttajana. Eläinten käyttäytymistiedettä seuranneena tiedän, että kyseinen tieteenlaji on viime aikoina kokenut huimia edistysharppauksia. Kun aikaisemmin ajateltiin, että eläimet ovat vain vaistojensa varassa työskenteleviä automaatteja, on nyt pystytty todistamaan, että eläimetkin oppivat oivaltaen. Emme ole niin erilaisia kuin olemme halunneet mieltää. Hangella hiirtä metsästävä kettu on oppinut toimimaan siten matkimalla emoaan, tekemällä tuhansia virheitä ja vielä enemmän onnistumisia. Eläimet kykenevät tietoisesti hahmottamaan hyvänolon tunteensa ja oppimaan virheistään – nyt sain ruokaa, nyt en.

Tähän perustuu positiivinen vahvistaminen koirilla: koiran annetaan itse oivaltaa tehneensä oikein. Perinteisesti olemme opettaneet koiria houkuttelemalla ne namilla oikeaan paikkaan, jopa fyysisesti manipuloimme niitä – ja koirat oppivatkin nopeasti seuraamaan käsiämme tai eleitämme. Ne eivät kuitenkaan täysin hahmota sitä, mitä ovat tekemässä. Ne eivät tee koskaan virheitä. Ne eivät opi pohtimaan vaihtoehtoja mikä toimii ja mikä ei, eivätkä tarjoa meille itse tekemistä. Ne vaipuvat niin sanottuun itse opittuun avuttomuuden tilaan, jossa ne katselevat meitä odottaen, että sanomme niille kuinka tulee toimia ja miten käyttäytyä. Kahdella toiminnalla, vaikka lopputulos lyhytnäköisesti on sama, on kuitenkin ratkaiseva vaikutus koiran tavassa tarkkailla ympäristöään ja sen mahdollisuuksia.

Me ihmisetkin voimme elää tässä avuttomuuden tilassa, jossa koemme, ettei meillä ole mahdollisuuksia vaikuttaa elämäämme tai maailmaan, jossa elämme. Teemme asioita koska niin kuuluu tehdä ja hyödymme niistä, mutta emme todella sisäistä syitä tekemisen taustalla. Sanomme elävämme hetkessä, koska joku on joskus sanonut, että siinä on onnellisuuden avain. Emme kuitenkaan ymmärrä mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Kyky hahmottaa tämä ketju on geeneissämme, ympäristössämme ja tavassamme kohdata elämä. Uskon, että silmien avautuminen elämän totuudelle vaatii näitä kolmea, mutta kaikilla on siihen mahdollisuus. Kuten lintu, jonka pesän rakennusta aiemmin kuvailtiin ”pesänrakennusvietiksi”, mekin kykenemme uskomattomiin asioihin sitten kun palikat ovat kohdallaan. Lintu herää kevätauringon vaikutuksesta etsimään tietyn mittaisia keppejä. Sen tulee olla juuri tietyn ikäinen ja toisinaan olla myös tiettyä sukupuolta. Löydettyään sopivan mittaisen kepin, tuo keppi ajaa sitä hakemaan lisää samanpituisia keppejä. Kun keppejä on monta, niistä muodostuu kasa ja tuo kasa ajaa lintua muovaamaan niistä pesää. Kun pesä on valmis sen muoto houkuttelee lintua etsimään kumppania ja niin edes päin. Luonto on täynnä näitä monimutkikkaita käyttäytymisketjuja, joiden sisällöstä olemme vasta hiljaittain tulleet tietoiseksi. Jos mikä tahansa ketjun osasista ei toimi, lintu ei kykene rakentamaan pesää tai joutuu aloittamaan alusta. Koiran koulutuksessa, sanomme tätä ketjuttamiseksi.

Uskon, että yhtälailla me ihmiset tarvitsemme geneettisen taustan ja tietyn ympäristön kyetäksemme henkeviin ajatuksiin, koska toisilla niitä ei vain tunnu olevan. Kykyymme havaita elämä on kuitenkin suurin vaikuttaja ja siihen voimme vaikuttaa eniten. Yleensä ihmiselle tulee jossakin vaiheessa elämäänsä tilanne – jokin kriisi tai kehitysvaihe, jolloin hän alkaa pohtia elämän tarkoitusta ja sitä mitä merkitystä juuri hänen elämällään on ollut. Tarvitsemme siis, aivan kuten muutkin eläimet, tietyt puitteet jotta kykenemme kehittymään.

Published by

Hanna

Elämästä unelman reunalla kirjoittelee vihreällä ja positiivisella mielellä käyvä eukko. Valokuvauksen ja lemmikkien lisäksi harrastan pitkänmatkan kävelyä, kiipeilyä, melontaa, sukellusta, maastoratsastusta ja retkeilyä. Tavoitteena mm. Mont Blanc (4810m) 2019. Arjen seikkailuja, maailman ihmeitä ja luonnossa samoamista. Niistä on pienen tytön unelmat tehty!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s