Koiran alkuperä

Vuonna 1994 löydettiin Ranskasta lähes 25 000 vuotta koskemattomana säilynyt luolasto, jonka lattiassa havaittiin yllättävä löytö: aivan perimmäisestä kammiosta löytyi kymmenien metrien matkalta ihmisen jalanjälkiä, jotka on koon ja muodon mukaan pystytty kartoittamaan kuuluneen noin 130-150 senttiselle, arvioiden kahdeksan vuotiaalle pojalle. Poika oli piirrellyt kulkiessaan luolastossa sen seiniin ja samalla pidellyt soihtua, sillä luolassa oli pimeää. Soihdun jäännöksistä on pystytty määrittelemään niiden iäksi noin 26 000 vuotta.

Se mikä tästä saveen painuneesta löydöstä tekee merkityksellisen ainakin meille koiraihmisille on se, että pojan jalanjälkien vieressä kulkevat toisetkin jäljet. Eläimen varpaiden pituuden perusteella sitä ei voi luokitella sudeksi tai muuksi tunnetuksi luonnossa eläväksi koiraeläimeksi. Luolaston jäljet ovat ensimmäisiä Cro-Magnonin ihmisen, eli Europaassa aikoinaan eläneen Homo sapiensin jalanjälkiä ja arvatkaa mitä? Ne toiset ovat ensimmäiset merkit koirasta.

Jucaides Cayla Cahaya ”Piiku”

Ihmisen ja koiran yhteinen historia on jättänyt jälkensä molempiin lajeihin. Evoluution myötä meissä on hyvin samankaltaisia piirteitä ja evoluutiobiologit työstävät uudenlaisia löytöjä yhä. Hiukan yllättäen koira on suhteellisen vähän arkeologisessa, biologisessa ja kultturaalisessakin tutkimuksessa merkille pantava eläin, vaikka yhteinen historiamme kantaa kymmeniä vuosituhansia. Vasta viimeisen 20 vuoden ajan tiedeyhteisöä on alkanut kiinnostaa myös domestikoidut lemmikit luonnonvaraisten eläinten sijaan. Nykytieteen avulla on kyetty rikkomaan monia vanhoja uskomuksia koiran alkuperästä, käyttäytymisestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Koiran esi-isänä pidetään yleisesti harmaasutta ja se onkin ihmisen ensimmäinen kesyyntynyt eläin. Myös sen levinneisyys on ollut suuri: esihistoriallisia merkkejä koirasta löydetään kaikkialta maailmasta Antarktista lukuun ottamatta.

Arkeologisesti pitkään vanhimmat löydetyt todisteet koirasta olivat leukaluun jäännökset Saksasta, joiden iäksi on määritelty 12 000-14 000 vuotta. Tämän vuoksi koiran alkuperän on kuviteltu ajoittuvan noin 14 000 vuoden päähän, mutta uusia löytöjä tehdään jatkuvasti. Näiden joukossa on mm. vuonna 2008 julkaistu tieto Belgiasta löydetystä koiran pääkallosta, jonka iäksi on määritelty jopa 32 000 vuotta! Kyseessä oli jo vuonna 1860 löytynyt luunkappale, jota aikaisemmin oli pidetty osana suden kalloa. Maailmalla onkin paljon fossiileja, jotka on ilman suurempia tutkimuksia automaattisesti oletettu olevan susia, mutta nykyisten vertailevien tutkimusmenetelmien avulla moni fossiili osoittautuukin kallonmittasuhteita tarkastellessa koiraksi. Näin kävi myös Belgiasta löydetylle kallolle, joka on löytöpaikkansa mukaan nimetty Goyet’n koiraksi. Se on tällä hetkellä maailman vanhin löytynyt koira.

Koiran ja ihmisen yhteiselo

Kevät 2017

Koiran ilmestyminen osaksi ihmisen kulttuuria on molempien lajien historiassa ainutlaatuinen tapahtuma. Jotta voisimme ymmärtää siihen johtaneita syitä, meidän tulee ymmärtää myös omaa menneisyyttämme. 10 000-15 000 vuotta sitten ihmisten kulttuuriin ilmestyi ensin pysyvä kylämainen asutus ja pian sen jälkeen maanviljelyn alku. Tuolloin nykyihminen oli levittäytynyt jo kaikille asuinkelpoisille mantereille. Pysyvien asumusten liepeille syntyi pysyviä kaatopaikkoja, jotka olivat luonnonvaraisten eläinten näkökulmasta uusi ekologinen lokero.

Susille tällainen oli hyvä ruuan hankintapaikka, mutta myös hyvä nuorten susien turvapaikka siksi aikaa, kun aikuiset lähtivät metsästämään. Kaatopaikalla oli nuorisolle ruokaa ja myös vähemmän vaaroja, koska monesti pedot eivät uskaltautuneet niin lähelle ihmistä. Kaatopaikkojen lisäksi toinen pysyvä ihmisasuntojen lähellä oleva ravinnonlähde oli käymälät: sekä susi että koira kykenee käyttämään myös ihmisen ulosteita ravinnokseen. On myös mahdollista, että yksilöt, jotka uskalsivat hiipiä ihmisten perässä heidän metsästysretkilleen, saivat osansa paikalle jääneistä raadoista.

Piiku, Unto ja kaverit hakumetsällä

Uusi elinympäristö alkoi vähitellen muokata siihen erikoistuneiden susien perinnöllisiä ominaisuuksia, koska luonnonvalinta suosi nyt eri ominaisuuksia kuin pelkkään metsästyksen varassa elävissä susissa. Parhaiten saivat ravintoa – ja siten myös eloonjääviä jälkeläisiä – ne yksilöt, jotka eivät säikkyneet ihmistä kovin helposti eli saivat myös käytettyä ravinnonlähteen tehokkaasti hyödykseen käyttämättä energiaa jatkuvaan pakenemiseen. Ihmisten lähellä ruokailevilta vaadittiin lujaa luontoa kestää potentiaalisen vihollisen läsnäoloa, sillä syödessään eläin on haavoittuvaisimmillaan eikä kykene pakenemaan nopeasti tai tarkkailemaan ympäristöään täydellä panostuksella. Kenties nämä ”ihmisen katsetta kestävät” sudet muodostivat oman pienen laumansa ja menestyivät paremmin kuin metsässä majailevat sukulaisensa.

Ihmiset luultavasti suosivat koirien läsnäoloa ja niiden oleskelua kylissäkin eikä vain kaatopaikalla kahdesta syystä. Ensinnäkin koiran hyvien vahtiominaisuuksien vuoksi: vastaava ominaisuus on valmiiksi susilla, lyhyt varoitushaukku vaaran lähestyessä. Kivikauden yhteisöissä tällainen valppaus ja ilmoitus on saattanut pelastaa monien hengen, oli lähestymässä sitten peto tai vieras ihminen. Tätä olettamusta puoltaa myös se, että koirien käyttö vahteina tunnetaan kaikissa kulttuureissa, vaikka niitä ei muuhun käytettäisikään. Myös susien ja koirien suurin ero synnynnäisessä viestinnässä on juuri haukunnassa. Toinen syy kaatopaikkasusien läheisyyden suosimiseen lienee ollut se, että maanviljelykseen siirtymisen myötä myös nälänhätä ajoittain uhkasi ihmisiä. Katovuodet ja kulkutaudit saattoivat ajaa ihmiset tilanteeseen, joissa koiria käytettiin vararavintona. Näin tapahtuu vieläkin joissakin kulttuureissa ympäri maailmaa.

Ähtärin susi

Susi lienee siis itse asettunut ihmisasutusten liepeille, mutta siinä vaiheessa kun niitä alettiin päästää ja tarkoituksellakin houkutella aivan asumusten lomaan, yksi ihmisen harjoittama jalostusvalinnan periaate oli välttämätön: jotta tällaisia susia oli turvallista pitää kylässä, missä pikkulapset leikkivät pihoilla, kannatti suosia mahdollisimman kesyjä susia. Tästä syystä valittiin susia, jotka eivät koskaan aikuistu, eli joiden käyttäytyminen ei kehity sille asteelle, että ne organisoituisivat keskenään ja alkaisivat metsästää järjestelmällisesti omien päätöstensä mukaan. Muutenhan nämä alkukoirat olisivat metsästäneet myös ihmisiä, koska niitä ei käsin kasvatettu pennusta pitäen.

Varsinainen syy pieniaivoisen koiran kehittymiselle lienee siis ollut turvallisuus ihmiselle, mutta sivutuotteena syntyi ominaisuuksia, jotka myöhemmin tekivät koirista suosittuja sekä monenlaisissa palvelustehtävissä, että lemmikkinä: helppo ohjattavuus (nuori susi ei ole kovin oma-aloitteinen, vaan odottaa emohahmoltaan ohjeita) sekä leikkisyyden säilyminen aikuisikään asti.

Juttusarja jatkuu pian: Sudesta koiraksi

Lähteet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s