Miten selvitä pettymyksistä ja muita treenikiikkujan kasvunpaikkoja

10615325_968119736537681_6214267638021962013_nLyhyestä virsi kaunis: viikonlopun kiikkujen yhteenvetona epäonnistuminen, pettyminen ja hermoromahdukset.

Perjantaina liiditreenit Hanna-Kaisan kanssa neljän päivän tauon jälkeen. Edelleen voimaton olo, mistä syystä alku vähän tahmeaa. Perjantai-ilta töiden jälkeen erittäin otollinen aika onnettomuuksille: unohdat klipata liidissä ekat jatkot, lähdet kiipeämään varvastossuissa, järkeilet klippaavasi auki jatkot alastullessa liidatessa, väännät solmun väärään köyteen ja varmistat väärässä päässä. Hmmm.. ihme, että selvisimme hengissä! Täysi itseluoton puute. Loppujen lopuksi liidaten kaksi uutta 6a:ta ja projektoituna liidivalmis 6b. Paljon keskustelua siitä, miten oman tason nousu ei tunnu missään, vaikka oikeasti pitäisi muistaa miten nopeasti olemme kehittyneet. Vasta viikko aikaisemmin tehtiin liidaten eka 6a!! Tsemppausta.

img_6013Lauantaina valokuvausta Konalan boulderkeskuksessa. Minulle ihan uusi paikka, joka tuntui kuitenkin kotoiselta ja pieneltä verrattuna Salmisaaren tiloihin. Paljon erilaisia reittejä. Kuvasin Saraa ja Jesseä ja kuvista tuli loppujen lopuksi oikein mainioita. Onneksi, sillä omat kiipeilyt olivat kyllä ihan ala-arvoista luokkaa. On vaikeaa hyväksyä se, ettei boulderointi lähde ihan siltä tasolta kuin mitä köysittely, vaan ihan yksinkertaisetkin reitit ovat minulle tosi vaikeita. Lisäksi kun kiipeilee itseään paljon parempien kanssa, on toisinaan helppo kokea alemmuuden tunnetta ja kokea itsensä huonoksi (lue = helvetin paska).

img_6247Sunnuntaina kaikenmaailman kiikkuja Salmiksessa. Hyvin nukutun yön jälkeen heti aamusta pitkästä aikaa hyvä ja voimakas olo. Aloitimme ylärillä ja jatkoimme liidiin. Projektoin uudelleen yläkerran takaseinän 6bn ylärillä liidaten ja olin niin iloinen, että se meni puhtaasti ja helposti Hanna-Kaisan betalla. Tuntui, että kyllä se tästä! Nousen kuin feenikslintu tuhkasta! Mutta jo seuraava musta 6b+ sai aikaan hirmuisen pettymyksen aallon ja kaikki hyvä fiilis hävisi kuin tuhka tuuleen. Seurasi pienoinen hermoromahdus ja ärräpäiden tulva. Ähelsin boulderoiden ja tein pari helppoa reittiä ylärillä, mutta tiesin, ettei päivää enää pelastaisi kuin kaksi vaihtoehtoa: joko liidaisin liilan 6bn tai yrittäisin uudelleen mustaa. Valitsin jälkimmäisen. Onneksi Jesse suostui vielä varmistamaan ja sain projektoitua mokoman kolmella välikiikulla toppiin.

”Vaikka sä uskotkin itseesi, voit silti olla ihan paska!” – Arman Alizad

Kun aloitin kesäkuussa kiipeilyn tiesin, että tämä laji haastaisi minua ja pakottaisi minut kasvamaan ihmisenä. Se rikkoisi tutut rajani useammalla kuin yhdellä tavalla. Korkeanpaikan pelon voittamisen lisäksi minun tulisi voittaa monta muutakin sisäistä kammoa. Tämä viikonloppu oli asiasta loistava esimerkki, eikä jatkossa tule olemaan sen helpompaa. Siksipä aloin pohdiskelemaan miten pääsisin yli pettymyksistä, joita laji varmasti tulee pitämään sisällään hamaaseen tappiin asti.

img_6162
Boulderoinnin yritys. Kuva: Jesse Holm

Kukkuu – sanoi sisäinen lapsi. Kaikki psykologiaa opiskelleet tietävät käsitteen sisäisestä lapsestamme. Siitä olennosta, joka kantaa mukanaan kaikkia lapsuudessa saatuja kolhuja sekä haavoja. Sisäiset lapset ovat hauraita tyyppejä, jotka käyttäytyvät välillä yllättävän oikukkaasti ja saavat meidät tervejärkisetkin aikuiset näyttämään typeriltä. Minun sisäinen lapseni on yksinäinen ja herkkä tyyppi, joka tuntee kokeneensa paljon epäkelpoisuutta ja hylätyksi tulemista. Siksipä yritän, kuten kuka tahansa rakastava vanhempi, luoda sille turvallisen ympäristön, missä olisi tilaa ja ymmärrystä. Koko aikuisikäni olen yrittänyt suojella sisäistä lastani sekä tietoisesti, että alitajuntaisesti varautumalla jo etukäteen mahdollisiin tuleviin takaiskuihin ja hallitsemalla tilanteen kuin tilanteen, jottei sisäinen lapseni saisi uusia kolhuja. Kannustaa ja rohkaista sitä niin myötä- kuin vastamäessäkin. Olen onnnistunut mielestäni aika hyvin, koska olin lähes unohtanut koko tyypin olemassaolon. Kunnes tänä viikonloppuna tunsin niin valtavaa pettymystä kun en yltänytkään sinne minne olisin halunnut, että aloin taas pohtia miksi se on niin vaikeaa.

Minulle tämän tyyppiset pettymykset ovat usein tilanteita, joissa en ole yltänyt omiin kriteereihini.  Suhtaudun asiaan vakavasti, sillä takana on jo yksi suhteellisen rankka loppuunpalaminen harrastuksen parissa. Onneksi tällä kertaa minun ei tarvitse yrittää taistella luonnonvoimia vastaan (koirankasvatus) tai koettaa saada toista eläinlajia ymmärtämään mitä haluan (agility). Kaikki lähtee vain omasta päästäni ja siitä miten onnistun pitämään sen kasassa. Siihen tarvitaan onnistumisia, aikaa sekä kärsivällisyyttä. Olen saanut kuulla, että kiipeilyssä ensimmäiset 1-1,5vuotta kulkevat kuin siivillä. Kehittymistä tapahtuu ja helposti pääsee sille 6An tasolle. Tästä eteenpäin kehittyminen vaatii kuitenkin töitä ja viitselijäisyyttä. Pettymyksiä tulee jatkossakin. Minun pitää löytää vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin onko kiipeily ylipäätään kaiken arvoista, mitä timmit vatsalihakset tai lihaksikkaat käsivarret merkitsevät ja mitä väliä ylipäätään on sillä olenko hyvä lajissa vai en?

Valokuvauskouluprojekti vuodelta 2015
Valokuvauskouluprojekti vuodelta 2015

Vihaan itsesääliä. Vihaan sitä kun marttyyrinä parjaan kykyjäni ja elämääni ja siltikin löydän itseni toisinaan eteisen nurkasta itkemästä pettymystäni kun sisäinen lapseni huutaa ja parkuu, etten syystä tai toisesta ole tarpeeksi hyvä. Silmät itkusta turvonneena ja räkä poskella makaan lattialla murehtien sitä, että kaikki ei menekään niin kuin haluaisin. Ja arvatkaapa mitä silloin tapahtuu? Jep. Ei yhtään mitään. Totuus on, että meitä tavallisia Matti ja Maija Meikäläisiä ei kukaan nimitä pyhimyksiksi, vaikka antaisimme itsemme hautautua miten monen kiven alle. Usein nuo kivet ovat jopa ihan itse heitettyjä. Kuitenkin, viimeistään kehnosti nukutun yön jälkeen, suurinta rohkeutta on rakentaa samaisista kivenmurikoista muurin tai kilven sijaan portaat, joita pitkin astella kunnialla eteenpäin.

Itsetutkiskelun kautta tapahtuu henkinen kasvu. Juuri elämän pimeimpinä hetkinä opit itsestäni eniten ja toisaalta saat palikoita rakentaa entistä parempaa tulevaisuutta itsellesi. Sisäinen lapsi on hyvä pitää mielessä, mutta kenties se olisi onnellisempi jos olisit sille armollisempi. Ja ainakin omani on erityisen onnellinen kun löydän sille sopivia leikkikavereita <3. Pettymykset ja epäonnistumiset ovat vain oppimiskokemuksia siitä kuka olet ja ennen kaikkea kuka voisit olla jos annat itsellesi aikaa ja rakkautta. Juuri näissä hetkissä epämukavuusalueella piilee elämän ydin. Kiipeilyssä tykkään eniten siitä, että se on kuin elämä itse: sinulla ei oikeastaan ole mitään hajua miksi teet sitä mitä teet tai olet siellä mistä itsesi löydät, mutta jos alat epäilemään itseäsi tai elämää ylipäätään – sitten olet pulassa. On pidettävä pää kylmänä ja vain mentävä eteenpäin, koska ehkä se seuraava ote on jo parempi. Kuka tietää?

”The place between life and death, that’s where we are most alive” – Floki, Vikings

Published by

Hanna

Elämästä unelman reunalla kirjoittelee vihreällä ja positiivisella mielellä käyvä eukko. Valokuvauksen ja lemmikkien lisäksi harrastan pitkänmatkan kävelyä, kiipeilyä, melontaa, sukellusta, maastoratsastusta ja retkeilyä. Tavoitteena mm. Mont Blanc (4810m) 2019. Arjen seikkailuja, maailman ihmeitä ja luonnossa samoamista. Niistä on pienen tytön unelmat tehty!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s